Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff kertoo että yksi malli toimintahäiriöisissä perheissä
kasvaneilla on addiktio kaaokseen. Kun asiat ovat rauhallisesti ja on tyyntä,
tuntuu tylsältä. Koska tahansa tämä rauha voi rikkoutua ja tapahtua jotain
kauheaa. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet toimintahäiriöisissä perheissä eivät
osaa nauttia rauhasta, koska he odottavat koko ajan että jotain pahaa tapahtuu.
Tällaista minunkin lapsuuden perheessäni oli. Et voinut tietää, tuleeko isä
tänään kännissä kotiin ja sammuu eteiseen. Ottaako hän liikaa lääkkeitä ja
alkoholia ja joudutaan soittamaan ambulanssi tai saako äiti jonkin ihan
aiheettoman raivokohtauksen. Kaikki oli täysin ennustamatonta ja turvatonta.
Zimberoffin mukaan toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneet
pelkäävät myös läheisyyttä. Tai läheisyys tarkoitti lähinnä riitelyä ja
yhteenottoja. Vain silloin oli intensiivistä kanssakäymistä toisen kanssa.
Muulloin addikti tai mielenterveysongelmainen läheinen oli harjoittamassa
addiktiotaan tai saamassa romahduksen ja muut keskittyivät siivoamaan sotkut,
eli pelastamaan. Kukaan ei siis tuntenut mitään läheisyyttä toistaan kohtaan.
Tämän vuoksi tällaisessa perheessä kasvaneet vetävät puoleensa ihmisiä, jotka
tuovat elämään riitelyä ja kaaosta. Ja läheisyys alkaa tuntua kivulta, jota
pitää välttää kaikin tavoin. Minun kokemukseni on myös se, että elin vähän kuin
susilaumassa, jossa päti vahvimman laki. Omaa heikkoutta ja haavoittuvuutta ei
saanut missään tapauksessa näyttää, tai muuten siitä joutui kärsimään. Jos ei
pysty olemaan haavoittuva, ei ole myöskään läheisyyttä. Myöhemmin en voinut
näyttää heikkoutta tai haavoittuvuutta myöskään entiselle puolisolleni. Minun
oli aina oltava vahva ja iloinen, en saanut näyttää surua tai mielipahaa. Jos
näytin noita tunteita, ne välittömästi tarttuivat häneen. Olin siis
parisuhteessa edelleenkin tuo pelastaja ja toisen tunteiden kannattelija.
Lopulta väsyin ja paloin loppuun tuohon rooliin.
Zimberhoffin mukaan elämä toimintahäiriöisessä perheessä on
ennustamatonta; koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämän takia
lapsi ei uskalla tuoda kavereitaan kotiin, koska milloinkaan ei voi tietää,
makaako esim. isä juovuksissa lattialla tai nolaa hänet jollain muulla tavalla.
Tämä aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuuden tunteita lapsessa.
Toimintahäiriöisissä perheissä on myös paljon sääntöjä. Yksi niistä on älä
puhu. Toinen sääntö on: älä luota. Älä luota ulkopuolisiin, älä luota naapuriin,
älä luota opettajaan. Likapyykkiä ei puida julkisesti. Pahin seuraus tästä
säännöstä on se, että lapset, jotka ovat kasvaneet tällaisessa perheessä, eivät
luota itseensä. Nämä säännöt pätivät minunkin lapsuudenperheessäni. En kertonut
perheolosuhteista kenellekään. Kouluterveydenhoitaja ehkä aavisti jotain ja
yritti kysellä, mutta en koskaan paljastanut mitään. Nämä säännöt aiheuttavat
minulle ongelmia tänäkin päivänä; en pysty luottamaan ihmisiin, en pysty
kertomaan ongelmistani. Kun aloin tiedostaa näitä asioita, hakeuduin anonyymien
läheisriippuvaisten kokouksiin. Kävin myös alkoholistien aikuisten lasten
ryhmässä ja jossain vaiheessa jopa vedin yhtä ryhmää. Sieltä sain todella
paljon vertaisapua ja ymmärrystä; joku toinen oli kokenut saman kuin minä ja tiesi
mistä puhuin. Ryhmiin osallistuminen myös mursi säännöt älä puhu tai älä luota.
Koska ryhmät ovat anonyymejä, on helppo puhua vaikeistakin asioista. Se
hälvensi myös tuntemaani häpeää; en ollutkaan yksin ja ainoa, joka on kokenut
sellaista. Suosittelen erittäin lämpimästi hakeutumista 12-askeleen ryhmiin.
Näissä ryhmissä puhutaan paljon korkeammasta voimasta, mutta korkein voima oli
juurikin se, joka on auttanut minua pääsemään yli ja eteenpäin näistä asioista.
Zimberhoffin mukaan yksi toimintahäiriöisen perheen
säännöistä on älä ole oma itsesi. Toimintahäiriöisessä perheessä on salattu
minä ja julkinen minä. Julkinen minä ylläpitää onnellista kulissia ja salattu
minä taas piilottaa kaikki tunteet, pelot ja epävarmuudet. Yksi asia joka pitää
tämän salatun minän niin salaisena on häpeä, koska kaikissa
toimintahäiriöisissä perheissä on salattua häpeää. Lapsi identifioi itseensä
perheen synkän salaisuuden siitä että perheessä on esim. mielenterveys- tai
päihdeongelmia ja ajattelee, että hän on tehnyt jotain väärää tai että hänkin
on jotenkin huono ja viallinen. Julkinen minä ja salattu minä vain eriytyvät
entisestään, sillä lapsi piilottaa salatun minänsä, joka sisältää tämän häpeän
ja yrittää tehdä osansa perheen kulissien ylläpidosta. Tähän samaistun myös
omassa lapsuudenperheessäni. Muille ylläpidettiin kulissia eikä koskaan
kerrottu, miten kotona oikeasti menee ja mitä siellä tapahtuu. Sama jatkui myös
avioliitossani. Kaikki näytti ulkoisesti hyvältä, asiat yritettiin tehdä
ulkoisesti täydellisesti, kaikki näytti tosi hyvältä, mutta sisältö oli mätää.
Häpeä estää kertomasta todellisuutta kenellekään.
Zimberhoffin mukaan yksi toimintahäiriöisen perheen toimintamalli on se, että konflikteja ei ratkaista. Esimerkiksi Illalla saattaa olla vanhempien välillä kova riita ja aamulla ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos lapsi kysyy siitä jotain, hänelle sanotaan, että kaikki on hyvin. Vanhemmat menevät riidoissa nukkumaan ja heräävät aamulla hymyillen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lapsi vastaanottaa hyvin ristiriitaisia viestejä. Hän oppii, että ei voi luottaa omaan arvostelukykyynsä. Lasta pommitetaan viesteillä jotka sanovat: ”Älä luota toisiin ihmisiin. Älä puhu. Älä tunne. Älä näytä tunteitasi. Ole vain kuin tunteeton, iloinen robotti. Juuri tällaista oli minunkin lapsuusperheessäni ja sama toimintamalli oli myös parisuhteessamme. Jos entinen puolisoni näytti olevan huonolla tuulella ja kysyin häneltä mikä hänellä on, hän vastasi ”ei mikään”. Asioita ei puitu läpi, vaan ne lakaistiin maton alle. Tällä tavalla parisuhteeseen kertyi paljon hiljaista, pinnan alla kytevää kaunaa. Olin aikuisenakin kuin tunteeton, aina iloinen robotti. Olen aina ollut se, joka yrittää nostattaa tunnelmaa ja kannatella muiden tunteita. Minulla ei myöskään ollut mahdollisuutta näyttää tunteitani, koska entinen puolisoni ei kestänyt niitä. Tai sain kyllä näyttää positiiviset tunteet, mutta en negatiivisia. Eron jälkeen olen itkenyt valtavan paljon, koska vuosikymmenien aikana patoutuneet surun tunteet sekä lapsuuteni että avioliittoni takia ovat vihdoin päässeet purkautumaan.
