Pelastaja on yleensä hyvin riippuvainen henkilö, jolla on suuri tarve olla tarvittu. Pelastajan persoonallisuus kehittyy toimintahäiriöisessä perheessä, jossa lapselle annetaan liian paljon velvollisuuksia ikäänsä nähden. On tärkeää tunnistaa ero oikean vastuun ja pelastamisen välillä. Oikea vastuu heijastaa sitä, että henkilö tuntee itsensä kykeneväksi ratkomaan omia ongelmiaan. Pelastaja yleensä tuntee voimattomuutta oman elämänsä muuttamiseksi ja etsii voimaa ottamalla muiden ongelmia ratkaistavakseen. Tämä on myös manipulaatiota, sillä silloin huomio kohdistuu toisten ongelmiin eikä pelastajan. Tunnistan tässä itseni, sillä olen aikuiselämässä kantanut vastuuta ja syyllisyyttä sellaisista asioista ja ongelmista, jotka eivät ole minun vastuullani ja jättänyt todelliset omat ongelmani kohtaamatta. Olen kääntänyt huomion muualle, kun minun olisi pitänyt kääntää se itseeni ja omiin ongelmiini.
Vainoaja oli usein itse lapsuudessaan uhri jota vainosi oma
vanhempi tai sisarus. Eli hän oppi tekniikan purkaa vihansa ja turhautumisensa
heikompiinsa. Vainoamista voi tapahtua monessa muodossa. Ihmiset voivat vainota
henkisellä tai fyysisellä pahoinpitelyllä, seksuaalisella hyväksikäytöllä
jne…he voivat vainota pidättäytymällä rakkaudenosoituksista, seksuaalisuudesta
tai kontrolloimalla rahankäyttöä. Esimerkkinä vaikkapa mies saapuu kotiin
perheensä luo, istuu ja vetäytyy lukemaan sanomalehteä. Joku kysyy, mikä
sinulla on? Hän vastaa: ei mikään. Hän ei puhu tunteistaan, mutta jokainen
kotona voi aistia hänen vihaisuutensa. Tämäkin on tapa vainota, tämä on
passiivista aggressiivisuutta. Entinen puolisoni käytti tätä paljon. Jos en toiminut jossain asiassa niin kuin hän halusi, hän saattoi osoittaa mieltään päiväkausia. Kotona vallitsi todella ahdistava ja
vihainen tunnelma, jonka myös lapset hyvin aistivat. Tällainen vainoaminen
onkin siinä mielessä todella ikävää, että sitä on vaikeaa edes tunnistaa
vainoamiseksi. Tällainen vainoaminen on niin hienovaraista ja sen voi lukea
vain ahdistavista tunnelmista. Tätä on vaikeaa edes selittää ulkopuoliselle,
miten ahdistavalta se tuntuu. Tätä samaa harrastettiin myös lapsuudenkodissani.
Isäni ei koskaan puhunut tunteistaan, mutta hänestä näki, että kaikki ei ollut
kunnossa. Hän ei myöskään voinut puhua tunteistaan, koska äitini oli
suuttuessaan erittäin paha vainoaja. Äitini ärsytti ja provosoi isääni mitä
pahimmilla tavoilla, vain saadakseen tästä irti jonkinlaisen tunnereaktion.
Äidilläni oli pahasti narsistisia piirteitä. Äitini ja isäni myös vuorottelivat
uhrin ja vainoajan osissa uhrikolmion roolien mukaisesti. Äitini oli tavallaan
skitsofrenian takia avuton ja toimintakyvytön, mutta hän osasti erittäin ilkeällä
tavalla loukata toisia. Isäni oli uhri äidin kohtelulle, mutta käytti valtaa
passiivis-aggressiivisesti.
Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff kertoo että vainoaja-tyyppiset persoonallisuudet usein valitsevat valitsevat ammatin jossa voivat dominoida, vainota ja kontrolloida toisia ja saada siitä palkkaa. On syytä muistaa että vainoajan kovan ulkokuoren alla on uhri. Ja pelastajan joka näyttää siltä että hänellä on kaikki hanskassa sisältä löytyy myös uhri. Nämä roolit ovat yrityksiä saada voiman tunnetta toisen heikkouksista. Tämä on olennaista koko kuvion ymmärtämisessä. Kukin henkilö ruokkii heikkoutta toisissa. Toimintahäiriöisen perheen lapset yleensä omaksuvat jonkin näistä rooleista. Jos hän ottaa uhrin roolin, hän tulee kiusatuksi. Jos hän identifioituu vainoajaan perheessä, hän ottaa kiusaajan roolin. Jos lapsi identifioituu pelastajaan, hän kantaa kotiin hylättyjä eläimiä. Hän säälii niitä ja haluaa pelastaa ne pahalta maailmalta. Kun tällainen lapsi kasvaa, hänestä tulee sosiaalityöntekijä ja hän todennäköisesti sekoittaa säälin ja rakkauden. Minä olen eniten ollut pelastajan roolissa ja sekoittanut säälin ja rakkauden entisen puolisoni kanssa sekä lapsuudenperheeni kanssa. En voinut sanoa äidille niin kuin asiat on, koska hänellä oli mielenterveysongelmia. Puolisoni sai manipuloitua minua jäämään terveysongelmillaan.
Zimberhoffin mukaan epäselvät henkilökohtaiset rajat ovat yksi toimintahäiriöisen perheen piirteistä. Ihmiset eivät tiedä ketä ovat ja heidän identiteettinsä sekoittuvat toisiinsa. Henkilökohtaiset rajat hämärtyvät, koska henkilöt liikkuvat tässä uhriutumisen kolmiossa roolista toiseen. Joissain perheissä he hyppivät edestakaisin uhrin ja pelastajan roolin välillä. On yleistä, että lapset yrittävät näissä perheissä toimia pelastajan roolissa, yrittäen parantaa asioita. Henkilö voi myös itsekseen liikkua näitten eri roolien välillä, ilman että tarvitsee mukaan muita. Esimerkiksi, jos henkilö ei pysty hallitsemaan syömistään, hän on avuton uhri. Kun henkilö ryhtyy dieetille, hän toimii pelastajan roolissa. Kun se ei toimikaan, hän tulee vihaiseksi itselleen. Hän alkaa toimia vainoajan roolissa syyllistäen ja haukkuen itseään dieetin epäonnistumisesta. Kun hän on soimannut itseään tarpeeksi, hän siirtyy taas takaisin uhrin rooliin, tuntien itsensä entistäkin avuttomammaksi ja kontrolloimattomaksi. Uhriutumisen kolmiosta tulee addiktoivaa. Ihmiset, joilla on uhrimentaliteetti, vetävät puoleensa pelastajia ja vainoajia.
Zimberhoffin mukaan läheisriippuvuus lähes aina johtaa addiktiiviseen käyttäytymiseen. Yleisin tunne jota uhri tuntee on se että asiat eivät ole hänen kontrollissaan ja hän tuntee itsensä voimattomaksi. Mitä voimakkaampi tämä tunne on, sitä enemmän läheisriippuvainen käyttää esimerkiksi ruokaa tai alkoholia voidakseen turruttaa kivun. Kun tunnet, että elämäsi ei ole sinun hallinnassasi, menetät myös hallinnan tapoihisi. Voimattomuus, jota tunnet ruuan, alkoholin tai muun riippuvuutta aiheuttavan asian suhteen on ilmenemä sisäisestä kontrollin puutteestasi. Riippuvuus voi ilmetä myös tuhlaamiseen, seksiin tai vaikkapa työntekoon. John Bradshawnin kirjassa Healing the Shame that Binds You hän kuvailee riippuvuuden olevan mielialaa muuttava tapahtuma, kokemus, ihmissuhde tai aine, joka välittömästi antaa sinulle eufoorisen tunteen ja jälkeen päin jättää sinut tuntemaan itsesi riippuvaiseksi, kontrolloimattomaksi ja avuttomaksi. Sen päämäärä on välttää tunteita. Ihminen voi tulla riippuvaiseksi myös läheisriippuvaisesta ihmissuhteesta ja uhriutumisen kolmiosta. Henkilö voi sanoa haluavansa erota toisesta, mutta palaa aina vain takaisin. Riippuvuus voi olla yhtä paha kuin huumeisiin. Minä elin juuri tällaisessa parisuhteessa. Yritin tosiaan lähteä suhteesta useita kertoja, mutta palasin aina takaisin ja vanha sykli välillämme toistui. Emme kyenneet muuttamaan suhteen dynamiikkaa, vaikka kävimme yhdessä pariterapiassakin. Sama sairas sykli toistui kerta toisensa jälkeen ja mikään ei todella muuttunut. Lopulta olin niin ahdistunut ja masentunut, että viimeisillä voimillani riuhtaisin itseni irti. Se oli todella pelottavaa, sillä minulla ei ollut lainkaan apuvoimia. Aikuiset lapseni olivat minulle vihaisia ratkaisustani ja uskoivat isäänsä, joka todella eläytyi uhrin rooliin. Ystäviin en ollut voinut pitää yhteyttä läheisriippuvaisen parisuhteen takia. Mutta minä pystyin siihen. Ja niin pystyt sinäkin.
