Valitsin tämän blogin kuvaksi näkymättömän lapsen, koska se kuvaa niin hyvin sitä, mitä häpeä aiheuttaa. Kun ihminen häpeää, hän haluaisi kadota näkymättömiin. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että maasta aukeaisi luukku, johon pudota, kun esim. päästää jonkin sammakon suustaan. Tai jos vahingossa kaatuu, ensimmäisenä katsoo ympärilleen, että ei kai kukaan nähnyt? Häpeä liittyy siis vahvasti siihen, miten toiset katsovat sinua. Voiko häpeää edes olla ilman yhteyttä toisiin ihmisiin? Tai oikeammin sen yhteyden puutetta? Katja Myllyviita kertoo kirjassaan Häpeän hoito (2021) että Paul Gilbert jaottelee häpeäkokemukset sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoinen häpeä on sosiaalisesti vahvistunutta. Muiden ihmisten katseilla ja arvioinneilla on ulkoisessa häpeässä merkittävä rooli. Sosiaalista eli ulkoista häpeää kokeva yksilö on alttiimpi myös sisäiselle häpeälle, joka on häpeän yleistynyt muoto. Jos henkilö joutuu toistuvasti häpäistyksi, mitätöidyksi tai ohitetuksi, hän oppii arvioimaan itseään samaan tapaan tuomitsevasti, mitätöivästi tai omiaan tarpeitaan ohittavasti. Hän alkaa uskoa olevansa viallinen, vääränlainen tai arvoton yksilö. Tuolloin häpeän tunne aktivoituu ilman sosiaalisia vahvisteitakin. Toistuvat häpäisykokemukset voivat näin ollen johtaa häpeän yliherkistymiseen, jolloin yksilö kokee jatkuvasti häpeää ja alkaa tulkita tilanteita vinoutuneesti, häpeän ohjaamana.
Tove Janssonin näkymätön lapsi kertoo Ninnistä, joka jouduttuaan negatiivisen ja kriittisen sukulaistätinsä hoiviin katoaa vähitellen kokonaan näkyvistä ja muuttuu näkymättömäksi. Hän on myös menettänyt kokonaan äänensä. Hänen vastakohtansa on Pikku Myy, joka on räväkkä, äkkipikainen ja äänekäs. Vasta muumiperheen rakkaus ja huolenpito saa hänet vähitellen tulemaan takaisin näkyviin ja saamaan äänensä takaisin. Ja kokonaan hän muuttuu näkyväksi, kun uskaltaa ilmaista myös vihan ja kiukun tunteita toisille. Häpeä on siis yhteyden ja rakkauden puutetta. Kun ihmistä ei rakasteta ehdoitta sellaisena kuin hän on, hän alkaa häpeämään itseään ja ajattelee, että hänessä on jotain vikaa.
Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen aiheuttaa häpeää ja miten siitä häpeästä lopulta tulee sisäistettyä häpeää. Katja Myllyviita kirjoittaa että synnymme riippuvaisina olentoina ja kohtalomme on ensimmäisten vuosien ajan täysin toisten ihmisten käsissä. Olemme biologisesti ohjelmoituja etsimään tunteiden säätelyä läheisiltämme. Ensimmäisten elinvuosien aikana opimme, onko yhteys toiseen ihmiseen mahdollinen vai pitääkö ihmisten läheltä vetäytyä ja heitä vastaan puolustautua. Kun tarpeemme liittyä ei tule nähdyksi, syntyy häpeä ja kokemus omasta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Lapsuudessa yritin tosiaan ansaita vanhempien ja muiden ihmisten hyväksyntää ja rakkautta suorittamalla esimerkiksi koulussa hyviä arvosanoja. En siis tullut nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ilman että tavallaan ”ostin” sen hyväksynnän jollain suorituksella. Vanhemmat eivät ilahtuneet vain pelkästään nähdessään minut, vaan minun piti aina jollain "tempuilla" saada heidät iloisiksi ja tyytyväisiksi. Entinen puolisoni saattoi myös ostaa minulle lahjoa tai tehdä asioita hyväkseni, mutta yleensä hänellä oli aina jokin taka-ajatus, että jos hän tekee näin minun hyväkseni, hän odottaa itse saavansa takaisin tämän asian. Eli hän ei antanut lahjoja ainoastaan siitä syystä, että olisi halunnut nähdä minun ilahtuvan niistä. Myllyviita kirjoittaa, että vain yhteydessä toisiin, meille tarjoutuu mahdollisuus saada hyväksyntää ja arvostusta, jota tarvitsemme irtautuaksemme häpeän vallasta. Eli parantuakseen tarvitsee ehdotonta rakkautta. Ei ihme, että ihmiset rakastaa koiriaan ja muita lemmikkieläimiään niin paljon. Niiltä saa aina ehdotonta ja hyväksyvää rakkautta, joka ei antaessaan vaadi jotain itselleen takaisin.
Narsismi liittyy myös häpeään ja on tietyllä tapaa se kolikon toinen puoli. Myllyvita myös kuvaa narsismin syntyä seuraavasti: Häpeää vastaan kehitetyt suojamekanismit eivät poista häpeään liittyvää traumamuistoa. Näin ollen kaikki tilanteet, jotka herättävät yksilössä häpeää, nostavat pintaan myös aiemmat häpeäkokemukset, jolloin yksilö joutuu käyttämään yhä voimakkaampia suojelumekanismeja torjuakseen häpeäkokemukset tietoisuudestaan. Kun kaikista häpeäkokemuksista tulee vähitellen sietämättömiä niiden nostaessa pintaan vanhat häpeäkokemukset, häpeästä muodostuu sokea piste, joka laajenee ja laajenee. Tilanne voi johtaa kokonaisvaltaiseen häpeämättömyyteen ja kyvyttömyyteen ottaa enää huomioon muita ihmisiä. Suuruudenhulluus, narsismi, ylimielisyys ja hybristinen ylpeys ovat tällaisen kehityksen päätepisteitä. Kaiken kattava itsekkyys, joka syntyy kykenemättömyydestä kokea enää häpeän sukuisia tunteita, estää empatian ja myötätunnon muita ihmisiä kohtaan.
Yksi keinoista, joilla ihminen voi yrittää välttää häpeää on itsekriittisyys. Tämä on käytännössä sen sisäisen kriittisen vanhemman toimintaa, jolla hän yrittää suojella sisäistä lasta. Myös Myllyviidan mukaan itsekriittisyyden ohjaamaa käyttäytymistä voidaan ajatella turvakäyttäytymisenä. Ihminen tekee aina parhaansa säädelläkseen omaa toimintaansa psykologista kipua tuottavissa tilanteissa, kohdatessaan kivuliaita muistoja ja sietämättömiä tunteita. Jos häpeäaltis ihminen on vakuuttunut siitä, että hänessä on jotain perustavanlaatuisesti väärin ja että hän on lähtökohtaisesti kykenemätön samoihin asioihin, joihin muut ihmisen kykenevät, kyseessä on defenssi, puolustusmekanismi, joka on auttanut häntä aiemmin selviytymään hankalissa tilanteissa.
Itsekriittisyys voi kehittyä turvastrategiaksi, jos ympäristö:
- on vaatinut yksilöltä enemmän kuin mihin tämä olisi ollut kehityksellisesti valmis
- ei ole huomannut, eikä vahvistanut hänen käyttäytymistään silloin, kun hän on onnistunut jossain
- ei ole kannustanut häntä kokeilemaan uusia taitoja uusissa ympäristöissä
- ei ole vahvistanut hänen itsenäisiä pyrkimyksiään
- ei ole tunnistanut hänen tunteitaan ja tarpeitaan vastaamalla niihin.
Minun turvastrategioitani lapsuudessa olivat erityisesti nämä:
- Keskityin muiden ihmisten uhkakeskeiseen ja ei-kielelliseen kommunikaatioon (eli tarkkailin ihmisten ilmeitä, eleitä, asentoja ja äänenpainoja) Huomaan, että käytän tätä turvakeinoa edelleenkin, sillä tarkkailen paljon muita ja aistin ihmisten mielentiloja. Minulla on ikään kuin jatkuvasti näkymättömät tuntosarvet ja astuessani huoneeseen tiedän välittömästä minkälainen ilmapiiri siinä vallitsee ja minkälaista ihmisten välinen vuorovaikutus on. Tämä turvakeino kehittyi kun piti olla jatkuvasti varuillaan epävakaan äidin lähellä. Tällainen varuillaan oleminen on vaan hirmu kuluttavaa, ei pysty rentoutumaan ihmisten läheisyydessä.
Oma tunneilmaisuni on hyvin niukkaa ja varsinkin vihan ilmaiset on tukahdutettu. Joskus olen saanut tästä kommenttiakin, että miten voin reagoida niin ilmeettömästi. Tietyissä tilanteissa tästä tavasta toimia voi tietenkin olla etuakin, mutta yleisesti ottaen se vaan pitää muut kaukana.
- Toisten miellyttäminen ja toisten tarpeisiin sopeutuminen. Jotta selvisi, piti kohdistaa huomio toisiin ja unohtaa omat tarpeet. Toisten miellyttämisen taustalla on hylätyksi tulemisen pelko. Tämä pelko saa myös välttelemään konflikteja kaikin keinoin.
- Eristäytyminen. Kodin sekavasti käyttäytyvät aikuiset ja epäsiisteys sai minut eristäytymään kavereista
Myllyviidan mukaan turvakäyttäytymisen avulla yksilö oppii suojautumaan ulkosilta hyökkäyksiltä tai välttämään sisäistä hälytystilaa, johon liittyy sietämättömiä tunteita, jotka itsessään voivat herättää häpeää. Luotaantyöntävien kokemusten, kuten traumamuistojen suojaksi yksilö voi kehittää erilaisia välttelystrategioita, kuten dissosiaatio, päihteiden käyttö, viiltely, mielen sisäinen muistuttelu omista puutteista ja virheistä sekä erilaiset yritykset päästä eroon ”pahoista puolista” itsessä.
Tämä nelikenttä Myllyviidan kirjassa selventää mielestäni erittäin hyvin keinoja, joilla yksilö yrittää suojautua häpeältä:
Tästä näkee hyvin sen, miten häpeä voi kääntyä itsevihaksi tai vihaksi muita kohtaan, mutta ydin on silti sama. Ja kuinka narsismi on vain yksi keino vältellä häpeää. Minulla keinoina on ollut lähinnä omien tarpeiden ohittaminen, eristäytyminen, perfektionismi ja itsekriittisyys.
Myllyvita kirjoittaa, että rakkauden ja hyväksynnän menettäminen on voimakas ja sietämätön kokemus sekä lapsille että aikuisille. Ryhmään kuuluminen ja osallisuuden tarve sekä häpeän sietämättömyys selittävät, miksi ihminen on niin riippuvainen muiden hyväksynnästä. Kun tulemme hyväksytyiksi, koemme olevamme turvassa. Ilman ryhmän hyväksyntää koemme olomme haavoitetuiksi ja uhatuksi. Kaikki ihmiset kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää voidakseen kokea olevansa turvassa. Osallisuus on merkityksellistä, koska siitä on riippunut aiempi henkiinjäämisemme. Kun jäämme ryhmän ulkopuolelle ja tulemme syrjityiksi ja ohitetuiksi, evolutiivisesti ”vanhat aivomme” tulkitsevat tilanteen hengenvaaralliseksi. Ulkopuolelle jääminen voi aiheuttaa ihan fyysistä tuskaa. Esimerkiksi työpaikkakiusaaminen tai irtisanominen voi herättää tuskallisia pelon ja uhan tunteita. Varsinkin jos kiusaaja on esihenkilö, silloin hän tavallaan edustaa koko ryhmää antaessaan ymmärtää, että kiusattu henkilö on jotenkin huonompi eikä ole hyväksytty. Tuollainen ryhmän ulkopuolelle jättäminen voi aiheuttaa ihan fyysistä kipua. Ja on ajanut jotkut ihmiset jopa itsemurhaan asti. Niin ihmiset kuin eläimet haluavat tuntea yhteenkuuluvuutta ja se on myös eläimille elinehto. Tässä vielä Punch apina, joka joutui emonsa hylkäämäksi ja jonka myös koko lauma sen myötä hylkäsi. Se haki turvaa pehmolelusta:
Tässä tarinassa oli onnellinen loppu, sillä Punch hyväksyttiin myöhemmin myös lauman jäseneksi. Tässä lisää Punchista: IKEA donates stuffed animals to Punch the monkey. Get one for for $20. Tästä on tullut ilmiö netissä ja onhan Punch toki hurmu suloinen. Hieman kyynisesti voi myös todeta, että Ikea saa tästä hyvää mainosta ja toivoisi, että myös tämän maailman hylätyt ja emojensa kaltoinkohtelemat ihmislapset saisivat nauttia yhtä suurta huomiota ja hyväntekeväisyyttä. Mutta hyvä toki suloiselle Punchille!
