Äitienpäivän lähestyessä alkaa tunteet nousta pintaan. Minun piti olla se täydellinen äiti. Tein kaiken niin kuin kuvittelin täydellisen äidin tekevän. Huom! Kuvittelin, koska en ollut koskaan nähnnyt täydellistä äitiä (enkä tule näkemään) Kun esikoiseni syntyi, merkkasin vihkoon hänen syötöt, kakat jne...ja sitä sitten ylpeänä esittelin neuvolan tädille. Mutta unohdinko siinä kaikessa tohinassa kuunnella lapseni lähettämiä hiljaisia signaaleja? Katsoa häntä silmiin ja miettiä mitä hän nyt mahtaa oikeasti haluta?
Koska minusta ei lapsena pidetty huolta, pidin viimeisen päälle huolta lasteni vaatteista, hygieniasta jne ulkoisista asioista. Suoritin äitiyttä täydellisesti. Järjestin täydelliset synttärijuhlat, ahersin tuntikausia, maalasin käsin kakkuja, keksin leikkejä. Olin harrastuksissa mukana, kävin vanhempainilloissa. Ajattelin, että kunhan vaan teen kaiken toisin kuin oma äitini (jota ei paljon vanhempainilloissa näkynyt), niin onnistun tässä. Mutta lasteni tunteita en osannut tukea, ottaa vastaan vihaa ja kiukkua tai surua. Silloin laitettiin tutti suuhun ja koitettiin saada paha mieli ja itku nopeasti pois. Koska pelkäsin enkä osannut tuntea omia tunteitani, en pystynyt vastaanottamaan niitä myöskään lapsiltani. Kuopukseni kohdalla tämän osasin jo paremmin.
Pidin tiukkoja rajoja. Koska minulla ei ollut rajoja lainkaan. Ainakaan johdonmukaisia rajoja. Mutta unohdin valita taisteluni. Meillä pidettiin kaikesta kiinni pilkun tarkkaan. Vanhemman sana oli laki. Jos lapsi kysyi miksi, vastaus oli koska minä sanon niin. Ei perusteluita, ei keskustelua. Varsinkin entinen puolisoni. Mutta koska itse en asettunut vastustamaan häntä, myös minä olen syyllinen. Siitä joudun kantamaan vastuun ja olen sitä lapsiltani pyytänyt myös anteeksi. Nuorimman lapsen kanssa osasin tämänkin hoitaa paremmin ja opastaa entistä puolisoani myös.
Jokainen äiti varmasti yrittää parhaansa niillä taidoilla ja tiedoilla jotka hänellä on. Vai yrittääkö? Oma elämäni on kulunut siihen, kun olen yrittänyt antaa anteeksi omalle äidilleni ja parantua hänen aiheuttamistaan haavoista. Antakaa heille anteeksi, koska he eivät tiedä mitä he tekevät...Entä sitten kun äiti on alkoholisti tai mielenterveysongelmainen...entä jos äiti on halunnut eron? Rikkonut perheen. Näitä äitejä ei kukaan halua mainita television kukka- ja lahja mainoksissa. He eivät oikein mahdu tähän äitienpäivän narratiiviin. Ei myöskään ne lähiön yksinhuoltaja äidit, joiden mies on lähtenyt menemään ja jotka yrittävät jotenkin kituuttaa lapselleen ruoan pöytään ja vaatteita päälle. Kuka on riittävän hyvä äiti? Äidiksi voi fyysisesti tulla lähes kuka vaan, olematta sitä kuitenkaan henkisesti oikeasti. Kuinka paljon suomessakin on äidin rakkauden puutteesta kärsiviä lapsia.
Silloin kun olimme puolisoni kanssa vielä yhdessä, voi miten nostimmekaan äitienpäivänkin korkealle arvostuksessa! Sain kahvit sänkyyn, pääsin ulos syömään, sain ruusut ja lahjat. Koska olinhan se täydellinen äiti, joka omistautuu vain lapsilleen itsensä täydellisesti unohtaen ja jonka voi nostaa sinne korkealle jalustalle. Joka uhrautuu ja tekee kaiken toisten puolesta. Harmi vaan, että putosin sieltä jalustalta aika kovalla ryminällä, kun lapseni teini-iässä alkoivat oireilla. En ollutkaan onnistunut. En ollutkaan täydellinen äiti. Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla. Yritin tehdä päinvastoin kuin oma äitini, mutta metsään meni.
En ole täydellinen äiti. En saa prenikkaa rintaan presidentiltä. En ole osannut rakastaa oikealla tavalla, en itseäni, enkä lapsiani. Yritän nyt vain jotenkin pystyä katsomaan itseäni aamuisin peiliin ilman että inhoaisin itseäni. Yritin hyväksyä tämän kaiken mitä on tapahtunut. Hyväksyä itseni. Jos voisin edes sitä kautta olla lapsilleni parempi äiti. Inhimillinen ihminen, joka tekee virheitä. Äiti ilman glooriaa. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, niille täydellisille ja ei ihan niin täydellisillekin!
Vaikka en tykkääkään kiroilusta, niin tähän loppuun vielä Mira Luodin Ihan vaan ihminen sanat:
