Perhe on saari josta ei voi paeta

 

Perhe on saari, josta on vaikeaa, ellei mahdotonta paeta. Tämä lause on Susanna Hastin kirjasta Ruumishuoneet. Juuri tältä minusta tuntui, kun olin lapsi. Että olen Pirunsaarella tai Seilissä, josta on mahdotonta paeta. Ja tästä syntyy se uhri-identiteetin ydin; joudut olemaan pakotettuna ahdistavassa tilanteessa josta haluaisit paeta, mutta et pysty, koska olet lapsi. Olet sellaisten henkilöiden armoilla, joiden pitäisi pitää sinusta mitä parhainta huolta ja rakastaa sinua, mutta jotka ovat arvaamattomia ja pelottavia. Tunnet avuttomuutta ja tunnet vihaa. Et pysty tekemään mitään oman tilanteesi eteen, koska kaikki pitää salata häpeän vuoksi. Ja joudut tukahduttamaan sen kaiken. Ja nämä samat tunteet kannat sisälläsi aikuisuuteen asti. Ja elät elämääsi tiedostamattomana yrittäen työntää menneen maton alle. Kunnes yllättäen vuosien päästä tajuat löytäväsi itsesi samankaltaisesta tilanteesta, uuden, itse perustamasi perheen kanssa. Mutta tällä kertaa vain sillä erotuksella, että nyt sinulla olisi mahdollista lähteä. Sillä et ole enää lapsi, vaan aikuinen, jolla on vapaa tahto. Mutta sisälläsi on edelleen kuitenkin se lapsi, joka yrittää vaan kestää siinä tukalassa tilanteessa. Kunnes sitten eräänä päivänä ymmärrät, että sinun elämäsi on sinun vastuullasi. Et voi syyttää siitä ketään, et edes lapsuuttasi ja vanhempiasi, ainoastaan itseäsi. Kaikki valinnat joita teet, ovat sinun valintojasi. Ja niiden kanssa sinun on pystyttävä elämään.

Siitä valinnasta olen omassa elämässäni tyytyväinen, että en ole koskaan hylännyt omia lapsiani. Vaikka olisi ollut kuinka vaikeaa heidän kanssaan ja vaikka he olisivat tehneet mitä, en ole hylännyt heitä ikinä. Enkä aio hylätä. Sillä tiedän, miltä se tuntuu, kun oma äiti ja isä hylkää. Kun oma äiti ja isä asettavat alkoholin tärkeämmälle sijalle kuin lapsensa. Tiedän, että vanhempani olivat heikkoja ja mieleltään sairaita ja olen yrittänyt sitä antaa heille anteeksi. Mutta en tiedä olenko siinä edelleenkään ihan täysin onnistunut. Sillä jos annan anteeksi äidilleni ja isälleni, hyväksynkö samalla sen, että he hylkäsivät minut? Annanko anteeksiannolla sille oikeutuksen? Ja kyllä, tiedän järjelläni että vain hyväksymällä kaiken tapahtuneen ja antamalla anteeksi pääsen eteenpäin. Olen kyllä yrittänyt työstää anteeksiantoa monin tavoin. Olen tehnyt buddhalaisia metta-harjoituksia, olen yrittänyt ajatella vanhempiani pieninä, viattomina lapsina ja olen kirjoittanut heille irtipäästämisen kirjeitä. Mutta silti minussa on jokin osa, jonka on äärimmäisen vaikeaa antaa anteeksi. Koska olisinhan itsekin voinut antaa periksi. Olisin voinut syyttää omaa vaikeaa lapsuuttani ja alkaa vaikka juomaan. Mutta en tehnyt niin. Valitsin toisin. On vaikeaa antaa äidille ja isälle heidän heikkouttaan. Sitä, että he vain lakkasivat yrittämästä. Antoivat periksi ja antoivat virran viedä. Ehkä jonain päivänä buddhalaisuuden kautta pystyn anteeksiantoon, sillä se olisi minun itseni kannalta tärkeää. Sillä vihaan takertuminen polttaa kantajansa, aivan kuten kuuma hiili polttaa käden, joka tarttuu siihen tarkoituksenaan heittää se toista kohti. Huomaan, että syytän äitiäni enemmän kuin isääni. Vaikka molemmat olivat yhtä syyllisiä. Isäni todellakin hylkäsi sekä minut että äitini tappamalla itsensä. Ja ymmärrän kyllä järjellä, että äitini ei vain kestänyt tuota hylkäämistä ja alkoi sen takia juomaan. Mutta silti. Äidin pitäisi olla parempi. Äidin pitäisi pystyä parempaan. Ehkä vain vaadin häneltä liikoja ottaen huomioon hänen mielenterveytensä haasteet ja tuon kammottavan tilanteen.

Hastin kirjassa Ruumishuoneet kirjoitetaan äidistä näin: ”Äideiltä odotetaan kykyä siirtää koko ihmiskunta, tai vähintään oma perheensä, pimeästä menneestä uuteen parempaan aikaan. Äidillä on kuitenkin myös oma sisäinen maailmansa, joten odotukset on asetettu mahdottoman korkealle. Äiti tulee väistämättä tekemään virheen. Virhe on se, että väkivalta jää tärkeimpinä hetkinä huomaamatta. Tai silmät näkevät, mutta suu ei liiku. Näin tyttäret katoavat aukkoihin. Enkä minä silti pidä äitejä syyllisinä siihen, etteivät he nähneet tyttäriään. Äidin pitää olla kaikkien palveluksessa, suojella ja hoivata väsymättä, mutta vain sopivasti, muuten hän tukahduttaa, s/mother. Jotkut äidit saattavat jahdata omia unelmiaan. Miten he sitten voivat olla jatkuvasti valppaana?” Äideille on tosiaankin asetettu kova vastuu ja kovat vaatimukset. Mutta entä isien vastuu? Missä se näkyy?

Pystyn myös täysin samaistumaan Hastin kokemukseen vauvakirjasta. Oma vauvakirjani oli täysin tyhjä. Siihen ei ollut kirjoitettu minusta mitään. Kirja oli hieno, rakas kummitätini oli ostanut sen minulle. Mutta se oli täysin tyhjä. Tai sitten sen sivuille oli annettu töhrystää piirustuksia. Omien lasteni kanssa halusin tallentaa kaiken tarkasti. Halusin, että he tuntevat, että heidän elämällään on ollut minulle merkitystä. Että sillä on ollut merkitystä, milloin he ekan kerran ryömivät, konttasivat tai milloin lähti mikin hammas. Koska sillä oli minulle merkitystä. On vaikeaa kohdata sitä tosiasiaa, että minun äidilleni sillä ei ollut merkitystä. Tai jos olikin, niin hän oli niin sairas ettei hänellä ollut voimia ja kykyä rakastaa minua.  Hast kirjoittaa lastensa vauvakirjoista: ”Olen kirjoittanut heidän vauvakirjansa täyteen merkintöjä. Haluan, että ne pursuavat yksityiskohtia. He tietäisivät myöhemmin, miten tarkasti olen nähnyt heidät. Tiesin, että en voisi muistaa heitä. Tiesin muistini huokoiset aukot, aikamatkustuksen joka on tuomittu epäonnistumaan.” 

Valitsin tämän blogin kuvitukseen kuvan, joka hyvin kuvaa ihmisen alitajuntaa. Sinne piiloutuu kaikki alitajunnan pelot ja kokemukset, jotka ovat liian vaikeita kohdata. Kuvassa on näkyvissä samaan aikaan sekä päivä että yö, auringon ja kuun muodossa. Aurinko kuvaa päivätajuntaa, sitä kuinka toimit maailmassa. Kuu kuvaa alitajuntaa, unien ja tiedostamattoman maailmaa. Ja kaiken aikaa kasvoilla on jonkinlainen maski, joka estää näkemästä täysin selkeästi edessä olevaa polkua. Tämä kuvaa mielestäni hienosti myös tätä Hastin kirjaa ja sitä, miten hän yrittää elää normaalia, arkista elämää, mutta alitajunnasta nousevat nuo mustat hahmot esiin juuri silloin kun sitä vähiten odotat. Tämä kuvaa myös sitä, miten ihmisessä on hillitty ja hallittu ”päiväpuoli” ja sitten on se toinen ”yöpuoli”. Ja yöpuolen kautta nuo alitajunnan asiat tulevat välähdyksinä esiin, todennäköisesti juuri silloin kun sitä vähiten haluaisit. Voisin kuvitella, että lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö on varmasti juuri sellainen asia, jonka ihmisen tietoinen mieli yrittää piilottaa alitajunnan syövereihin. Ja tekee sen ihan tarkoituksellakin, koska tuo kokemus on liian vaikea kohdata lapsena, se nousee uudelleen pintaan sitten kun henkilö on henkisesti tarpeeksi vahva kohdatakseen sen. Hast kirjoittaa näin; ”Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjotan peittää alleen jotakin mitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan. Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone. Täällä olen turvassa. Täällä olen koskematon.” Kirjoittaminen on mahtava tapa purkaa asioita. Jäsentää mielessään tapahtumia. Kirjoittaessa on turvassa. Kukaan ei voi kiistää sinun totuuttasi. Kirjoittaminen on tapa saada se kaikki ulos. Lukeminen tukee kirjoittamista. Olen aina rakastanut lukemista. Pienenä se oli minulle keino paeta todellisuutta. Tykkäsin lukea esimerkiksi kauhukertomuksia ja niiden avulla sain siirrettyä itseni pois ahdistavast todellisuudesta. Kauhukertomuksissa kun kuitenkin kävi lopuksi aina hyvin. Ihmissusi saatiin surmattua Berettan hopealuodilla. Tunnistan tuon saman tunteen, että kirjaa lukiessa on turvassa. Oman mielensä huoneissa. Ymmärrän niin, että kirjoittajalle tuo hänen kirjoittamansa kirja on se huone. Ja vaikka hän palaa kirjassaan ikään kuin tapahtumapaikaille, hän on kuitenkin irrallaan ja ulkopuolella, turvassa.

Ruumishuoneet lähtee hitaasti liikkeelle ja paljastaa itsensä hitaasti niin kuin kuorittaisiin sipulista kerroksia. Kertoja kuljettaa tarinaa ikään kuin olisi itse salapoliisi, joka tutkii tapahtunutta rikosta, kylmästi, kliinisesti ja yksityiskohtiin paneutuen. Vähän kuin ulkopuolisena. Tarina kertoo seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä, mutta johdattelee tarinaa hienotunteisesti eikä mässäile yksityiskohdilla. Silti tuoden esiin ne tunteet ja muistamisen vaikeuden, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö on aiheuttanut.  Hast kirjoittaa kirjassaan mm. että Esme Weijun Wang kirjoittaa teoksessaan The Collected Schizophrenias, että fiktionaalista tarinaa pidetään vivahteikkaana, jos se pitää sisällään ristiriitaisuuksia, mutta traumaattisen kertomuksen ei kannata pyrkiä samaan. Ristiriitaisesta tarinasta tulee epäuskottava, jopa valheellinen. Eikä se edes riitä, että väkivallan uhri muistaisi kaiken pikkutarkkaan ja osaisi kertoa täysin aukottoman tarinan. Ollakseen uskottava hänen täytyy myös käyttäytyä väkivaltaa edeltävässä elämässään ja sen jälkeen odotetulla tavalla, hyveellisesti. Hän ei missään tapauksessa saa palata väkivallantekijän luo.” Trauma ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. Trauma haluaa toistaa itseään muistin kautta. Trauma haluaa luoda tilanteen uudelleen, jotta voisi muuttaa sen seuraavalla kerralla erilaiseksi. Esimerkiksi tässä Malmin tapauksessa: https://lennanminnehaluan.blogspot.com/2025/05/nuoria-pitaa-suojella.html juurikin näkyy tuo vaatimus väkivallan uhrin hyveellisyydestä ja siitä, että jos ei ole yleisen mielipiteen mukaan käyttäytynyt riittävän hyveellisesti, se ikään kuin kumoaa tekijöiden syyllisyyden. Sama ajatus on taustalla siinä, että raiskattuja naisia syytetään siitä, että he olivat yksin liikkeellä yöllä humaltuneena tai olivat pukeutuneet liian paljastaviin vaatteisiin. Ajatus taustalla on; koska et käyttäytynyt riittävän hyveellisesti, olet itse aiheuttanut ja ikään kuin ansainnut sen teon. Tämä on todella järkyttävä ajatusmalli. Ja tässä ajatusmallissa ajatellaan, että lasten ja nuortenkin pitäisi osata käyttäytyä aikuiset. Ja jos olet nuori nainen ja otsalohkosi ei ole vielä kehittynyt riittävästi, sinulta silti odotetaan, että käyttäydyt kuin aikuinen. Ja että on oma syysi, jos juot alkoholia ja hakeudut tilanteeseen, jossa aikuiset ihmiset raiskaavat sinut. Aikuisilta ihmisiltä otetaan vastuu pois heidän teoistaan. Vastuu, joka kuuluu heille.

Hastin kirjassa kerrotaan Brene Brownin ja Tarana Burken keskustelusta Unlocking Us-nimisessä bodcastissa. Burke oli kokenut seksuaalista väkivaltaa, mutta ei syyttänyt tekijöitä, koska koki olevansa osasyyllinen. Tämä osallisuus sai aikaan syvää häpeää. Itseään suojellakseen Burke päätti olla hyvä ihminen, täydellinen ihminen, jotta kukaan ei näkisi hänen todellista kauheuttaan. Burke ei myöskään tuntenut vihaa tekijöitänsä kohtaan. Hän vihasi itseään. Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista enemmän kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu. Kolmanneksi Burke sanoi hänellä olevan uskomattoman huono muisti, joka johtui siitä, että 39 vuoden ajan hän yritti joka päivä unohtaa. Tämä unohtaminen on välttämätöntä, mutta oikeutta saadakseen uhrin pitäisi silti muistaa. Vaikka se olisikin mahdollista, eihän kukaan halua muistaa kauheita tapahtumia, tai varsinkaan niiden yksityiskohtia. Seurauksena on loppuelämän mittainen ponnistelu tapahtumisen unohtamiseksi. Sellainen kuormittaa ja kuluttaa. Ajattele, jos muistaisit jokaisen yksityiskohdan kaikkein pahimmasta asiasta, joka sinulle on koskaan tapahtunut, Burke sanoo. Silti uhreilta vaaditaan uskottavaa muistamista oikeuden saamiseksi. Lapsi ei tosiaan osaa asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Jos vanhempi kohtelee häntä huonosti, lapsi ajattelee että hänen täytyy olla huono ja paha. Lapsi on lojaali vanhemmilleen ja suojelee näitä viimeiseen asti.

Hastin kirjassa kysytään myös, voiko uhri selviytyä väkivallasta hakemalla sitä lisää? Hän on toivonut, että muistaisi, miksi palasi väkivallantekijöiden luo, jotta pääsisi eroon häpeästä. Hän analysoi, että joskus väkivalta hyväksytään elämään, koska se on turvallisempaa kuin mikään kuviteltavissa oleva ulospääsy. Uhri saattaa kokea, että on parempi tulla pahoinpidellyksi kuin jäädä kokonaan vaille kosketusta. Ehkä uhri kokee olevansa todellinen vain silloin kun häneen tartuttiin kiinni. Uhri saattaa myös uskotella itselleen tekijän rakastavan häntä. Itse ajattelen, että nuoret tytöt saattavat hakea rakkautta ja hyväksyntää antamalla oman ruumiinsa toisten käyttöön. He saattavat kokea, että eivät ole sen arvoisia, että ansaitsisivat muuta. Ja tässä taustalla saattaa olla se, että ei ole saanut rakkautta omilta vanhemmiltaan, eikä kokemusta siitä että on arvokas lapsena ja juuri sellaisena kuin on. Eikä näin ollen osaa hakea rakkautta muuta kuin uhraamalla kehonsa. Antamalla uhriksi oman arvokkaan ruumiinsa, päätyen henkisesti kuolleeksi. Vähän kuin sotilas sodassa antaa oman ruumiinsa sodan käyttöön, vammautuen henkisesti. Vain lopulta tajuten, että ei saanutkaan siinä vaihtokaupassa mitä odotti saavansa, eli arvostusta, rakkautta ja hyväksyntää.

Loppuun vielä Samuli Edelmanin Päästä ne pois laulun sanat:

Kun elämä on rankkaa ja ihan kaiken aikaa
Huolistasi halkeat
Ja juuri kun tuntuu että kai tähän turtuu
Niin tilanteet muuttuvat
Sulle kerrotut valheet, luurangot ja aaveet
Sun perässäsi roikkuvat

Mut jos sä paljastat

Kaikki ne lauseet joita sanonut et
Julmimmat tunteet joista kii pitelet
Kivut joita kannat ja sun sisällä soi
Päästä ne pois, päästä ne pois

Viha on karmea Niili kuin palava hiili
Oman kätesi siinä poltat
Jos kannat katkeruutta et saa mitään uutta
Oven suljet ja kadotat
Ne kauneimmat hiipuvat hetket kun auringon valoa heijastat

Mut jos sä paljastat

Kaikki ne lauseet joita sanonut et
Julmimmat tunteet joista kii pitelet
Kivut joita kannat ja sun sisällä soi
Päästä ne pois, päästä ne pois

Niin monta syytä vihata
Olla maailmalle katkera
Vielä sä selviit mistä vaan
Jos avaat

Kaikki ne lauseet joita sanonut et
Julmimmat tunteet joista kii pitelet
Kivut joita kannat ja sun sisällä soi
Päästä ne pois, päästä ne pois

Kaikki ne lauseet joita sanonut et
Julmimmat tunteet joista kii pitelet
Kivut joita kannat ja sun sisällä soi
Päästä ne pois, päästä ne pois

Oman talouden jälleenrakennus

Viime aikoina on elämä ollut niin kiireistä, että en ole ehtinyt blogiinkaan kirjoitella. Olen kuitenkin yrittänyt joka välissä lukea sen kuin ehdin. Viimeisimmät kirjat jotka olen lukenut, ovat sattumoisin molemmat vaurastumiseen liittyviä kirjoja. Toinen näistä on Esa Juntusen Vaurastu viisaasti – rahataidot haltuun ( 2024) ja toinen jo vähän vanhempi teos, Pasi Havian, Ville Lappalaisen ja Antti Rinta-Lopin Erilainen ote omaan talouteen (vapaus, onni ja hyvä elämä, 2016). Oletan, että tämän blogin lukijat ovat pääosin naisia, joten haluan jakaa näiden kirjojen mielestäni parhaita kohtia teille. Taloudellinen itsenäisyys on naiselle todella tärkeä asia, varsinkin siinä kohtaa jos esimerkiksi avioeron jälkeen joutuu aloittamaan kaiken nollapisteestä ja tekemään oman talouden jälleenrakentamisen. Tämä kaikki voi tuntua todella ylivoimaiselta siinä kohtaa, kun itse avioero tuntuu vievän kaikki voimat, mutta heti kun pahimmasta selviää, kannattaa alkaa kiinnittää tähän huomiota. Ja vaikka olisit jo keski-ikäinen tai sen ylittänyt, siltikään ei ole vielä liian myöhäistä. Mutta jos älyät tehdä tämän jo nuorena, olet todella kovassa etulyöntiasemassa.

Molemmissa näissä kirjoissa oli kyseenlaistettu nykyisen kulutususkonnon perusteita ja kirjojen tavoitteet olivat mielestäni hyvin kohtuuteen pyrkiviä. Nykymaailmassa ihmisten arvot ovat useasti hyvin materialistisia ja onnistuminen, menestys ja vauraus mitataan sillä kuinka iso koti sinulla on tai kuinka hienoa autoa ajat. Montako lomamatkaa voit tehdä vuodessa ja minkälainen merkkilaukku olkapäälläsi keikkuu. Mikään näistä asioista ei välttämättä kerro varallisuudestasi mitään, sillä ne voivat olla myös suuren velkaantumisen merkki.  Havian, Lappalaisen ja Rinta-Lopen kirjassa pohdiskellaan että emme kovin herkästi huomaa, että olemme päätyneet elämään jonkun toisen unelmaa ja tavoittelemaan jonkun muun määritelmää menestyksestä. Menestyshän nähdään perinteisesti tilana, jossa kaikkea on paljon, jopa liikaa ja se kaikki on ehdottomasti suurta. Havian, Lappalaisen ja Rinta-Lopin mukaan menestys on olennaisten asioiden painotusta, syvien arvojen mukaista merkityksellistä elämää ja mukavaa elintasoa taloudellisesti kestävältä pohjalta.

Havian, Lappalaisen ja Rinta-Lopin kirjassa on lainattu jo vuodelta 1955 peräisin oleva, mutta edelleen ajankohtainen taloustieteilijä Victor Lebowin kirjoitus:

”Valtavan tuottelias taloutemme vaatii, että teemme kulutuksesta elämäntapamme, että muutamme hyödykkeiden ostamisen ja käytön rituaaleiksi, joista etsimme henkistä tyydytystä, egon täyttymystä. Sosiaalinen status, sosiaalinen hyväksyntä ja arvomme löytyvät nyt kulutustavoistamme. Elämämme merkitys ja tärkeys peilautuu kulutuksemme kautta. Mitä suurempi paine yksilöllä on mukautua turvallisiin ja hyväksyttyihin sosiaalisiin normeihin, sitä enemmän hänellä on taipumuksena tuoda esiin yksilöllisyyttään pukeutumisensa, kulkuvälineensä, kotinsa, harrastustensa kautta.”

Juntusen kirjassa oli pohdittu myös sitä, miten käy yhteiskuntamme ja taloutemme rattaiden, jos kaikki alkavat yhtä-äkkiä kuluttaa vähemmän ja järkevämmin? Juntunen pohtii, että tällaisella muutoksella voisi olla jopa suomen taloutta vahvistava vaikutus. Alkaisimme todennäköisesti arvostaa entistä enemmän lähellä tuotettuja laadukkaita tavaroita ja palveluita, sen sijaan, että lennätämme tänne uutta tavaraa eri puolilta maailmaa ja matkustamme Thaimaahan, Dubaihin tai Espanjaan törsäämään rahojamme. Jos kotimaista alettaisiin suosia ja raha jäisi Suomen rajojen sisään, maamme sisämarkkina ja talous todennäköisesti vahvistuisivat merkittävästi. Kuluttamalla vähemmän ja tietoisemmin voisimme siis jopa vahvistaa talouttamme. Todellisuudessa tuontitavaroiden ja palveluiden osuuden koko ajan lisääntyessä suurin osa arjen ylikulutuksestamme pitää lähinnä muiden maiden talouden pyörät pyörimässä. Puhumattakaan siitä, mitä halpatavaran kustaaminen vaikuttaa esimerkiksi ilmastonmuutokseen erilaisten siitä aiheutuvien päästöjen muodossa. Havian, Lappalaisen ja Rinta-Lopin kirjassa Tuomas Enbuske kirjoittaa kirjan esipuheessa, että jokainen meistä haluaa olla rakastettu ja kuulua edes johonkin ryhmään. Ja sen takia me kulutamme. Kuluttamisesta on tullut moderneille ihmisille lähes ainoa keino näyttää, keitä tässä oikein ollaan.

Rahalla ei voi ostaa onnellisuutta, kuin ehkä tiettyyn rajaan asti, mutta vapautta ja mielenrauhaa voi. Juntusen mukaan kun olet saavuttanut haluamasi taloudellisen tilanteen, se luo elämääsi turvaa ja varmuutta ja näin elämäsi on parempaa. Taloudellisen turvan ansiosta pystyt elämään omien arvojesi mukaisesti ilman stressiä. Vaurastuessasi ja saadessasi taloutesi tasapainoon sinun on helpompi tehdä työntekoa, kulutusta ja ajankäyttöä koskevia päätöksiä arvojesi mukaisesti. Monesti emme voi esimerkiksi tehdä arvojemme mukaisia kulutuspäätöksiä, koska se kävisi liian kalliiksi ja kurjistaisi elämäämme liiaksi jossain toisessa suhteessa. Ja toisaalta käymme 40 tuntia viikossa töissä vain pystyäksemme maksamaan laskumme. Sen sijaan, että myyt omaa aikaasi saadaksesi rahaa, vauraana pystyt ostamaan aikaasi takaisin rahalla. Tärkeintä, mitä rahalla voi ostaa, on oma aika. Kun hoidat talouttasi, pidät huolta myös elämäsi merkityksellisyydestä. Tämä oli minusta todella tärkeä ajatus. Sillä aika on jotain, mitä emme saa takaisin. Se on arvokkainta, mitä meillä on. Juntunen kirjoittaa, että on hienoa, jos pystyt hänen kirjansa innoittamana nostamaan vaurautesi uudelle tasolle, mutta hän toivoo myös ettet unohda, miksi tämä kaikki kannattaa opetella. Teet sen itseäsi varten, jotta sinulla olisi aikaa rauhallisella aamuhetkelle, jolloin keskityt juuri siihen mihin haluat. Teet sen läheisiäsi varten, jotta sinulla olisi vihdoin aikaa olla heille aidosti läsnä. Teet sen sitä tuttua tai ventovierasta varten, jota voisit varallisuudellasi auttaa. Teet sen, jotta oma elämäsi ja ympärilläsi olevien ihmisten elämä olisi vähän parempaa. Rahalla voit myös auttaa esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä, terveydenhuoltoa tai edistää luonnon suojelua. Rahalla voi siis tehdä myös paljon hyvää.

Lapsuuden perheessäni raha ja sen puute olivat ainainen riitojen aihe. Ja vauraisiin ihmisiin suhtauduttiin hyvin ennakkoluuloisesti. On totta, että monet ns. rikkaat ihmiset voivat olla myös hyvin ahneita ja he ovat tavallaan sellainen pohjaton kuilu. Eli mikään määrä rahaa ei tee heitä onnelliseksi tai saa heitä tuntemaan oloaan turvalliseksi. Koska rahaa pitää saada aina enemmän. Ja koska sillä yritetään täyttää sisäistä tyhjyyttä. Koska aina löytyy joku, jolla sitä on enemmän ja joka pitäisi tässä loputtomassa kilpailussa jollain tavalla päihittää. Mutta tässäkään ei mustavalkoinen ajattelu ole hyväksi. Kaikki rikkaat ihmiset eivät ole ahneita ja pahoja, eikä raha itsessään ole pahaa. Se on vain vaihdannan väline, jolle me ihmiset olemme yhteisellä päätöksellä antaneet tietyn arvon. Jos kaikki yhdessä päättäisimme, että rahalla ei ole enää mitään arvoa, vaan aletaan käyttää vaihdannan välineenä vaikka oravannahkoja, raha olisi vain paperilappuja ja metallin palasia. Nyt rahasta ja kuluttamisesta on tehty uskonto. Käärinliinoissa ei kuitenkaan ole taskuja, eikä kukaan täältä mitään mukaansa saa. Ja kukaan ei edes tiedä, kauanko elinpäiviä on tiedossa. Mutta en siltikään ajattele, että rahalla ei olisi mitään väliä. Sillä todellakin on, koska voit sen avulla tehdä myös paljon hyvää.  Voihan olla, että tulevaisuudessa kovinta vaihdannan valuuttaa on esimerkiksi puhdas vesi.

Juntusen mukaan tosiaan parasta mitä rahalla saa, on vapaus olla ajattelematta rahaa. Ja tärkeimpiä asioita elämässä ovat terveys, tarkoituksellisuuden tunne, lähimmäisen rakkaus ja oma yhteisö. Tämä on kyllä niin totta. Jos rahaa on vähän, kaikki aika ja energia kuluu sen vähyydestä murehtimiseen ja sen riittävyyden pelkoon. Jos rahaa on paljon, se vapauttaa energiaa muuhun, kun ei tarvitse joka kerta miettiä, voinko nyt ostaa tätä juustoa tai joku jopa joutuu tekemään valinnan sen välillä, ostaako kaupasta ruokaa vai apteekista lääkkeitä! Rahan avulla pystyt hoidattamaan myös mielenterveyttäsi ja tarvittaessa saat yksityisellä puolella nopeasti hoitoa. Jos sinulla on rahaa, sinulla on vapaus valita. Et ole valintojesi kanssa selkä seinää vasten, etkä joudu hädissäsi valitsemaan jotain huonoa vaihtoehtoa. Rahan avulla pääset myös helpommin pois huonosta parisuhteesta ja pystyt olemaan itsenäinen. Raha on siis yhtä kuin vapautta elää elämää omilla ehdoillaan.

Juntusen kirjassa oli paljon minulle jo entuudestaan tuttua asiaa säästämisestä ym. oman talouden kohentamiseen liittyvistä asioista ja minulle mielenkiintoisin luku oli luku 5, sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti. Jos et pidä sellaisista totuuksista, kuin että ihminen laihtuu syömällä vähemmän ja kuluttamalla enemmän ja että kuluttamalla vähemmän rahaa jää säästöön, saattaa tämä kirja herättää sinussa ärtymystä. Kirjan ydinsanoma on vaan se, että oikotietä onneen ei ole. Ja että lähes jokaisella on mahdollisuus vaurastua, toki mittakaava on vaan eri ihmisillä erilainen. Mutta helpolla se ei toki tule. On tosiaan tehtävä tiukkoja valintoja omassa taloudessaan ja lakattava vertailemasta itseään muihin. On yritettävä säästää enemmän ja tienata enemmän. On ensin säästettävä 2-3 kuukauden kulujen kokoinen puskurirahasto ja tämän jälkeen kaikki liikenevä laitettava sijoituksiin. Ja jos sattuu saamaan sen palkankorotuksen, kulutus ei saa nousta samassa suhteessa. Juntusen mukaan voit laskea henkilökohtaisen säästöprosenttisi seuraavasti: nettotulot-nettomenot * 100. Tämä kaikki vaatii itsekuria. Ja asioiden seuraamista. Pitää laittaa jokainen ostos ylös joko exceliin tai mobiili-sovellukseen, jotta hahmottaa, mihin se raha kuluu. Tieto tässäkin asiassa valtaa. On tosi vaikea muuttaa asioita, joista ei ole kunnollista käsitystä.

Myöskään sijoittamisessa ei kannata tähdätä pikavoittoihin. Kaikista järkevin tapa sijoittaa on sijoittaa rahat passiivisiin rahastoihin, joissa on mahdollisimman pienet kulut. Ja tietenkin on oltava pitkäjänteinen. Mitä kauemmin rahat saavat olla rahastossa rauhassa, sitä enemmän korkoa korolle ilmiö ehtii kasvattaa pääomaa. Juntunen suosittelee esimerkiksi seuraavanlaista hyvin yksinkertaista jakoa sijoittamisen suhteeseen: 75% USA indeksirahastoon ja 25% Eurooppa indeksirahastoon. Eli jos pystyt sijoittamaan esim. 100 euroa kuussa, 75 eur USA-rahastoon ja 25 eur Eurooppa rahastoon. Joku varmaan nyt ajattelee, että 100 euroa on ihan mahdoton summa laittaa sijoituksiin kuukaudessa, mutta sijoittaminen on mahdollista jo 10 eurolla kuukaudessa. Jos asia kiinnostaa enemmän, esimerkiksi Tony Robbinsin kirjassa Raha, peli haltuun on enemmänkin kerrottu taloudellisen turvan rakentamisesta ja siitä, miten sijoitukset kannattaisi allokoida. Tämä on niin laaja aihe, että tästä on aika mahdotonta kattavasti tähän kirjoittaa. Suosittelen tutustumaan mm. tässä mainittuihin kirjoihin. Koska ihmisten elämäntilanteet ovat erilaisia ja esimerkiksi riskin sietokyky on nuorella ihmisellä suurempi kuin esimerkiksi eläkeikää lähestyvällä ihmisellä. Jostain kannattaa kuitenkin lähteä liikkeelle!