Perhe on saari, josta on vaikeaa, ellei mahdotonta paeta.
Tämä lause on Susanna Hastin kirjasta Ruumishuoneet. Juuri tältä minusta
tuntui, kun olin lapsi. Että olen Pirunsaarella tai Seilissä, josta on
mahdotonta paeta. Ja tästä syntyy se uhri-identiteetin ydin; joudut olemaan pakotettuna
ahdistavassa tilanteessa josta haluaisit paeta, mutta et pysty, koska olet lapsi.
Olet sellaisten henkilöiden armoilla, joiden pitäisi pitää sinusta mitä
parhainta huolta ja rakastaa sinua, mutta jotka ovat arvaamattomia ja
pelottavia. Tunnet avuttomuutta ja tunnet vihaa. Et pysty tekemään mitään oman tilanteesi eteen, koska kaikki pitää salata häpeän vuoksi. Ja joudut tukahduttamaan sen
kaiken. Ja nämä samat tunteet kannat sisälläsi aikuisuuteen asti. Ja elät elämääsi
tiedostamattomana yrittäen työntää menneen maton alle. Kunnes yllättäen vuosien
päästä tajuat löytäväsi itsesi samankaltaisesta tilanteesta, uuden, itse
perustamasi perheen kanssa. Mutta tällä kertaa vain sillä erotuksella, että nyt
sinulla olisi mahdollista lähteä. Sillä et ole enää lapsi, vaan aikuinen, jolla
on vapaa tahto. Mutta sisälläsi on edelleen kuitenkin se lapsi, joka yrittää
vaan kestää siinä tukalassa tilanteessa. Kunnes sitten eräänä päivänä ymmärrät,
että sinun elämäsi on sinun vastuullasi. Et voi syyttää siitä ketään, et edes
lapsuuttasi ja vanhempiasi, ainoastaan itseäsi. Kaikki valinnat joita teet,
ovat sinun valintojasi. Ja niiden kanssa sinun on pystyttävä elämään.
Siitä valinnasta olen omassa elämässäni tyytyväinen, että en ole koskaan hylännyt omia lapsiani. Vaikka olisi ollut kuinka vaikeaa heidän kanssaan ja vaikka he olisivat tehneet mitä, en ole hylännyt heitä ikinä. Enkä aio hylätä. Sillä tiedän, miltä se tuntuu, kun oma äiti ja isä hylkää. Kun oma äiti ja isä asettavat alkoholin tärkeämmälle sijalle kuin lapsensa. Tiedän, että vanhempani olivat heikkoja ja mieleltään sairaita ja olen yrittänyt sitä antaa heille anteeksi. Mutta en tiedä olenko siinä edelleenkään ihan täysin onnistunut. Sillä jos annan anteeksi äidilleni ja isälleni, hyväksynkö samalla sen, että he hylkäsivät minut? Annanko anteeksiannolla sille oikeutuksen? Ja kyllä, tiedän järjelläni että vain hyväksymällä kaiken tapahtuneen ja antamalla anteeksi pääsen eteenpäin. Olen kyllä yrittänyt työstää anteeksiantoa monin tavoin. Olen tehnyt buddhalaisia metta-harjoituksia, olen yrittänyt ajatella vanhempiani pieninä, viattomina lapsina ja olen kirjoittanut heille irtipäästämisen kirjeitä. Mutta silti minussa on jokin osa, jonka on äärimmäisen vaikeaa antaa anteeksi. Koska olisinhan itsekin voinut antaa periksi. Olisin voinut syyttää omaa vaikeaa lapsuuttani ja alkaa vaikka juomaan. Mutta en tehnyt niin. Valitsin toisin. On vaikeaa antaa äidille ja isälle heidän heikkouttaan. Sitä, että he vain lakkasivat yrittämästä. Antoivat periksi ja antoivat virran viedä. Ehkä jonain päivänä buddhalaisuuden kautta pystyn anteeksiantoon, sillä se olisi minun itseni kannalta tärkeää. Sillä vihaan takertuminen polttaa kantajansa, aivan kuten kuuma hiili polttaa käden, joka tarttuu siihen tarkoituksenaan heittää se toista kohti. Huomaan, että syytän äitiäni enemmän kuin isääni. Vaikka molemmat olivat yhtä syyllisiä. Isäni todellakin hylkäsi sekä minut että äitini tappamalla itsensä. Ja ymmärrän kyllä järjellä, että äitini ei vain kestänyt tuota hylkäämistä ja alkoi sen takia juomaan. Mutta silti. Äidin pitäisi olla parempi. Äidin pitäisi pystyä parempaan. Ehkä vain vaadin häneltä liikoja ottaen huomioon hänen mielenterveytensä haasteet ja tuon kammottavan tilanteen.
Hastin kirjassa Ruumishuoneet kirjoitetaan äidistä näin: ”Äideiltä
odotetaan kykyä siirtää koko ihmiskunta, tai vähintään oma perheensä, pimeästä
menneestä uuteen parempaan aikaan. Äidillä on kuitenkin myös oma sisäinen
maailmansa, joten odotukset on asetettu mahdottoman korkealle. Äiti tulee
väistämättä tekemään virheen. Virhe on se, että väkivalta jää tärkeimpinä
hetkinä huomaamatta. Tai silmät näkevät, mutta suu ei liiku. Näin tyttäret
katoavat aukkoihin. Enkä minä silti pidä äitejä syyllisinä siihen, etteivät he
nähneet tyttäriään. Äidin pitää olla kaikkien palveluksessa, suojella ja
hoivata väsymättä, mutta vain sopivasti, muuten hän tukahduttaa, s/mother.
Jotkut äidit saattavat jahdata omia unelmiaan. Miten he sitten voivat olla
jatkuvasti valppaana?” Äideille on tosiaankin asetettu kova vastuu ja kovat
vaatimukset. Mutta entä isien vastuu? Missä se näkyy?
Pystyn myös täysin samaistumaan Hastin kokemukseen vauvakirjasta. Oma vauvakirjani oli täysin tyhjä. Siihen ei ollut kirjoitettu minusta mitään. Kirja oli hieno, rakas kummitätini oli ostanut sen minulle. Mutta se oli täysin tyhjä. Tai sitten sen sivuille oli annettu töhrystää piirustuksia. Omien lasteni kanssa halusin tallentaa kaiken tarkasti. Halusin, että he tuntevat, että heidän elämällään on ollut minulle merkitystä. Että sillä on ollut merkitystä, milloin he ekan kerran ryömivät, konttasivat tai milloin lähti mikin hammas. Koska sillä oli minulle merkitystä. On vaikeaa kohdata sitä tosiasiaa, että minun äidilleni sillä ei ollut merkitystä. Tai jos olikin, niin hän oli niin sairas ettei hänellä ollut voimia ja kykyä rakastaa minua. Hast kirjoittaa lastensa vauvakirjoista: ”Olen kirjoittanut heidän vauvakirjansa täyteen merkintöjä. Haluan, että ne pursuavat yksityiskohtia. He tietäisivät myöhemmin, miten tarkasti olen nähnyt heidät. Tiesin, että en voisi muistaa heitä. Tiesin muistini huokoiset aukot, aikamatkustuksen joka on tuomittu epäonnistumaan.”
Valitsin tämän blogin kuvitukseen kuvan, joka hyvin kuvaa
ihmisen alitajuntaa. Sinne piiloutuu kaikki alitajunnan pelot ja kokemukset,
jotka ovat liian vaikeita kohdata. Kuvassa on näkyvissä samaan aikaan sekä
päivä että yö, auringon ja kuun muodossa. Aurinko kuvaa päivätajuntaa, sitä
kuinka toimit maailmassa. Kuu kuvaa alitajuntaa, unien ja tiedostamattoman
maailmaa. Ja kaiken aikaa kasvoilla on jonkinlainen maski, joka estää näkemästä täysin selkeästi edessä olevaa polkua. Tämä kuvaa mielestäni hienosti myös tätä Hastin kirjaa ja sitä, miten
hän yrittää elää normaalia, arkista elämää, mutta alitajunnasta nousevat nuo
mustat hahmot esiin juuri silloin kun sitä vähiten odotat. Tämä kuvaa myös
sitä, miten ihmisessä on hillitty ja hallittu ”päiväpuoli” ja sitten on se
toinen ”yöpuoli”. Ja yöpuolen kautta nuo alitajunnan asiat tulevat välähdyksinä
esiin, todennäköisesti juuri silloin kun sitä vähiten haluaisit. Voisin kuvitella, että lapsuuden seksuaalinen
hyväksikäyttö on varmasti juuri sellainen asia, jonka ihmisen tietoinen mieli
yrittää piilottaa alitajunnan syövereihin. Ja tekee sen ihan tarkoituksellakin,
koska tuo kokemus on liian vaikea kohdata lapsena, se nousee uudelleen pintaan
sitten kun henkilö on henkisesti tarpeeksi vahva kohdatakseen sen. Hast kirjoittaa
näin; ”Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen
lause, jonka kirjotan peittää alleen jotakin mitä jätän kirjoittamatta. Mikään
tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi
kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen
huomataan. Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone.
Täällä olen turvassa. Täällä olen koskematon.” Kirjoittaminen on mahtava
tapa purkaa asioita. Jäsentää mielessään tapahtumia. Kirjoittaessa on turvassa. Kukaan ei voi kiistää sinun totuuttasi. Kirjoittaminen on tapa saada se kaikki ulos. Lukeminen
tukee kirjoittamista. Olen aina rakastanut lukemista. Pienenä se oli minulle
keino paeta todellisuutta. Tykkäsin lukea esimerkiksi kauhukertomuksia ja
niiden avulla sain siirrettyä itseni pois ahdistavast todellisuudesta.
Kauhukertomuksissa kun kuitenkin kävi lopuksi aina hyvin. Ihmissusi saatiin
surmattua Berettan hopealuodilla. Tunnistan tuon saman tunteen, että kirjaa
lukiessa on turvassa. Oman mielensä huoneissa. Ymmärrän niin, että kirjoittajalle tuo hänen kirjoittamansa kirja on se huone. Ja vaikka hän palaa kirjassaan ikään kuin tapahtumapaikaille, hän on kuitenkin irrallaan ja ulkopuolella, turvassa.
Ruumishuoneet lähtee hitaasti liikkeelle ja paljastaa itsensä hitaasti niin kuin kuorittaisiin sipulista kerroksia. Kertoja kuljettaa tarinaa ikään kuin olisi itse salapoliisi, joka tutkii tapahtunutta rikosta, kylmästi, kliinisesti ja yksityiskohtiin paneutuen. Vähän kuin ulkopuolisena. Tarina kertoo seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä, mutta johdattelee tarinaa hienotunteisesti eikä mässäile yksityiskohdilla. Silti tuoden esiin ne tunteet ja muistamisen vaikeuden, mitä seksuaalinen hyväksikäyttö on aiheuttanut. Hast kirjoittaa kirjassaan mm. että Esme Weijun Wang kirjoittaa teoksessaan The Collected Schizophrenias, että fiktionaalista tarinaa pidetään vivahteikkaana, jos se pitää sisällään ristiriitaisuuksia, mutta traumaattisen kertomuksen ei kannata pyrkiä samaan. Ristiriitaisesta tarinasta tulee epäuskottava, jopa valheellinen. Eikä se edes riitä, että väkivallan uhri muistaisi kaiken pikkutarkkaan ja osaisi kertoa täysin aukottoman tarinan. Ollakseen uskottava hänen täytyy myös käyttäytyä väkivaltaa edeltävässä elämässään ja sen jälkeen odotetulla tavalla, hyveellisesti. Hän ei missään tapauksessa saa palata väkivallantekijän luo.” Trauma ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. Trauma haluaa toistaa itseään muistin kautta. Trauma haluaa luoda tilanteen uudelleen, jotta voisi muuttaa sen seuraavalla kerralla erilaiseksi. Esimerkiksi tässä Malmin tapauksessa: https://lennanminnehaluan.blogspot.com/2025/05/nuoria-pitaa-suojella.html juurikin näkyy tuo vaatimus väkivallan uhrin hyveellisyydestä ja siitä, että jos ei ole yleisen mielipiteen mukaan käyttäytynyt riittävän hyveellisesti, se ikään kuin kumoaa tekijöiden syyllisyyden. Sama ajatus on taustalla siinä, että raiskattuja naisia syytetään siitä, että he olivat yksin liikkeellä yöllä humaltuneena tai olivat pukeutuneet liian paljastaviin vaatteisiin. Ajatus taustalla on; koska et käyttäytynyt riittävän hyveellisesti, olet itse aiheuttanut ja ikään kuin ansainnut sen teon. Tämä on todella järkyttävä ajatusmalli. Ja tässä ajatusmallissa ajatellaan, että lasten ja nuortenkin pitäisi osata käyttäytyä aikuiset. Ja jos olet nuori nainen ja otsalohkosi ei ole vielä kehittynyt riittävästi, sinulta silti odotetaan, että käyttäydyt kuin aikuinen. Ja että on oma syysi, jos juot alkoholia ja hakeudut tilanteeseen, jossa aikuiset ihmiset raiskaavat sinut. Aikuisilta ihmisiltä otetaan vastuu pois heidän teoistaan. Vastuu, joka kuuluu heille.
Hastin kirjassa kerrotaan Brene Brownin ja Tarana Burken
keskustelusta Unlocking Us-nimisessä bodcastissa. Burke oli kokenut
seksuaalista väkivaltaa, mutta ei syyttänyt tekijöitä, koska koki olevansa
osasyyllinen. Tämä osallisuus sai aikaan syvää häpeää. Itseään suojellakseen
Burke päätti olla hyvä ihminen, täydellinen ihminen, jotta kukaan ei näkisi
hänen todellista kauheuttaan. Burke ei myöskään tuntenut vihaa tekijöitänsä
kohtaan. Hän vihasi itseään. Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa
syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää
itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista
enemmän kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu.
Kolmanneksi Burke sanoi hänellä olevan uskomattoman huono muisti, joka johtui
siitä, että 39 vuoden ajan hän yritti joka päivä unohtaa. Tämä unohtaminen on
välttämätöntä, mutta oikeutta saadakseen uhrin pitäisi silti muistaa. Vaikka se
olisikin mahdollista, eihän kukaan halua muistaa kauheita tapahtumia, tai
varsinkaan niiden yksityiskohtia. Seurauksena on loppuelämän mittainen
ponnistelu tapahtumisen unohtamiseksi. Sellainen kuormittaa ja kuluttaa. Ajattele,
jos muistaisit jokaisen yksityiskohdan kaikkein pahimmasta asiasta, joka
sinulle on koskaan tapahtunut, Burke sanoo. Silti uhreilta vaaditaan uskottavaa
muistamista oikeuden saamiseksi. Lapsi ei tosiaan osaa asettaa syyllisyyden
taakkaa sinne minne se kuuluu. Jos vanhempi kohtelee häntä huonosti, lapsi
ajattelee että hänen täytyy olla huono ja paha. Lapsi on lojaali vanhemmilleen
ja suojelee näitä viimeiseen asti.
