Joka kerta, kun luulen jo olevani kuivilla tästä erosta, tulee jokin uusi juttu, joka vetäisee taas maton jalkojen alta. Ja totean, että en taidakaan olla vielä tarpeeksi parantunut ja mennyt eteenpäin. Olisiko sitä sitten parantunut, kun mikään entiseen kumppaniin liittyvä ei enää koske ja satuta millään tavalla? Olisiko täydellinen välinpitämättömyys paranemisen parhain mittari? Netistä löytyy mm. tällainen juttu erosta eteenpäin menemisestä: Oletko päässyt yli ex-kumppanistasi? Vastaa viiteen kysymykseen, niin tiedät - Suhteet - Voice.fi siinä on tosiaan 5 kysymystä, joihin vastaamalla voit selvittää, oletko päässyt jo eteenpäin erosta
1. Oletko lakannut ajattelemasta exääsi
aamuisin? Oikeastaan aika vähän ajattelen häntä nykyään. Tuntuu, että en
niinkään kaipaa enää häntä, vaan meidän perhettä. Ja pahinta tässä erossa on
perheen ja kaikkien siihen liittyvien yhteisten tapojen, rutiinien, rituaalien
menettäminen. Yhteisten juhlapyhien ja lomien menettäminen. Vaikka meillä yhdessä olikin ahdistavaa ja se
varmasti välittyi myös lapsille, niin olihan tietysti niitä hyviä hetkiäkin ihan
tosi paljon. Koska parasta mitä me saatiin aikaan oli juurikin minulle se perhe
ja se merkitsi minulle eniten. Sen rikkominen oli myös asia, joka pitkään esti
minua lähtemästä parisuhteesta. Tuntuu, että identiteettini oli pitkälle
rakentunut vaimon ja perheenäidin roolien varaan ja nyt, kun pitäisi viettää
juhlapäiviä yksin, ei ole enää sitä identiteettiä johon nojata. Varsinkin, kun
jouduin parisuhteessa eristäytymään paljon myös ystävistä, niin olo on välillä
varsin yksinäinen.
2. Oletko menettänyt kiinnostuksesi exäsi laastarisuhdetta kohtaan? Exälläni on tosiaan ollut jo monta yritystä löytää joku eromme jälkeen, olen jo pudonnut laskuista. Viimeisimmälle minut on esiteltykin, enkä ole edes kysynyt hänen sukunimeään. Eli on jäänyt somesta hänen etsimisensä tekemättä. Hänen tapaamisensa tuntui melko vaivaannuttavalta, siellä hän oli minun ja exän entisessä talossa kuin uusi emäntä konsanaan ja tuli antamaan käsipäivää. Hymyilin tietysti ja olin kohtelias, mutta hän varmaan aisti mikä muuri on ympärilläni. Eihän meistä mitään ystäviä tarvitsekaan tulla, mutta toimeen meidän on tultava, koska meillä on exän kanssa lapsen yhteishuoltajuus ja pakostakin vaihtojen yhteydessä tavataan. En edes osaa kuvailla, miltä tuntui tavata hänet, sillä en todellakaan enää halua exääni takaisin. Mutta jotain negatiivisia tunteita se kuitenkin herätti, en haluaisi kuitenkaan sanoa että mustasukkaisuutta, koska yhteen en enää halua palata.
3. Oletko unohtanut yhteiset merkittävät vuosipäivänne? En todellakaan ole unohtanut…enkä myöskään syntymäpäiviä ym. muita juhlapäiviä. Meillä oli tapana juhlia kaikkien perheenjäsenten syntymä ym. juhlia aika isosti. Teimme myös tosi kivoja kesälomareissuja jne...pahimmalta onkin tuntunut, kun hän jatkaa uuden naisystävän kanssa noita reissuja lasten kanssa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minut on vaan korvattu uudella ja homma jatkuu niin kuin ennenkin. Toki on hienoa, että hänellä menee hyvin ja että hän viettää aikaa lasten kanssa, mutta kyllä tämä tuntuu siltä kuin sydämeen olisi työnnetty tikari ja sitä käänneltäisiin siinä ympäri. Tämä varmaan on laukaissut jotain menneisyyden triggereitä ja hylätyksi tulemisen pelkoja. Tutkimusten mukaan hylätyksi tuleminen aktivoi täsmälleen samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Paha mieli tekee kipeää kuin lyönti | Hyvä Terveys Sosiaalinen kipu voi tuntua yhtä pahalta kuin fyysinen kipu. Lisäksi siinä on psykologinen puoli, jota ei ole fyysisessä kivussa. Fyysinen kipu nimittäin unohtuu, kun se on ohi, mutta sosiaalinen kipu säilyy muistissa. Sen uudelleen eläminen voi palauttaa kauan sitten koetut ikävät tunteet takaisin. Sosiaalisen kivun satuttavuus kertookin luultavasti paljon sen tarkoituksesta. Samoin kuin fyysinen kipu varoittaa meitä vammautumisen vaaroista, sosiaalinen kipu kehittyi viestittämään meille, että olemme ajautumassa ryhmän ulkopuolelle. Aikana, jolloin selviytymisemme oli kiinni ryhmään kuulumisesta, tarvittiin voimakas varoitusjärjestelmä. Evoluutio rakensi sosiaalisen kivun kokemuksen fyysisen kipujärjestelmän päälle ja höysti lisämausteeksi kaiken sen ahdistuksen ja pelon, jotka ovat tuttuja ulkopuoliseksi jääneille. Tiedän järjellä sen, että lapseni rakastavat minua, eikä kukaan voi koskaan äitinä korvata minua, mutta nämä esiin nousevat tunteet ovat sellaisia tunteita, joita ei voi järjellä selittää. Sitä paitsi olenhan itse aiheuttanut tämän hylkäämisen lähtemällä suhteesta, mutta silti. Tunteet on tunteita ja niitä ei voi järjellä selittää pois.
4. Koetko jonkun toisen fyysisesti tai henkisesti viehättävänä? En todellakaan. Tuntuu, että olen aivan takalukossa tuossa mielessä, enkä osaa enää edes flirttailla kenenkään kanssa.
5. Pystytkö näkemään menneestä parisuhteesta
sekä hyvät että huonot puolet? Tämänkin kanssa on vielä aika paljon
tekemistä. Hyvää on toki lapset ja heistä olen ikuisesti kiitollinen. Muiden
hyvien asioiden näkemisessä on aika paljon työstämistä. Oikeastaan tuntuu, että
mitä kauemmin erosta menee, sitä paremmin ja todenmukaisemmin olen alkanut nähdä
hänet ja suhteemme. Ja se herättää minussa suuttumusta varsinkin itseäni
kohtaan. Miksi annoin noiden asioiden tapahtua suhteessamme, miksi annoin
kohdella itseäni sillä tavalla. Toisaalta ei saisi tuomita itseään sen perusteella,
että tiedän nyt paremmin. Tuntuu vain niin turhauttavalta, että en ole osannut
rakastaa itseäni riittävästi lähteäkseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti