Ystävyydestä

 

Ystävänpäivän kunniaksi postaus ystävyydestä. Suomessahan tämä ystävänpäivä on enemmänkin tosiaan ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteen liittyvä juhlapäivä. Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle ystävyys saattaa olla haasteellista, koska älä puhu, älä tunne ja älä luota sääntö estää ystävystymisen. Kirjoitin tästä postauksessani: Lennän minne haluan: Älä puhu, älä tunne, älä luota. Koska lapsuudenkotini oli tosiaan niin kaoottinen, opin jo varhain sen, että en voinut tuoda kavereita kotiin. Koska vanhemmillani oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, heillä oli ihan perus elämänhallinta hukassa. Meillä oli hyvin epäsiistiä ja esimerkiksi ruokatarvikkeet saattoivat olla tosi pitkiä aikoja pöydässä lämpimässä. Pyykkikori tursusi pyykkejä, eteinen oli ihan kaaos, johon vaan heitettiin kengät ja vaatteet sikin sokin. Keittiön lavuaari oli aina täynnä likaisia tiskejä. Ja sitten tosiaan koskaan ei voinut tietää, miten vanhemmat käyttäytyisivät ja joutuisiko heitä häpeämään. Lapset osaavat olla tosi julmia. Jos erehdyin tuomaan jonkun luokkakaverin kotiini ja he näkivät minkälaista meillä oli, he alkoivat ilkkua siitä. Aika nopeasti opin sitten, että ei tosiaan kannata tuoda niitä kavereita kotiin. Monestihan lapset tykkäävät käydä toistensa luona yökyläilemässä jne. Minä en voinut tuoda kavereita yökylään. Vanhemmat ei pitäneet muutenkaan meidän lasten vaatteista tms. asioista huolta ja meillä ei ollut esimerkiksi asianmukaisia välineitä urheilussa. Minä olin myös se lapsi, jolla oli maanantai aamuisin hirmuinen nälkä, koska kotona ei tehty mitään kunnollista ruokaa. Rakastin kouluruokaa, koska se oli pelastus.

Tämä kaikki aiheutti häpeää. Tunteen siitä, että olin jotenkin huonompi kuin muut. Ja pikku hiljaa tuosta häpeästä tuli sellaista sisäistettyä häpeää. Koska perheeni ja kotini oli huono, myös minun täytyy olla huono. Näin lapsi ajattelee. Vaikka eihän se hänen syynsä ole, minkälaisia hänen vanhempansa ovat. Huomasin myös, että kavereitteni vanhemmat jollain tasolla tiesivät minkälaista meillä on. No, kait se tulee selväksi kun milloin pihassa pyörii ambulanssi ja milloin poliisiauto. Joka tapauksessa tuo vaikutti kavereitteni vanhempien käytökseen. He kohtelivat minua myös siten, kuin olisin ollut jotenkin huonompi kuin muut. Olinhan siitä huonosta perheestä lähtöisin. Vaikka en ollut yhtään mitään tehnyt aiheuttaakseni tuon kohtelun. Olin vain sattunut syntymään tuohon perheeseen. Mutta niinhän se on, että isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen tai neljänteen polveen...Miettikää kaksi kertaa, miten kohtelette lapsia, jotka tulevat toimintahäiriöisistä perheistä. He eivät ole syypäitä vanhempiensa toimintaan. Muistan, kun olin jo muuttanut pois kotoa ja asuin omassa asunnossani. Yksi paikallinen yrittäjä oli jostain saanut tietää missä asun ja tuli soittamaan ovikelloa ja vaatimaan maksua äitini veloista! Ihan kuin minä olisin niistä 18-vuotiaana nuorena vastuussa! Tai ihan kuin minulla olisi ollut sellaisia rahoja! Mutta pienellä kylällä kaikki kyllä tietävät, kuka on kenenkin lapsi ja missä hän asuu. Isien synnit tosiaan kostetaan lapsille.

Tunsin koko lapsuuden ajan, että olen jotenkin erilainen kuin muut. Että en kuulu joukkoon. Lapsi näkee kavereiden kotona minkälaista heillä on ja tajuaa pian, että omassa kodissa ei ole kaikki kunnossa. Kavereille järjestettiin tosi hienoja synttärijuhlia ja minut kyllä kutsuttiin niihin. Minulla ei vaan koskaan ollut kunnollista lahjaa, koska vanhemmat ei tietenkään huolehtineet sellaisista asioista. Joten saatoin ottaa kotoa jonkun käytetyn esineen ja viedä sen lahjaksi. Ja taas olin jotenkin outo ja erilainen. Lisää häpeää. Kun halusin vaan niin kovasti kuulua joukkoon ja osallistua. Minulle ei tietenkään järjestetty hienoja kaverisynttäreitä. Ja taas tunsin olevani huonompi kuin muut tai että en ole sen arvoinen. Omille lapsilleni olenkin sitten järjestänyt niin yökyläilyt kuin hienot kaverisynttäritkin. Ja tajuan nyt, että tavallaan omien lasteni kautta olen paikannut sitä, mistä olen itse jäänyt paitsi. Olen myös hukuttanut lapseni yltäkylläisiin synttäri, ym. lahjoihin. Koska olen halunnut antaa lapsilleni kaiken sen, mistä itse olen jäänyt paitsi. 

Paras lapsuuden ystäväni oli myös päihdeperheestä. Hän oli ainoa, joka tiesi minkälaista meillä oli. Minä pidin hänen perhesalaisuutensa ja hän minun.  Tässä ystävässä roikuinkin kiinni oikeastaan koko aikuisikäni. Vaikka minun olisi pitänyt päästää hänestä irti jo paljon aiemmin. Sillä hän ei oikeasti arvostanut meidän ystävyyttä tai minua. Tosi useasti olin se, joka pitää yhteyttä. Tosi monta kertaa sovittiin myös tapaaminen, mutta hän perui sen viime hetkellä selvästi jollain verukkeella, koska hänelle tuli ilmeisesti jotain mielenkiintoisempaa. Ja taas tunsin itseni hylätyksi. Jo pienenä hän oli kova valehtelemaan. Hän myös kertoi joitakin luottamuksellisia asioita eteenpäin. Joten en lopulta ihan täysin pystynyt koskaan luottamaan häneen. Päätin lopulta, että enää en tuhlaa aikaani yksipuoliseen ystävyyteen, josta saan vain pettymyksiä ja hylätyksi tulemisen kokemuksia. Olen alkanut panostaa sellaisiin ystäviin, joiden kanssa ystävyys on vastavuoroista. Ja saanut ihan uusia ystäviä. Olen myös päättänyt panostaa emotionaalisesti rehellisiin ihmissuhteisiin. Läheisriippuvaisena on vaan vaikeaa päästää siitä huonostakin ystävästä irti. Sitä vaan vimmatusti roikkuu tuollaisessa huonossakin ystävyyssuhteessa kiinni. Siinäkin ajattelee, että kun on niin paljon yhteistä historiaa, siitä suhteesta ei vaan voi luopua. Mutta kaikkien ihmissuhteiden ei ole tarkoitettu kestävän koko elämän ajan. 

Uusien ystävyyssuhteiden luominen aikuisena ei ole kovin helppoa. Kun on lapsena oppinut sen, että ei päästä ketään lähelleen, se on edelleen vaikeaa. Ystävyys kuitenkin edellyttäisi sitä, että näyttäisi oman haavoittuvuutensa. Haasteita aiheuttaa uusissa ystävyyssuhteissa myös se, että miten sen haavoittuvuuden näyttää ja missä vaiheessa jakaa itsestään arkaluonteisia asioita. Olen joskus jakanut itsestäni asioita liikaa liian varhaisessa vaiheessa ja se on aiheuttanut jälkikäteen häpeää ja kauhean katumuksen että miksi menin avautumaan. Tuntuu että, ns. normaalissa perheessä kasvaneelle nuo asiat ovat niin luontevia ja helppoja. Koska luottamus tuntemattomiin ihmisiin ja yleensä perusluottamus elämään on heikko, toiset ihmiset näkee enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Sitä kasvattaa melko paksun suojakuoren ja sen kuoren taakse kenenkään on vaikea päästä näkemään. Se aiheuttaa myös sen, että oma elekieli on melko sulkeutunutta ja varautunutta. Kun on pienenä oppinut siihen, että toisten läheisyys saattaa olla jopa vaarallista tai ainakin hyvin epäjohdonmukaista, sitä on vähän varuillaan koko ajan ja varsinkin uusien ihmisten kanssa. Saattaa tulla hyvin helposti sellainen torjuva kuva. Ja tämä vaikeuttaa uusien ystävien saamista.  Kun taas ihmiset, jotka ovat lapsena kasvaneet siihen, että toiset ihmiset ovat hyviä ja luotettavia, halailevat helposti, hymyilevät usein ja ovat elekieleltään paljon vastaanottavaisempia. Kun kävin laitattamassa itselleni kynnet, huomasin miten varautunut tosiaan olen uusien ihmisten kanssa ja miten vaikeaa minun on päästää ketään fyysisesti lähelle. Tämä kynsihoitaja osasi selvästi lukea ihmisiä ja sanoi minulle ihan suoraan, että näytät tosi jännittyneeltä, että ihan rauhassa vaan. Surullista tosiaan on, että lapsuus on opettanut minulle sen, että toisen ihmisen läheisyys on pelottavaa, eikä rauhoittavaa. Toimintahäiriöinen lapsuus opettaa myös sen, että omia murheita ei saa jakaa toisten kanssa, mutta ei myöskään iloja. Vaikka toisten ihmisten tuki voisi saada murheet pienemään ja ilot vastaavasti suurenemaan.

Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen voi myös aiheuttaa sen, että ei osaa eikä pysty pyytämään toisilta apua. Se johtuu siitä, kun pienenä on pyytänyt apua, eikä ole sitä saanut. Sitten vaan ajattelee, että ok, minun on selviydyttävä tästä itse. Ja yrittää kaikin voimin tehdä asioita, jotka eivät edes olisi siinä ikätasossa sopivia asioita lapsen hoitaa. Ja kun itsetunto on huono ja on tottunut näkemään arvoa vain muissa ja kohdistamaan huomion aina muiden tunteisiin ja tarpeisiin, ei edes koe olevansa sen avun arvoinen. Tänä ystävän päivänä aionkin kerrankin olla hyvä ystävä itselleni ja sisäiselle lapselleni. Kysyn häneltä, mitä hän tänään tarvitsee ja annan sen hänelle. Hemmottelen itseäni. Ja katson, että kriittinen sisäinen vanhempi pitää turpansa tukossa. Tai ainakin jos tulee aiheettoman ilkeitä kommentteja, annan rakastavan vanhemman kumota ne lempeästi. Minkälainen ystävä sinä olet itsellesi? Miten sinä puhut itsellesi? Kritisoitko sitä, kuinka lihava olet tuosta ja tuosta kohtaa, vai katsotko kehoasi lempein, rakastavan vanhemman silmin? Vihaatko itseäsi ja soimaat kaikista tekemistäsi virheistä, vai kiedotko kätesi ympärillesi ja sanot että kaikki tekevät virheitä. Ja että tästäkin päästään yli. Mitä jos tänä ystävänpäivänä kohtelisit itseäsi samalla tavalla tai vielä paremmin, kuin kohtelet parasta ystävääsi? En nyt sano, että ne ystävät pitää unohtaa ja itsekkäästi vaan keskittyä omaan napaan, mutta noin yleisesti ajatuksena kannattaisiko myös antaa sitä rakkautta itselleen samalla tavalla kuin muille?

Minulla on lasten harrastusten kautta kerran ollut sellainen iso joukko samanhenkisiä naisia, joiden kanssa kokoonnuttiin säännöllisesti ja pidettiin hauskaa. Mutta sitten muutettiin pois paikkakunnalta ja yhteydenpito heihin raukesi. Uskon, että jokainen nainen kaipaa ja tarvitsee tuollaista ystävyyttä. Pitäisi olla naisia, joiden kanssa pitää tyttöjen iltoja ja joiden kanssa voi puhua kipeätkin asiat halki. Uskon, että toisten naisten seurassa oleminen myös vahvistaa naisen feminiinistä energiaa. Nainen, jolla ei ole ystäviä, on myös helppo uhri narsistiselle tai kontrolloivalle miehelle. Yksinäinen nainen on helppo eristää muista ihmisistä ja sukulaisistaankin. Minä annoin tuon tapahtua elämässäni. Hylkäsin opiskeluaikaiset ystävät, lakkasin käymästä tyttöjen kanssa ulkona. Keskityin vain mieheen ja lapsiin. Koska se oli helpompaa. Koska ei tarvinnut kestää toisen mökötystä ja mustasukkaisuutta. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin. Enkä anna tuon enää ikinä tapahtua itselleni. Totta kai rakastavaisten olisi syytä olla myös toistensa parhaat ystävät. Mutta ei ainoat ystävät. Yksi ihminen ei voi antaa sinulle kaikkea mitä tarvitset. Jos teet yhdestä ihmisestä koko elämäsi keskipisteen, siltä keskipisteeltä ja koko suhteesta loppuu ajan myötä happi. Minä ajattelen niin, että todellinen rakkaus voi elää vain vapaudessa. Se ei anna myöskään lapsille kovin tervettä mallia, jos vanhemmilla on vain toisensa, eikä ketään muita ystäviä. Mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän arvostan ystävyyttä ja ystäviä. Toivon, että teillä kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä elämässänne. Ja toivotan oikein hyvää ystävänpäivää!