Kaveria ei jätetä vai kaverille ei jätetä?

Suomi on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi jo kahdeksatta vuotta peräkkäin: https://yle.fi/a/74-20148809 ja monet asiat täällä ovatkin todella hyvin. Mutta eivät kaikki eivätkä läheskään kaikilla. Luin Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjan Itsekkyyden aika (2026) ja kirjassaan hän toteaa että nimestään huolimatta raportti ei mittaa onnellisuutta, vaan yhteiskunnan vakautta, tasa-arvoisia mahdollisuuksia, ihmisten luottamusta instituutioihin ja virkamiehiin, siis henkilökohtaisen onnentunteen sijasta olosuhteiden antamaa mahdollisuutta onnelliseen elämään ja ihmisten tyytyväisyyttä yhteiskuntaan. Samaan aikaan ovat mielenterveyden häiriöt lisääntyneet. Suomessa joka kymmenes syö masennuslääkkeitä ja Kelan tukemassa pitkässä terapiassa käyvien määrä on kolminkertaistunut kahdenkymmenen vuoden takaisesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan alle 35-vuotiaiden kaikista korvatuista sairauspoissaoloista yli 60 prosenttia johtuu mielenterveyden ongelmista.

Keltingas-Järvisen mukaan nuorten psyykkinen pahoinvointi on noussut uusiin lukemiin. Siitä kertovat sekä tilastot että kokemuspohjaisesti opettajat ja muut nuorten kanssa työskentelevät. Esitetään jopa, että vain 30 % nuorista ei ole koskaan kokenut edes ajoittaista mielen hyvinvointia haittaavaa masennusta. 40 % nuorista kärsii ahdistuksesta ja 30 % toimintaa haittaavasta paniikkihäiriöstä. Lopputulemaksi jää, että nuoret, jotka eivät ole koskaan kokeneet mitään mielenterveyden ongelmia, alkavat olla jo vähemmistö. Vielä ei ole havahduttu pohtimaan, mitä näinkin merkittävä psyykkisestä pahoinvoinnista johtuva työkyvyn alenema tarkoittaa laajemmin yhteiskunnan toimivuudelle. Kyse ei ole vain yksilön ongelmasta, joka hoituu psykoterapialla. Kuitenkin kun huomio on yksilössä, yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat tai työn organisoinnin ongelmat jäävät sivuun.  Ongelmien syy nähdään yksilön heikkoudessa: hän ei kestä vaikeuksia.

Mielestäni liian vähän mietitään myös sitä, mistä näin iso muutos johtuu? Ja miten sitä voitaisiin ehkäistä?  Keltingas-Järvisen tekemä tutkimus osoitti masennuksen ja ahdistuksen yhteyden sosiaalisen median käyttöön. Mitä enemmän nuori vietti aikaansa somessa, sitä ahdistuneemmaksi tai depressiivisemmäksi hän tuli. Vaikka masennus näytti lisäävän somessa kulutettua aikaa, kulki kausaliteetti kuitenkin niin, että some oli syy, masennus tai ahdistus seuraus. Tähän suuntaan kulkevaa syy-seuraussuhdetta tuki myös se, että mielenterveys parani, kun nuori jätti sosiaalisen median. Kun sosiaalinen media tuli, sen ajateltiin olevan ihmisiä yhdistävä ja yksinäisyyttä poistava asia. Näin ei näyttäisi kuitenkaan olevan. Ja nuorten sosiaalisia taitoja se ei ainakaan paranna. Niitä parantaa vain oikeat kohtaamiset toisten nuorten kanssa. Nuorilla on myös paljon sosiaalista ahdistusta nykyään. Ja mihin kaikki mahtaakaan mennä, kun ihmiset kääntyvät yhä enemmän vain sisäänpäin ja jopa seurustelevat tekoäly-bottien kanssa.  Ihmissuhdetaitoja se ei ainakaan kasvata, kun botti kertoo sinulle juuri sen mitä haluat kuulla.

Kuten Keltingas-Järvinen kirjassaan kertoo, suomen kulttuuri on muuttumassa yhteisöllisestä yksilöllisyyttä korostavaksi. Sotien jälkeisessä jälleenrakennuksessa Suomi lähti kukoistamaan nimenomaan yhteisöllisyyden avulla ja mantra oli että ”Kaveria ei jätetä”. Kaveria ei tosiaan jätetty, ei rintamalla eikä sodan jälkeenkään: https://sotaveteraanit.fi/blogitekstit/kaveria-ei-jatetty-ei-rintamalla-eika-sodan-jalkeen/ Ennen talvisotaa Suomi oli kyllä hyvinkin jakautunut sisällisodan jäljiltä. Mutta talvisota toi yhteisen vihollisen ja sai suomalaiset yhdistämään voimansa. Tuo yhteisöllisyys tosiaan kantoi sodan jälkeiseen aikaankin niin, että suomalaiset auttoivat toisiaan ns. yhteiskuntaluokasta huolimatta toisiaan menestymään. Ja tämä yhteisöllinen ajattelumalli on ollut pienen Suomen teknisen ja taloudellisen menestymisen takana. Suomessa jokaisella on ollut mahdollisuus opiskella ja edetä elämässään.

Tätä kaikkea ollaan kuitenkin nyt vauhdilla rapauttamassa. Aikuiskoulutustuki on lakkautettu ja ylipäätään koulutuksesta leikataan. Kuitenkin samaan aikaan sanotaan toisesta suupielestä, että menestys on vaan itsestä kiinni ja kaikki on mahdollista. Keltingas-Järvinen kirjoittaa, että ”Länsimaisen menestyjän tarinaan kuuluu, että jokainen kykenee mihin vain, kaikki on mahdollista. Kaikki on kiinni omasta tahdosta tai oikeiden unelmien asettamisesta. Koska se ei ole totta, vaan menestykseen tarvitaan myös sopivia olosuhteita, ripaus onnea ja tahtomisen lisäksi myös kykyjä ja osaamista, on tämä valheellinen lupaus omiaan lisäämään ihmisen epävarmuuden ja huonommuuden tunteita”. Vielä 70-80 luvulla tämä saattoi jopa olla totta, koska ihmisillä oli töitä ja niille oli myös jatkuvuutta, jos ei itse kovin pahasti mokannut. Mutta entä nyt, kun tekoäly etenee ja keskiluokan työt ovat uhattuna? Vaikka tekisit työt miten hyvin, se ei välttämättä enää riitä. Ja tekoäly vie paljon esimerkiksi juuri niitä töitä, joita nuoret ovat aiemmin tehneet työuransa alussa. Onko ihme, että nuoret masentuvat, jos ensin opiskelevat vuosikausia kerryttäen opintolainaa ja valmistuvat työttömyyteen? Näköalattomuus ja tulevaisuuden toivottomuus väkisinkin masentaa.

Tämänkin kehityksen taustalla on se, että tuottavuutta halutaan parantaa. Koneet toki tekevät asiat edullisemmin kuin ihmiset, eivät ole sairauslomalla ja niiden johtaminenkin on helppoa, ei ole minkäänlaisia konflikteja. Mutta mihin tämä kaikki johtaa? Jos ihmistyö korvataan tekoälyllä, ei tarvita myöskään esihenkilöitä. Jos / kun suuri osa ns. valkokaulustyöntekijöitä joutuu työttömäksi, ei raha kierrä yhteiskunnassa. Koska työttömillä ei ole varaa ostaa vaatteita, kosmetiikka, taloja eikä sisustusta. Jäljelle jää siis vain yritysten omistajat miljoonineen ja ns. suorittava työ, jota ei voi koneilla korvata. Tosin jos keskiluokalla ei ole varaa ostaa sitä suorittavaa työtäkään, niin nekin työntekijät ovat pulassa. Olemme juuri nyt keskellä todella suurta yhteiskunnallista ja taloudellista murrosta. Ja tästä kaikesta keskustellaan todella vähän. Ja tätä muutosta säädellään todella vähän. Aika kritiikittömästi ja ilolla otetaan datakeskukset vastaan, eikä ajatella miten ne vaikuttavat esimerkiksi tavallisen ihmisen sähkön hintaan ja saatavuuteen. Onko kukaan ajatellut laajempaa kuvaa, kun suuri osa yhteiskunnan perustoiminnoista ajetaan sähkön varaan, niin autot kuin muukin energia ja datakeskukset siihen päälle? Uusiutuvan energian suhteen pitäisi olla enemmän ja muitakin vaihtoehtoja kuin sähkö. Jos olisin insinööri niin ai että mitä mahdollisuuksia tässä varmasti olisikaan... Tai mitä tämä kaikki kehitys tarkoittaa turvallisuuden ja esimerkiksi sodankäynnin kannalta. Aika kritiikittömästi otetaan vaan tekoäly vastaan miettimättä sen sisältämiä mahdollisia turvallisuusriskejä. Puhumattakaan sen vaikutuksista ympäristöön esimerkiksi melusaasteen muodossa. 70-80 luvulla suuryritykset tiedostivat ns. yhteiskuntavastuunsa ja halusivat edesauttaa työntekijöidensä elinolosuhteita perustamalla urheiluseuroja ja tarjoamalla asuntoja jne…nyt tässäkin on vallalla rahan keskittyminen muutamille yksilöille ja suuren ihmismäärän olojen kurjistuminen. Koska tekoälyn tuomat hyödyt valuvat niille, jotka ovat jo ennestään miljonäärejä. Tämän taustalla on minä eikä me ajattelu. Jos kulttuuri on individualistinen, minulla on oikeus menestyä piittaamatta toisista ihmisistä. Tämä vain johtaa jossain vaiheessa yhteiskunnan kurjistumiseen.

Kun keskiluokka ei kuluta, ei tule verotuloja ja yritysten voitot saattavat aluksi olla suuria ihmistyövoiman korvaamisen takia. Jatkossa kuitenkin kenelläkään ei ole varaa ostaa yritysten tarjoamia tuotteita. Kun ei tule verotuloja, ei ole varaa ylläpitää myöskään julkisia palveluita, esimerkiksi terveyspalveluita, opetusta, poliiseja jne…ja tämä johtaa ihmisten olojen heikkenemiseen ja sitä myöten yhteiskunnan toimintojen rapautumiseen. Kun datakeskukset käyttävät kaiken puhtaan veden ja sähkön, sähköstä ja vedestä tulee rajallisia ja kilpailtuja resursseja, joiden hinta kohoaa pilviin. Kun ihmisten olot kurjistuvat, alkaa pahoinvointi näkyä yhä enemmän mielenterveysongelmina, päihdeongelmina ja rikollisuutena. Omistava luokka joutuu linnoittautumaan jonnekin muurien taakse ja kohta kukaan ei uskalla enää liikkua kaduilla kävellen ilman että kantaa asetta. Kaikenlaiset mielenosoitukset ja järjestyshäiriöt lisääntyvät. Suomi ei enää ole onnellisimman maan listoilla, vaan putoaa kuin kivi samalla tavalla kuin Amerikka. Yhdysvallat onkin pudonnut onnellisempien maiden listauksessa sijalle 24.

Tällä hetkellä suomi on vahvasti Amerikan tiellä. Yhteisöllisyys on katoamassa. Muistan vielä ajan, jolloin asioita tehtiin talkoilla ja autettiin toisiaan. Nykyään kysytään ensimmäisenä ”Mitä minä tästä hyödyn?”. Kuten Keltingas-Järvinen kirjassaan kertoo, aiemmin myös lapsia kasvatettiin yhteisöllisyyteen ja kasvatuksessa oli tärkeää, että lapsi kasvatetaan ensisijaisesti ryhmän jäseneksi. Nykyään kasvatetaan lapsia ennen muuta yksilöiksi. Keltingas-Järvinen kirjoittaa näin: ”Kun ihmiskuva muuttuu, muuttuu kasvatuksen ideologia. Jos ihanteeksi tulee yhteisön jäsenen sijasta yksilö, tulee kasvatuksen tavoitteeksi kehitys vahvaksi ja määrätietoiseksi yksilöksi. Syntyy tähän ideologiaan nojaavia tieteen koulukuntia, kehitetään pedagogisia malleja, jotka siirtyvät kasvatusalan koulutukseen ja sitä kautta yleiseen tietoon ja ohjeeksi vanhemmille. Virallisella kasvatuksen kentällä käydään hyvin vähän keskustelua siitä, miten kasvatuksen tavoitteet ohjaavat kulttuurin kehitystä. Vallitseva kulttuuri otetaan annettuna ja lapsi pyritään sopeuttamaan sen normeihin. Toistellaan, miten elämä on kilpailua, miten vahvat selviävät. Ajatus siitä, että kasvatuksella voidaan asettaa tavoitteita, jotka ohjaavat kulttuurin suuntaa, on nykyiselle viralliselle kasvatuspuheelle etäinen. Niimpä samaan aikaan kun ihmetellään yhteisöllisyyden katoamista, lisätään kaikkialle yksilöllisiä valintoja ja vahvistetaan yksilöllisyyden etenemistä. ”

Kasvatuksessa tämä yksilöllisyyden korostaminen ei kuitenkaan ole siinä mielessä aitoa, että kaikista lapsista halutaan kasvattaa ulospäinsuuntautuneita ja rohkeita pärjääjiä ja myös ne ujot ja syrjäänvetäytyvät lapset pitää saada kasvatettua kohti tätä ihannetta. Eli vaikka tavallaan korostetaan yksilöllisyyttä, yksilöä ei kuitenkaan täysin hyväksytä sellaisena kuin hän on, jos hän ei sovi tähän ulospäinsuuntautuneen pärjääjän rooliin. Tämä sama vaatimus on tullut myös työelämään, jossa kaikkien pitäisi olla sosiaalisia ja äänekkäitä ja tuoda itseään jatkuvasti esiin niin meluisissa avokonttoreissa kuin sosiaalisessa mediassakin. Ihan kuin introverttius olisi jokin sairaus, joka pitäisi kitkeä ihmisestä pois. Keltingas-Järvisen mukaan työelämässä persoonallisuuden käyttäminen valintaperusteena ei sinänsä ole syrjintää, mutta sitä voidaan käyttää ja käytetään tavalla, joka on syrjintää.

Toisaalta on hyvä, että yksilöllisyyttä huomioidaan nykyään enemmän, mutta tässä pitäisi olla jonkinlainen tasapaino. Aiemmin suomalaisessa kulttuurissa painotettiin vaatimattomuutta ja hiljaisuus hyväksyttiin. Jos olisit julkaissut itsestäsi jatkuvasti kuvia someen, olisi sinua pidetty vähintäänkin outona ja todella itsekeskeisenä. Jatkuva oman itsen esiin tuominen ei ollut suotavaa. Nykyään jos et asiantuntijatyössä pidä itsestäsi ja tekemisistäsi jatkuvaa meteliä, et ole olemassa ja relevantti. Aiemmin teot puhuivat puolestaan, nyt kuvat ja sanat. Keltingas-Järvinen kuvaileekin kirjassaan, miten häntäkin yritettiin painostaa tähän henkilöbrändäykseen.

Nykyään suosittu sanonta on myös, että et voi rakastaa toista, jos et rakasta ensin itseäsi. Keltingas-Järvinen tyrmää tämän sanonnan ja perustelee esimerkiksi että myös masentunut äiti voi rakastaa lastaan, vaikka ei osaisi rakastaa itseään. Keltingas-Järvisen mukaan hyvinkin rikkinäinen vanhempi voi rakastaa lastaan. Ja jos on kovin itseensä tyytyväinen ihminen, on myös hyvin itseriittoinen. Tavallaan olen samaa mieltä, tavallaan en. Jos et rakasta itseäsi terveellä tavalla, saatat esimerkiksi uuvuttaa itsesi totaalisesti vanhemmuudessa, koska et koe ansaitsevasi lepoa. Jos olet todella uupunut, pystytkö antamaan lapsellekaan sellaista läsnäolevaa hoivaa, jota hän tarvitsee? Jos rakastat itseäsi terveellä tavalla, huomaat milloin olet niin uupunut että tarvitset apua ja osaat myös pyytää sitä.

Keltingas-Järvinen kuvailee kirjassaan hienosti myös narsismia ja sen syntyä. Narsistinen käytöshän on nyky-yhteiskunnassa hyvinkin yleistä. Hän kertoo myös, että objektikonstanssin saavuttaminen mahdollistaa myös ristiriitaisten tunteiden sietämisen. Jokaiseen ihmissuhteeseen liittyy sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja jokainen ihmissuhde edellyttää myös vikojen sietämistä toisessa ihmisessä. Positiivisten tunteiden rinnalla täytyy sietää myös saman ihmisen ajoittain herättämää kiukkua ja ärtymystä. Jos tämä kehitystehtävä ei onnistu, ihmisen maailman jää mustavalkoiseksi. Maailma jakautuu oikeisiin ja vääriin asioihin, jopa oikeisiin ja vääriin sanoihin ja käsitteisiin. Ihmisissä ei ole erilaisia ominaisuuksia, vaan he ovat hyviä ja pahoja, eikä pahojen kanssa ole aihetta olla missään tekemisissä.  

Minusta tuntuu, että ainakin kun katsoo somekeskustelua, on se hyvin mustavalkoista. Vastakkain asettelun aika ei siis todellakaan ole ohi. Somessa on punavihreä-kupla ja sitten on sinimusta-kupla ja nämä vastakkaiset ääripäät ottavat kommenteissa kovaa yhteen. Somessa kun on helppo huudella ihan nimettömänäkin. Ja unohtaa, että se toinen ihminen siellä on todellakin ihminen. Eikä tämä enää ole vain nimetöntä huutelua, vaan ihan todellisia tapahtumiakin: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000011981352.html Nämä tapahtumat kertovat siitä, että Suomi on pahasti jakautumassa ja vastakkaisten näkemysten sietäminen ja kuunteleminen on katoamassa.

Tämä sama näkyy myös politiikassa. Amerikassa kansa on todella jakautunutta ja vastakkaisia näkemyksiä edustavia ihmisiä ei kunnioiteta. Poliittiset kampanjat ovat todellista likaista loan heittoa, jossa mennään henkilökohtaisuuksiin. Mielestäni meillä ei pienessä suomessa oikein ole varaa tähän. Meidän pitäisi pystyä tulemaan toimeen ja kunnioittamaan toisia ihmisiä, vaikka olisimmekin eri mieltä. Tähän perustuu meidän aiempi menestys, niin yhteiskuntana kuin ihan taloudellisessa mielessäkin maailmalla. Me tarvitsemme toisiamme, sillä ihan tutkitusti ihminen sairastuu yksinäisyydestä ja tarvitsee yhteisöllisyyttä. Keltingas-Järvinen kirjoittaa, että ”maailman näkeminen mustavalkoisena on helppo tapa saada selkeys maailman monimutkaisuuteen ja siksi ihminen turvautuu siihen sitä helpommin, mitä monimutkaisemmasta tai itselle vaikeammasta asiasta on kyse. Se johtaa kuitenkin polarisaatioon: on hyvät ja pahat, eivätkä ne kohtaa. Ovat me ja he, ovat oikeat ja väärät asiat ja asioille oikeat ja väärät sanat ja asioista nousevat oikeat ja väärät tunteet.” Meidän pitää pystyä asialliseen dialogiin toistemme kanssa. Ja yhteistyöhön. Asiat riitelee. Ja kaveria ei jätetä, vaikka se olisikin eri mieltä kuin minä.

  

Lilith

Tässä käy näköjään usein niin, että kun yhteen asiaan paneutuu, se johtaa kuin itsestään toiseen…Luin Kaisa Peltolan Häpeän alkemia kirjaa ja siinä törmäsin kertomukseen Lilithistä. En ollut ikinä aiemmin kuullutkaan tällaisesta naishahmosta.  Lilith on siis kuulunut jo Raamatun luomiskertomukseen, jossa hän oli Aatamin ensimmäinen vaimo. Niin, tiesittekö te, että Aatamilla oli vaimo jo ennen Eevaa? Ja itse asiassa Aatamilla oli neljä eri vaimoa, joista Eeva oli viimeisin ja se vaimo, josta halutaan kertoa. No miksi Lilithistä sitten halutaan vaieta? Koska hän oli vahva nainen joka ei halunnut alistua. Häntä ei luotu Aatamin kylkiluusta niin kuin Eeva luotiin, vaan samalla tavalla kuin Aatamikin. Eli jo luomisprosessissa hän oli tasavertainen Aatamin kanssa. Lilith myös omisti oman seksuaalisuutensa ja hänen sanottiin olevan ensimmäinen noita. Kun aloin tutkia, mitä kirjallisuutta hänestä löytyy, sitä löytyi lähinnä englannin kielellä. Lilith on kuitenkin noteerattu monissa muissakin uskonnoissa kristinuskon lisäksi, esimerkiksi juutalaisuudessa.

Kaisa Peltolan kirjassa Häpeän alkemia, Lilithistä kirjoitetaan näin: ”Erityisen kiehtova ja suoraan patriarkaatin ja häpeätrauman ytimeen menevä myytti on kristinuskon luomiskertomus: kuinka jumala loi ensin miehen, Aatamin, omaksi kuvakseen ja sitten kylkiluustaan naisen, Eevan. Vanhan testamentin mukaan käärme vietteli Eevan syömään hyvän ja pahan tiedon puusta, josta jumala oli kieltänyt ihmisiä syömästä. Myös Aatami söi Eevan antamaa kiellettyä hedelmää. Tämän teon seurauksena Jumala karkotti ihmiset Eedenin puutarhasta, paratiisista. Keskeistä patriarkaalisessa kulttuurissamme on ollut naisen näkeminen miehen silmien kautta, miehen tarpeita varten. Naiset itsekin ovat omaksuneet tämän ja näkevät oman minuutensa miehen katseen kautta, oman haluttavuutensa ja rakastettavuutensa kautta. Mutta Eeva ei ollut ensimmäinen nainen – ensin oli Lilith, alkunainen. Ensimmäinen nainen Lilith ja Aatami luotiin yhtä aikaa, tasa-arvoisiksi ja itsenäisiksi. Lilith edusti naisen alkuvoimaa, luontaista seksuaalisuutta, suoraa tietämistä ja näkemistä, vaistonvaraisuutta, kehollisuutta ja orgaanista voimaa, mitä ei voi hallita. Eli kaikkea sitä, mikä patriarkaattisessa maailmassa on naisilta kielletty -kielletty häpäisemällä. Lilith olikin liian villi Aatamille, ei suostunut alistumaan ja lähti paratiisista. Tarinoissa korostuu aina se, kuinka Lilith oli niin villi, että halusi rakastella Aatamin päällä. Tämä täytyy laittaa kontekstiin, jossa seksuaalisuus oli määritelty vain lisääntymistarkoituksessa, eikä siitä missään nimessä saanut nauttia. Aatamille luotiin uusi, nöyrä puoliso, Eeva.” Kertomuksessa Lilithin elämän puussa asuivat myös pöllö ja käärme. Ja käärme ja pöllö lähtivät Lilithin mukana, kun hän lähti paratiisista. Joissain kertomuksissa on esitetty myös, että Lilith olisi tullut käärmeen hahmossa tarjoamaan Eevalle omenaa hyvän ja pahan tiedon puusta. Lilith olisi siis henki, joka haluaa herättää totuuteen.

Nykypäivänäkin voidaan nähdä, ketkä ovat tämän päivän Lilithejä. Esimerkiksi Erika Vikman haluaa esiintyä avoimen seksuaalisesti ja on tehnyt tästä eräänlaisen naisellisen voimaantumisen väylän jota toki käyttää myös kaupallisesti hienosti hyväkseen. Hän on tuotteistanut sisäisen Lilithinsä, häpeämättömän, avoimesti seksuaalisen naisen, joka välittää piut paut siitä, mitä hänestä sanotaan tai kirjoitetaan. Mutta tämän kaiken keskellä, hän kuitenkin myös hakee huomiota ja hyväksyntää miehisen katseen kautta. Jos ei olisi miehiä, olisiko niin suurta tilausta Erika Vikmanin kaltaisille artisteille? Seksikkyys myy ja miehet ovat sen innokkaimpia ostajia. Kun Erika oli suomen edustaja Euroviisuissa, seurasin vaan sivusta sitä, miten seksikkyys ehkä saattaa myydä hyvin, mutta ei kuitenkaan anna ammatillista arvostusta sen kautta suosiota hakevalle naiselle. Kun Erika Vikman oli suomen euroviisuedustajana, ei häntä hehkutettu mediassa sillä tavalla kuin esimerkiksi Kaj-yhtyettä, joka mielestäni sai paljon enemmän huomiota. Ja pääsi esimerkiksi Telian mainoskampanjaan. Eli vaikka seksi myy ja kerää huomiota, sen kautta saatu huomio on kuitenkin jotenkin häpeällistä huomiota, suomalaiset eivät siis halunneet ja pystyneet olemaan ylpeitä Erikasta, koska tavallaan kuitenkin häpesivät tätä hänen esiin tuomaa avoimesti seksuaalista naismallia. Lilith haluttiin siis vaientaa ja työntää jälleen taustalle. Amerikassa vastaava esimerkki naisartistista on Miley Cyrus. Hän tuli julkisuuteen Hannah Montanan roolissa, joka oli hyvin puhtoinen rooli. Hänen uransa lähti lentoon, kun hän karisti Hannah Montanan puhtoisen imagon pois ja alkoi esiintyä paljon seksikkäämmin.

Jotenkin tämä naisen lukitseminen tiettyyn kategoriaan ja lokeroon on vähän raskasta. Jos Erika nyt haluaisi alkaa esiintyä ns. vakavasti otettavana artistina hänen olisi vaikeaa, ellei jopa mahdotonta murtautua tuosta nykyisestä roolistaan ulos. Naisen on siis uraansa miettiessään jo heti kättelyssä tehtävä se valinta, lähteekö etenemään seksuaalisia avujaan hyväksi käyttäen vai ei. Toki kaikille tämä valinta ei ole edes mahdollinen, jos ei ole sellaisilla avuilla siunattu. Ja pitää muistaa se, että kaikki naiset jossain vaiheessa vanhenevat ja ns. ”rupsahtavat”, joten jos uransa perustaa miesten katseiden varaan, jossain vaiheessa miehiä ei enää kiinnosta. Sillä aina tulee uusia ja tuoreita Erikoita, jotka ovat valmiita näyttämään kehostaan lähes kaiken.

Maailma on tosiaan melko kaksinaismoralistinen paikka. Miehet haluavat, että kotona heillä on se kiltisti alistuva Eeva, mutta salaisesti he kuitenkin fantasioivat Erika Vikmanin kaltaisista Lilitheistä. Naisen halutaan olevan joko se pyhä Madonna tai sitten huora. Tai äiti. Naisella on vaikea paikka ja valinta, minkälaista kuvaa itsestään haluaa antaa. Pitää olla vähän seksikäs, jotta puoliso olisi ylpeä ja haluaisi makuuhuoneessa, mutta ei kuitenkaan liikaa, jotta ei leimautuisi ”huonoksi naiseksi”. Miehille visuaalisuus on kuitenkin tärkeää ja he haluavat olla ylpeitä naisestaan. He tavallaan haluavat, että muut miehet kadehtivat ja haluavat hänen naistaan.  Peltolan mukaan naisen ja seksuaalisuuden demonisoinnin oppikirjoja löytyy pitkältä ajalta, mutta todellinen massaoperaatio olivat noitavainot, jotka olivat suoraa jatkoa uskonpuhdistuksille. Noitavainot olivat systemaattinen, ylikansallinen operaatio ja naisenhäväistyskampanja, joka iskosti noitadoktriinin syvälle ihmiskunnan tajuntaan. Noitavainot olivat systemaattinen operaatio, jonka avulla luotiin perusteet patriarkaattiselle hierarkialle ja sen mahdollistamalle kapitalistiselle järjestelmälle. Peltolan mukaan noitavainot tapahtuivat Euroopassa 1450-1600-luvulla, aggressiivisimmillaan vainoaminen oli vuosina 1580-1630. Näinä vuosina satojatuhansia naisia kidutettiin, poltettiin ja teloitettiin hengiltä. Silvia Federici on kirjoittanut hyytävän yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen teoksen noitavainojen historiasta (Caliban and The Witch. Women, the body and primitive accumulation) Federici osoittaa, kuinka noitavainot olivat yksi aivan keskeisiä operaatioita työväenluokan muodostamisessa. Tuolloin eurooppalainen talonpoikaisluokka oli murenemassa maiden yksityistämisen, kasvavan verotuksen ja valtiollisen kontrollin lisääntyessä kaikilla elämänalueilla.

Peltosen mukaan noitavainot olivat systemaattinen sota naisia vastaan. Noitavainojen tavoite oli eliminoida niiden naiseuden voimien ilmeneminen, joita ei enää siedetty. Noitavainot kirosivat naisen seksuaalisuuden kaiken pahan alkuna ja juurena. Seksuaalisesti aktiivinen nainen oli julkinen vaara sosiaaliselle järjestykselle ja miehen seksuaalisen himon herättäminen noituutta. Myös naisen sosiaalinen voima haluttiin alentaa ja tuhota. Noidaksi nimettiin nainen, joka harjoitti seksiä avioliiton ulkopuolella, ilman perheenlisäystarkoitusta, joka argumentoi vastaan, joka kiroili, sekä nainen, joka ei itkenyt kidutettaessa. Erityisesti noituussyytökset kohdistuivat alemman luokan naisiin. Federici piirtää hyvin johdonmukaisen kuvan siitä, kuinka se, mitä demonisoitiin, palvelee saumattomasti kapitalistiseen yhteiskuntarakenteeseen siirtymistä, joka liittyy saumattomasti siirtymiseen orgaanisesta maailmankuvasta mekanistiseen, rationaaliseen ja lineaariseen maailmaan. Eurooppalainen noitavaino oli vastahyökkäys naisten kapinoinnille ja vastustukselle leviävää kapitalistista ylivaltaa kohtaan sekä sitä valtaa kohtaan, mitä naisen seksuaalisuus ja synnyttämisen omistaminen sekä kyky parantaa edusti. Köyhän luokan vahvat naiset nähtiin uhkana, ja pahinta noituutta oli parantaminen, pahempia kuin mitkään muut naiset olivat shamaanit, tietäjänaiset ja kätilöt, ja heitä rangaistiin ankarimmin. Noitavainojen avulla luotiin patriarkaatin rakenne, jossa naisen keho, työvoima, seksuaalinen ja synnyttävä voima otettiin valtion haltuun ja transformoitiin taloudelliseksi resurssiksi. Kaikista vastenmielisin oli vanha nainen: vanhalla ja rumalla naisella ei ollut enää oikeutta seksuaalisuuteen. Vanhan naisen seksuaalinen vitaalisuus oli varma todiste noituudesta. Vanhat naiset olivat viisaita ja arvostettuja, aivan keskeisiä yhteisön arvokkaita jäseniä. Nyt heidät täysin häpäistiin ja sysättiin syrjään. Huh, mitä tekstiä! Mutta tavallaan nämä noitavainot ovat läsnä nykypäivässäkin. Naisen seksuaalisuus halutaan omistaa, mutta samalla kuitenkin sitä pidetään jollain tavalla häpeällisenä. Naisen keho ja itsemääräämisoikeus halutaan monissakin maissa ja kulttuureissa edelleen nähdä miehen omaisuutena ja pitää miehen kontrollin alla.

Lilithiä voidaan pitää naisen varjominän ruumiillistumana, se osa psyyksestä, joka sisältää tukahdetut  kaipaukset, pelot ja potentiaalin. Kohdatakseen Lilithin, on kohdattava oma varjo-minänsä. Lilithin on sanottu olevan kuin myrskyisä tuuli tai pimeä yö. Nämä voidaan nähdä vertauskuvina, joissa tuuli edustaa psyyken muutosta ja yö taas edustaa alitajuntaa, paikkaa missä pelot ja kaipaukset vellovat, mutta joka on myös hedelmällistä maaperää muutokselle ja oman itsen löytämiselle. Lilith edustaa itsestä ulkoistettuja osia, seksuaalista häpeää, tukahdutettua raivoa, parantumattomia traumoja ja kiellettyä intuitiota. Lilith janoaa aitoutta. Pyhää raivoa. Oikeaa aistillisuutta. Hengellisyyttä, joka ei edellytä alistumista. Lilith opettaa, että huolenpitoa pitää aloittaa omasta itsestä. Lilith myös ilmestyy usein silloin, kun elämä romahtaa. Erossa joka vihdoin vapauttaa sinut. Kun koet petoksen, joka auttaa sinua vihdoin näkemään selkeästi. Yhteenotossa, joka auttaa sinua vihdoin tuomaan oman äänesi esiin. Kun elät Lilithinä, elät totuudessa. Ja valitset itsesi, kokonaan ja anteeksipyytämättä. Etkä enää ulkoista omaa arvoasi ihmissuhteisiin, rooleihin, seuraajiin tai toisten hyväksyntään. Se voi tarkoittaa myös huonojen mallien, perhesuhteiden tai vanhan identiteetin luota pois kävelemistä. Se tarkoittaa myös sitä, että annat anteeksi itsellesi.

Miten sitten voit löytää sisäisen Lilithisi? Minä löysin Lilithin meditoimalla, kirjoittamalla päiväkirjaa ja tekemällä Tarot luentoja. Olin oikeastaan elänyt koko elämäni vasemman aivopuoliskon ohjaamana, tehden loogista ja analyyttistä työtä. Olin tukahduttanut tunteet ja intuition äänen. Olin tukahduttanut naiseuteni ja myös seksuaalisuuteni alistumalla huonoon avioliittoon.  Oikeassa aivopuoliskossa sijaitsevat luovuus, intuitio ja emotionaalinen äly. Kirjassaan Awakening Lilith: A Transformative Guide to Feminine Power Hator ja Hoffman kirjoittavat että erilaisilla hengitystekniikoilla voi pystyä muuttamaan emotionaalista ja mielentilaa. Esimerkiksi Sadhguru kertoo, että eri sierainten kautta hengittäminen on yhteydessä autonomiseen hermostoon ja sillä voi vaikuttaa aivojen toimintaan. Vasemman sieraimen läpi hengittäminen aktivoi oikeaa aivopuoliskoa ja päinvastoin. Eli sulje oikea sierain, hengitä syvään vasemman sieraimen kautta, pidätä hengitystä hetki ja hengitä ulos hitaasti. Toista tätä 5-10 minuuttia. Tästä on paljon hyötyjä, olet sitten artisti, joka etsii inspiraatiota tai kirjailija jolla on este luovuudessaan, tämä tekniikka voi auttaa vapauttamaan oikean aivopuoliskon luovuuden. Oikean sieraimen kautta hengittäminen taas aktivoi vasenta aivopuoliskoa ja on yhteydessä loogiseen ajatteluun ja analyyttiseen ajatteluun. Minä tosiaan alun perin löysin yhteyden naiseuteeni ja oikeaan aivopuoliskooni joogan ja meditoinnin kautta. Sitä kautta sain myös yhteyden tunteisiini auki. Kun haluamme yhdistyä uudelleen kadoksissa olleeseen naiseuteemme, se tarkoittaa myös sitä, että syleilemme niitä puolia, jotka yhteiskunta häpeää ja hiljentää. Nämä puolet itsestämme ovat juuri niitä osia, jotka ”ovat liikaa”, ”eivät ole tarpeeksi” tai ovat ”vääränlaisia”. Päiväkirjan kirjoittaminen  voi auttaa näiden puolien esiin tuomisessa. Sinne voit reflektoida hetkiä, jolloin tunsit häpeää tai että sinut hiljennettiin. Voit kirjoittaa sinne esim. vastauksia näihin kysymyksiin:

Mitä puolia itsestäsi sinua on opetettu häpeämään ja miksi?

Miten nämä puolet palvelevat sinua jos ilmaiset niitä?

Miten voit kunnioittaa näitä osia itsestäsi päivittäisessä elämässäsi?

Mitkä pelot estävät sinua olemasta aito oma itsesi?

Missä olet hyväksynyt vähemmän kuin ansaitset?

 Missä olet hiljentänyt äänesi ja valosi tai pettänyt totuutesi jotta säilyttäisit rauhan?

Varjotyöskentely voi auttaa sinua tunnistamaan, missä olet sisäistänyt yhteiskunnan viestin arvoosi, menestykseesi tai identiteettiisi littyen. 

Minkälainen on sinun sisäinen Lilithisi?

 

Häpeä

 

Valitsin tämän blogin kuvaksi näkymättömän lapsen, koska se kuvaa niin hyvin sitä, mitä häpeä aiheuttaa. Kun ihminen häpeää, hän haluaisi kadota näkymättömiin. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että maasta aukeaisi luukku, johon pudota, kun esim. päästää jonkin sammakon suustaan.  Tai jos vahingossa kaatuu, ensimmäisenä katsoo ympärilleen, että ei kai kukaan nähnyt? Häpeä liittyy siis vahvasti siihen, miten toiset katsovat sinua. Voiko häpeää edes olla ilman yhteyttä toisiin ihmisiin? Tai oikeammin sen yhteyden puutetta? Katja Myllyviita kertoo kirjassaan Häpeän hoito (2021)  että Paul Gilbert jaottelee häpeäkokemukset sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoinen häpeä on sosiaalisesti vahvistunutta. Muiden ihmisten katseilla ja arvioinneilla on ulkoisessa häpeässä merkittävä rooli. Sosiaalista eli ulkoista häpeää kokeva yksilö on alttiimpi myös sisäiselle häpeälle, joka on häpeän yleistynyt muoto. Jos henkilö joutuu toistuvasti häpäistyksi, mitätöidyksi tai ohitetuksi, hän oppii arvioimaan itseään samaan tapaan tuomitsevasti, mitätöivästi tai omiaan tarpeitaan ohittavasti. Hän alkaa uskoa olevansa viallinen, vääränlainen tai arvoton yksilö. Tuolloin häpeän tunne aktivoituu ilman sosiaalisia vahvisteitakin. Toistuvat häpäisykokemukset voivat näin ollen johtaa häpeän yliherkistymiseen, jolloin yksilö kokee jatkuvasti häpeää ja alkaa tulkita tilanteita vinoutuneesti, häpeän ohjaamana.

Tove Janssonin näkymätön lapsi kertoo Ninnistä, joka jouduttuaan negatiivisen ja kriittisen sukulaistätinsä hoiviin katoaa vähitellen kokonaan näkyvistä ja muuttuu näkymättömäksi. Hän on myös menettänyt kokonaan äänensä. Hänen vastakohtansa on Pikku Myy, joka on räväkkä, äkkipikainen ja äänekäs. Vasta muumiperheen rakkaus ja huolenpito saa hänet vähitellen tulemaan takaisin näkyviin ja saamaan äänensä takaisin. Ja kokonaan hän muuttuu näkyväksi, kun uskaltaa ilmaista myös vihan ja kiukun tunteita toisille. Häpeä on siis yhteyden ja  rakkauden puutetta. Kun ihmistä ei rakasteta ehdoitta sellaisena kuin hän on, hän alkaa häpeämään itseään ja ajattelee, että hänessä on jotain vikaa.

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen aiheuttaa häpeää ja miten siitä häpeästä lopulta tulee sisäistettyä häpeää. Katja Myllyviita  kirjoittaa että synnymme riippuvaisina olentoina ja kohtalomme on ensimmäisten vuosien ajan täysin toisten ihmisten käsissä. Olemme biologisesti ohjelmoituja etsimään tunteiden säätelyä läheisiltämme. Ensimmäisten elinvuosien aikana opimme, onko yhteys toiseen ihmiseen mahdollinen vai pitääkö ihmisten läheltä vetäytyä ja heitä vastaan puolustautua. Kun tarpeemme liittyä ei tule nähdyksi, syntyy häpeä ja kokemus omasta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Lapsuudessa yritin tosiaan ansaita vanhempien ja muiden ihmisten hyväksyntää ja rakkautta suorittamalla esimerkiksi koulussa hyviä arvosanoja. En siis tullut nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ilman että tavallaan ”ostin” sen hyväksynnän jollain suorituksella. Vanhemmat eivät ilahtuneet vain pelkästään nähdessään minut, vaan minun piti aina jollain "tempuilla" saada heidät iloisiksi ja tyytyväisiksi. Entinen puolisoni saattoi myös ostaa minulle lahjoa tai tehdä asioita hyväkseni, mutta yleensä hänellä oli aina jokin taka-ajatus, että jos hän tekee näin minun hyväkseni, hän odottaa itse saavansa takaisin tämän asian. Eli hän ei antanut lahjoja ainoastaan siitä syystä, että olisi halunnut nähdä minun ilahtuvan niistä. Myllyviita kirjoittaa, että vain yhteydessä toisiin, meille tarjoutuu mahdollisuus saada hyväksyntää ja arvostusta, jota tarvitsemme irtautuaksemme häpeän vallasta. Eli parantuakseen tarvitsee ehdotonta rakkautta. Ei ihme, että ihmiset rakastaa koiriaan ja muita lemmikkieläimiään niin paljon. Niiltä saa aina ehdotonta ja hyväksyvää rakkautta, joka ei antaessaan vaadi jotain itselleen takaisin. 

Narsismi liittyy myös häpeään ja on tietyllä tapaa se kolikon toinen puoli. Myllyvita myös kuvaa narsismin syntyä seuraavasti: Häpeää vastaan kehitetyt suojamekanismit eivät poista häpeään liittyvää traumamuistoa. Näin ollen kaikki tilanteet, jotka herättävät yksilössä häpeää, nostavat pintaan myös aiemmat häpeäkokemukset, jolloin yksilö joutuu käyttämään yhä voimakkaampia suojelumekanismeja torjuakseen häpeäkokemukset tietoisuudestaan. Kun kaikista häpeäkokemuksista tulee vähitellen sietämättömiä niiden nostaessa pintaan vanhat häpeäkokemukset, häpeästä muodostuu sokea piste, joka laajenee ja laajenee. Tilanne voi johtaa kokonaisvaltaiseen häpeämättömyyteen ja kyvyttömyyteen ottaa enää huomioon muita ihmisiä. Suuruudenhulluus, narsismi, ylimielisyys ja hybristinen ylpeys ovat tällaisen kehityksen päätepisteitä. Kaiken kattava itsekkyys, joka syntyy kykenemättömyydestä kokea enää häpeän sukuisia tunteita, estää empatian ja myötätunnon muita ihmisiä kohtaan.

Yksi keinoista, joilla ihminen voi yrittää välttää häpeää on itsekriittisyys. Tämä on käytännössä sen sisäisen kriittisen vanhemman toimintaa, jolla hän yrittää suojella sisäistä lasta. Myös Myllyviidan mukaan itsekriittisyyden ohjaamaa käyttäytymistä voidaan ajatella turvakäyttäytymisenä. Ihminen tekee aina parhaansa säädelläkseen omaa toimintaansa psykologista kipua tuottavissa tilanteissa, kohdatessaan kivuliaita muistoja ja sietämättömiä tunteita. Jos häpeäaltis ihminen on vakuuttunut siitä, että hänessä on jotain perustavanlaatuisesti väärin ja että hän on lähtökohtaisesti kykenemätön samoihin asioihin, joihin muut ihmisen kykenevät, kyseessä on defenssi, puolustusmekanismi, joka on auttanut häntä aiemmin selviytymään hankalissa tilanteissa.

Itsekriittisyys voi kehittyä turvastrategiaksi, jos ympäristö:

-          on vaatinut yksilöltä enemmän kuin mihin tämä olisi ollut kehityksellisesti valmis

-          ei ole huomannut, eikä vahvistanut hänen käyttäytymistään silloin, kun hän on          onnistunut jossain

-          ei ole kannustanut häntä kokeilemaan uusia taitoja uusissa ympäristöissä

-          ei ole vahvistanut hänen itsenäisiä pyrkimyksiään

-          ei ole tunnistanut hänen tunteitaan ja tarpeitaan vastaamalla niihin.

Minun turvastrategioitani lapsuudessa olivat erityisesti nämä:

-     Keskityin muiden ihmisten uhkakeskeiseen ja ei-kielelliseen kommunikaatioon (eli tarkkailin ihmisten ilmeitä, eleitä, asentoja ja äänenpainoja) Huomaan, että käytän tätä turvakeinoa edelleenkin, sillä tarkkailen paljon muita ja aistin ihmisten mielentiloja. Minulla on ikään kuin jatkuvasti näkymättömät tuntosarvet ja astuessani huoneeseen tiedän välittömästä minkälainen ilmapiiri siinä vallitsee ja minkälaista ihmisten välinen vuorovaikutus on.  Tämä turvakeino kehittyi kun piti olla jatkuvasti varuillaan epävakaan äidin lähellä. Tällainen varuillaan oleminen on vaan hirmu kuluttavaa, ei pysty rentoutumaan ihmisten läheisyydessä. 

    Oma tunneilmaisuni on hyvin niukkaa ja varsinkin vihan ilmaiset on tukahdutettu. Joskus olen saanut tästä kommenttiakin, että miten voin reagoida niin ilmeettömästi. Tietyissä tilanteissa tästä tavasta toimia voi tietenkin olla etuakin, mutta yleisesti ottaen se vaan pitää muut kaukana.

-    Toisten miellyttäminen ja toisten tarpeisiin sopeutuminen. Jotta selvisi, piti kohdistaa huomio toisiin ja unohtaa omat tarpeet. Toisten miellyttämisen taustalla on hylätyksi tulemisen pelko. Tämä pelko saa myös välttelemään konflikteja kaikin keinoin.

-    Eristäytyminen. Kodin sekavasti käyttäytyvät aikuiset ja epäsiisteys sai minut eristäytymään kavereista

Myllyviidan mukaan turvakäyttäytymisen avulla yksilö oppii suojautumaan ulkosilta hyökkäyksiltä tai välttämään sisäistä hälytystilaa, johon liittyy sietämättömiä tunteita, jotka itsessään voivat herättää häpeää. Luotaantyöntävien kokemusten, kuten traumamuistojen suojaksi yksilö voi kehittää erilaisia välttelystrategioita, kuten dissosiaatio, päihteiden käyttö, viiltely, mielen sisäinen muistuttelu omista puutteista ja virheistä sekä erilaiset yritykset päästä eroon ”pahoista puolista” itsessä.

Tämä nelikenttä Myllyviidan kirjassa selventää mielestäni erittäin hyvin keinoja, joilla yksilö yrittää suojautua häpeältä:

Tästä näkee hyvin sen, miten häpeä voi kääntyä itsevihaksi tai vihaksi muita kohtaan, mutta ydin on silti sama. Ja kuinka narsismi on vain yksi keino vältellä häpeää. Minulla keinoina on ollut lähinnä omien tarpeiden ohittaminen, eristäytyminen, perfektionismi ja itsekriittisyys.

Myllyvita kirjoittaa, että rakkauden ja hyväksynnän menettäminen on voimakas ja sietämätön kokemus sekä lapsille että aikuisille. Ryhmään kuuluminen ja osallisuuden tarve sekä häpeän sietämättömyys selittävät, miksi ihminen on niin riippuvainen muiden hyväksynnästä. Kun tulemme hyväksytyiksi, koemme olevamme turvassa. Ilman ryhmän hyväksyntää koemme olomme haavoitetuiksi ja uhatuksi. Kaikki ihmiset kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää voidakseen kokea olevansa turvassa. Osallisuus on merkityksellistä, koska siitä on riippunut aiempi henkiinjäämisemme. Kun jäämme ryhmän ulkopuolelle ja tulemme syrjityiksi ja ohitetuiksi, evolutiivisesti ”vanhat aivomme” tulkitsevat tilanteen hengenvaaralliseksi. Ulkopuolelle jääminen voi aiheuttaa ihan fyysistä tuskaa. Esimerkiksi työpaikkakiusaaminen tai irtisanominen voi herättää tuskallisia pelon ja uhan tunteita. Varsinkin jos kiusaaja on esihenkilö, silloin hän tavallaan edustaa koko ryhmää antaessaan ymmärtää, että kiusattu henkilö on jotenkin huonompi eikä ole hyväksytty. Tuollainen ryhmän ulkopuolelle jättäminen voi aiheuttaa ihan fyysistä kipua. Ja on ajanut jotkut ihmiset jopa itsemurhaan asti. Niin ihmiset kuin eläimet haluavat tuntea yhteenkuuluvuutta ja se on myös eläimille elinehto. Tässä vielä Punch apina, joka joutui emonsa hylkäämäksi ja jonka myös koko lauma sen myötä hylkäsi. Se haki turvaa pehmolelusta:

Tässä tarinassa oli onnellinen loppu, sillä Punch hyväksyttiin myöhemmin myös lauman jäseneksi. Tässä lisää Punchista: IKEA donates stuffed animals to Punch the monkey. Get one for for $20. Tästä on tullut ilmiö netissä ja onhan Punch toki hurmu suloinen. Hieman kyynisesti voi myös todeta, että Ikea saa tästä hyvää mainosta ja toivoisi, että myös tämän maailman hylätyt ja emojensa kaltoinkohtelemat ihmislapset saisivat nauttia yhtä suurta huomiota ja hyväntekeväisyyttä. Mutta hyvä toki suloiselle Punchille!

Ystävyydestä

 

Ystävänpäivän kunniaksi postaus ystävyydestä. Suomessahan tämä ystävänpäivä on enemmänkin tosiaan ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteen liittyvä juhlapäivä. Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle ystävyys saattaa olla haasteellista, koska älä puhu, älä tunne ja älä luota sääntö estää ystävystymisen. Kirjoitin tästä postauksessani: Lennän minne haluan: Älä puhu, älä tunne, älä luota. Koska lapsuudenkotini oli tosiaan niin kaoottinen, opin jo varhain sen, että en voinut tuoda kavereita kotiin. Koska vanhemmillani oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, heillä oli ihan perus elämänhallinta hukassa. Meillä oli hyvin epäsiistiä ja esimerkiksi ruokatarvikkeet saattoivat olla tosi pitkiä aikoja pöydässä lämpimässä. Pyykkikori tursusi pyykkejä, eteinen oli ihan kaaos, johon vaan heitettiin kengät ja vaatteet sikin sokin. Keittiön lavuaari oli aina täynnä likaisia tiskejä. Ja sitten tosiaan koskaan ei voinut tietää, miten vanhemmat käyttäytyisivät ja joutuisiko heitä häpeämään. Lapset osaavat olla tosi julmia. Jos erehdyin tuomaan jonkun luokkakaverin kotiini ja he näkivät minkälaista meillä oli, he alkoivat ilkkua siitä. Aika nopeasti opin sitten, että ei tosiaan kannata tuoda niitä kavereita kotiin. Monestihan lapset tykkäävät käydä toistensa luona yökyläilemässä jne. Minä en voinut tuoda kavereita yökylään. Vanhemmat ei pitäneet muutenkaan meidän lasten vaatteista tms. asioista huolta ja meillä ei ollut esimerkiksi asianmukaisia välineitä urheilussa. Minä olin myös se lapsi, jolla oli maanantai aamuisin hirmuinen nälkä, koska kotona ei tehty mitään kunnollista ruokaa. Rakastin kouluruokaa, koska se oli pelastus.

Tämä kaikki aiheutti häpeää. Tunteen siitä, että olin jotenkin huonompi kuin muut. Ja pikku hiljaa tuosta häpeästä tuli sellaista sisäistettyä häpeää. Koska perheeni ja kotini oli huono, myös minun täytyy olla huono. Näin lapsi ajattelee. Vaikka eihän se hänen syynsä ole, minkälaisia hänen vanhempansa ovat. Huomasin myös, että kavereitteni vanhemmat jollain tasolla tiesivät minkälaista meillä on. No, kait se tulee selväksi kun milloin pihassa pyörii ambulanssi ja milloin poliisiauto. Joka tapauksessa tuo vaikutti kavereitteni vanhempien käytökseen. He kohtelivat minua myös siten, kuin olisin ollut jotenkin huonompi kuin muut. Olinhan siitä huonosta perheestä lähtöisin. Vaikka en ollut yhtään mitään tehnyt aiheuttaakseni tuon kohtelun. Olin vain sattunut syntymään tuohon perheeseen. Mutta niinhän se on, että isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen tai neljänteen polveen...Miettikää kaksi kertaa, miten kohtelette lapsia, jotka tulevat toimintahäiriöisistä perheistä. He eivät ole syypäitä vanhempiensa toimintaan. Muistan, kun olin jo muuttanut pois kotoa ja asuin omassa asunnossani. Yksi paikallinen yrittäjä oli jostain saanut tietää missä asun ja tuli soittamaan ovikelloa ja vaatimaan maksua äitini veloista! Ihan kuin minä olisin niistä 18-vuotiaana nuorena vastuussa! Tai ihan kuin minulla olisi ollut sellaisia rahoja! Mutta pienellä kylällä kaikki kyllä tietävät, kuka on kenenkin lapsi ja missä hän asuu. Isien synnit tosiaan kostetaan lapsille.

Tunsin koko lapsuuden ajan, että olen jotenkin erilainen kuin muut. Että en kuulu joukkoon. Lapsi näkee kavereiden kotona minkälaista heillä on ja tajuaa pian, että omassa kodissa ei ole kaikki kunnossa. Kavereille järjestettiin tosi hienoja synttärijuhlia ja minut kyllä kutsuttiin niihin. Minulla ei vaan koskaan ollut kunnollista lahjaa, koska vanhemmat ei tietenkään huolehtineet sellaisista asioista. Joten saatoin ottaa kotoa jonkun käytetyn esineen ja viedä sen lahjaksi. Ja taas olin jotenkin outo ja erilainen. Lisää häpeää. Kun halusin vaan niin kovasti kuulua joukkoon ja osallistua. Minulle ei tietenkään järjestetty hienoja kaverisynttäreitä. Ja taas tunsin olevani huonompi kuin muut tai että en ole sen arvoinen. Omille lapsilleni olenkin sitten järjestänyt niin yökyläilyt kuin hienot kaverisynttäritkin. Ja tajuan nyt, että tavallaan omien lasteni kautta olen paikannut sitä, mistä olen itse jäänyt paitsi. Olen myös hukuttanut lapseni yltäkylläisiin synttäri, ym. lahjoihin. Koska olen halunnut antaa lapsilleni kaiken sen, mistä itse olen jäänyt paitsi. 

Paras lapsuuden ystäväni oli myös päihdeperheestä. Hän oli ainoa, joka tiesi minkälaista meillä oli. Minä pidin hänen perhesalaisuutensa ja hän minun.  Tässä ystävässä roikuinkin kiinni oikeastaan koko aikuisikäni. Vaikka minun olisi pitänyt päästää hänestä irti jo paljon aiemmin. Sillä hän ei oikeasti arvostanut meidän ystävyyttä tai minua. Tosi useasti olin se, joka pitää yhteyttä. Tosi monta kertaa sovittiin myös tapaaminen, mutta hän perui sen viime hetkellä selvästi jollain verukkeella, koska hänelle tuli ilmeisesti jotain mielenkiintoisempaa. Ja taas tunsin itseni hylätyksi. Jo pienenä hän oli kova valehtelemaan. Hän myös kertoi joitakin luottamuksellisia asioita eteenpäin. Joten en lopulta ihan täysin pystynyt koskaan luottamaan häneen. Päätin lopulta, että enää en tuhlaa aikaani yksipuoliseen ystävyyteen, josta saan vain pettymyksiä ja hylätyksi tulemisen kokemuksia. Olen alkanut panostaa sellaisiin ystäviin, joiden kanssa ystävyys on vastavuoroista. Ja saanut ihan uusia ystäviä. Olen myös päättänyt panostaa emotionaalisesti rehellisiin ihmissuhteisiin. Läheisriippuvaisena on vaan vaikeaa päästää siitä huonostakin ystävästä irti. Sitä vaan vimmatusti roikkuu tuollaisessa huonossakin ystävyyssuhteessa kiinni. Siinäkin ajattelee, että kun on niin paljon yhteistä historiaa, siitä suhteesta ei vaan voi luopua. Mutta kaikkien ihmissuhteiden ei ole tarkoitettu kestävän koko elämän ajan. 

Uusien ystävyyssuhteiden luominen aikuisena ei ole kovin helppoa. Kun on lapsena oppinut sen, että ei päästä ketään lähelleen, se on edelleen vaikeaa. Ystävyys kuitenkin edellyttäisi sitä, että näyttäisi oman haavoittuvuutensa. Haasteita aiheuttaa uusissa ystävyyssuhteissa myös se, että miten sen haavoittuvuuden näyttää ja missä vaiheessa jakaa itsestään arkaluonteisia asioita. Olen joskus jakanut itsestäni asioita liikaa liian varhaisessa vaiheessa ja se on aiheuttanut jälkikäteen häpeää ja kauhean katumuksen että miksi menin avautumaan. Tuntuu että, ns. normaalissa perheessä kasvaneelle nuo asiat ovat niin luontevia ja helppoja. Koska luottamus tuntemattomiin ihmisiin ja yleensä perusluottamus elämään on heikko, toiset ihmiset näkee enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Sitä kasvattaa melko paksun suojakuoren ja sen kuoren taakse kenenkään on vaikea päästä näkemään. Se aiheuttaa myös sen, että oma elekieli on melko sulkeutunutta ja varautunutta. Kun on pienenä oppinut siihen, että toisten läheisyys saattaa olla jopa vaarallista tai ainakin hyvin epäjohdonmukaista, sitä on vähän varuillaan koko ajan ja varsinkin uusien ihmisten kanssa. Saattaa tulla hyvin helposti sellainen torjuva kuva. Ja tämä vaikeuttaa uusien ystävien saamista.  Kun taas ihmiset, jotka ovat lapsena kasvaneet siihen, että toiset ihmiset ovat hyviä ja luotettavia, halailevat helposti, hymyilevät usein ja ovat elekieleltään paljon vastaanottavaisempia. Kun kävin laitattamassa itselleni kynnet, huomasin miten varautunut tosiaan olen uusien ihmisten kanssa ja miten vaikeaa minun on päästää ketään fyysisesti lähelle. Tämä kynsihoitaja osasi selvästi lukea ihmisiä ja sanoi minulle ihan suoraan, että näytät tosi jännittyneeltä, että ihan rauhassa vaan. Surullista tosiaan on, että lapsuus on opettanut minulle sen, että toisen ihmisen läheisyys on pelottavaa, eikä rauhoittavaa. Toimintahäiriöinen lapsuus opettaa myös sen, että omia murheita ei saa jakaa toisten kanssa, mutta ei myöskään iloja. Vaikka toisten ihmisten tuki voisi saada murheet pienemään ja ilot vastaavasti suurenemaan.

Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen voi myös aiheuttaa sen, että ei osaa eikä pysty pyytämään toisilta apua. Se johtuu siitä, kun pienenä on pyytänyt apua, eikä ole sitä saanut. Sitten vaan ajattelee, että ok, minun on selviydyttävä tästä itse. Ja yrittää kaikin voimin tehdä asioita, jotka eivät edes olisi siinä ikätasossa sopivia asioita lapsen hoitaa. Ja kun itsetunto on huono ja on tottunut näkemään arvoa vain muissa ja kohdistamaan huomion aina muiden tunteisiin ja tarpeisiin, ei edes koe olevansa sen avun arvoinen. Tänä ystävän päivänä aionkin kerrankin olla hyvä ystävä itselleni ja sisäiselle lapselleni. Kysyn häneltä, mitä hän tänään tarvitsee ja annan sen hänelle. Hemmottelen itseäni. Ja katson, että kriittinen sisäinen vanhempi pitää turpansa tukossa. Tai ainakin jos tulee aiheettoman ilkeitä kommentteja, annan rakastavan vanhemman kumota ne lempeästi. Minkälainen ystävä sinä olet itsellesi? Miten sinä puhut itsellesi? Kritisoitko sitä, kuinka lihava olet tuosta ja tuosta kohtaa, vai katsotko kehoasi lempein, rakastavan vanhemman silmin? Vihaatko itseäsi ja soimaat kaikista tekemistäsi virheistä, vai kiedotko kätesi ympärillesi ja sanot että kaikki tekevät virheitä. Ja että tästäkin päästään yli. Mitä jos tänä ystävänpäivänä kohtelisit itseäsi samalla tavalla tai vielä paremmin, kuin kohtelet parasta ystävääsi? En nyt sano, että ne ystävät pitää unohtaa ja itsekkäästi vaan keskittyä omaan napaan, mutta noin yleisesti ajatuksena kannattaisiko myös antaa sitä rakkautta itselleen samalla tavalla kuin muille?

Minulla on lasten harrastusten kautta kerran ollut sellainen iso joukko samanhenkisiä naisia, joiden kanssa kokoonnuttiin säännöllisesti ja pidettiin hauskaa. Mutta sitten muutettiin pois paikkakunnalta ja yhteydenpito heihin raukesi. Uskon, että jokainen nainen kaipaa ja tarvitsee tuollaista ystävyyttä. Pitäisi olla naisia, joiden kanssa pitää tyttöjen iltoja ja joiden kanssa voi puhua kipeätkin asiat halki. Uskon, että toisten naisten seurassa oleminen myös vahvistaa naisen feminiinistä energiaa. Nainen, jolla ei ole ystäviä, on myös helppo uhri narsistiselle tai kontrolloivalle miehelle. Yksinäinen nainen on helppo eristää muista ihmisistä ja sukulaisistaankin. Minä annoin tuon tapahtua elämässäni. Hylkäsin opiskeluaikaiset ystävät, lakkasin käymästä tyttöjen kanssa ulkona. Keskityin vain mieheen ja lapsiin. Koska se oli helpompaa. Koska ei tarvinnut kestää toisen mökötystä ja mustasukkaisuutta. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin. Enkä anna tuon enää ikinä tapahtua itselleni. Totta kai rakastavaisten olisi syytä olla myös toistensa parhaat ystävät. Mutta ei ainoat ystävät. Yksi ihminen ei voi antaa sinulle kaikkea mitä tarvitset. Jos teet yhdestä ihmisestä koko elämäsi keskipisteen, siltä keskipisteeltä ja koko suhteesta loppuu ajan myötä happi. Minä ajattelen niin, että todellinen rakkaus voi elää vain vapaudessa. Se ei anna myöskään lapsille kovin tervettä mallia, jos vanhemmilla on vain toisensa, eikä ketään muita ystäviä. Mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän arvostan ystävyyttä ja ystäviä. Toivon, että teillä kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä elämässänne. Ja toivotan oikein hyvää ystävänpäivää!

Rajat työelämässä

 

Olen jo aiemmissa postauksissa kirjoittanut uhriminästä, joka läheisriippuvaisella ja toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneella ihmisellä on. Tuo uhriminä vaikeuttaa ihmissuhteita, mutta se vaikuttaa myös työelämässä toimimiseen. Meillä saattaakin olla useita piirteitä ACA:n pyykkilistalta: Pyykkilista | jotka vaikuttavat työelämässäkin toimimiseen, kuten esimerkiksi auktoriteettien pelko, hyväksynnän hakeminen ja ylikehittynyt vastuuntunto. Lisäksi tuomitsemme itsemme ankarasti ja meillä on alhainen omanarvontunto.

Ihminen, joka haluaa miellyttää ja jolla on ylikehittynyt vastuuntunto on hyvin hyödyllinen työelämässä, koska hän ei osaa sanoa ei ja hän hoitaa kaikki ne hommat, joita kukaan muu ei suostu hoitamaan. Hän on juurikin se kuuluisa ”joku muu” joka tulee aina pelastamaan tilanteet vaatimatta kuitenkaan itselleen siitä sen suurempaa korvausta. Häntä on myös helppo manipuloida ja painostaa, koska alhaisen omanarvontunteensa vuoksi hän ei useinkaan osaa puolustaa itseään. Saattaa käydä niin, että kun hän alkaa opetella näistä piirteistä pois, vaaka heilahtaakin sinne toiseen ääripäähän, koska hänellä ei ole riittävästi harjoitusta siitä, miten itseään voi puolustaa assertiivisesti, mutta ei liian aggressiivisesti työelämässä. Tämä saattaa sitten myös kostautua monin tavoin, esimerkiksi työpaikkakiusaamisena. Olen jo aiemmin kirjoittanut toisten miellyttämisestä itsensä kustannuksilla postauksissani: Lennän minne haluan: Kiltit tytöt pääsee taivaaseen osa 1 ja Lennän minne haluan: Kiltit tytöt pääsee taivaaseen osa 2 , mutta tämä postaus on nyt nimenomaan työelämän näkökulmasta.

Joskus voi käydä myös niin, että uhriminuus vetää kiusaajaa puoleensa myös työelämässä. Kaikki erimielisyydet työelämässä eivät kuitenkaan ole kiusaamista. Cooper, C., Einarsen, S., Hoel, H., Zapf, D. (2011) kirjan The Consept od Bullying and Harassment at Work: The European Tradition kuvailee että työpaikkakiusaaminen on häirintää, loukkaamista, sosiaalista eristämistä ja negatiivista vaikuttamista toisen työhön. Jotta toiminta voidaan luokitella kiusaamiseksi, sen keston pitäisi olla viikottain tapahtuvaa ja kestää pidemmän aikaa (vähintään puoli vuotta). Työpaikkakiusaaminen on paheneva prosessi, jossa kiusattu joutuu negatiivisten tekojen kohteeksi ja alistettuun asemaan. Konfliktia ei voi nimittää kiusaamiseksi, jos on kyseessä yksittäinen tapahtuma ja konfliktin osapuolet ovat voimasuhteiltaan saman vahvuisia, eli toisella ei esimerkiksi ole esimiesasemaa toiseen nähden. Pehrman, T. (2011) kirjassa Paremmin puhumalla: Restoratiivinen sovittelu työyhteisössä henkisellä väkivallalla tarkoitetaan työpaikan tilannetta, jossa ihmistä kohtaan käyttäydytään pitkään epäoikeudenmukaisesti, ilkeästi tai jollain tavoin väärin. Henkisen väkivallan ohella puhutaan myös työpaikkaterrorista, savustamisesta, syrjinnästä ja simputuksesta. Henkinen väkivalta on toistuvaa, säännöllistä ja pitkään jatkuvaa kiusaamista, sortamista ja epäoikeudenmukaista kohtelua, jonka kohde on puolustuskyvytön ja jonka seuraukset sen kohteeksi joutuneelle ovat kielteisiä. Yksi henkisen väkivallan tilanteita usein leimaava piirre on sen kohteeksi joutuneen puolustuskyvyttömyys. Kyseessä eivät ole kahden tasavertaisen ihmisen mielipide-erot, vaan toinen osapuoli käyttää esimerkiksi asemansa kautta saamaansa valtaa tai henkistä voimaansa ja estää toisen osapuolen tarpeita ja pyrkimyksiä. Henkisen väkivallan kohde ei voi tai ei osaa puolustaa itseään kiusaajaa vastaan. Yleistä henkisessä väkivallassa on myös se, että kohteeksi joutunutta kohtaan käyttäydytään epäoikeudenmukaisesti tavalla, jonka syitä tai perusteita hän ei ymmärrä tai jotka eivät kiusaamisen kohden mielestä ole hyväksyttäviä.

Kohut, Margaretin kirjassa(2007) The Complete Guide to Understan ding, Controlling and Stopping Bullies and Bullying at Work: A Guide for Managers, Supervisors and Employees kerrotaan että työpaikkakiusaajat käyttävät auktoriteettiaan pelotellen ja aliarvioiden ihmistä, saaden kiusatun tuntemaan itsensä pelokkaaksi, voimattomaksi, epäpäteväksi ja häpeissään olevaksi. Kiusatulle saatetaan antaa ylisuuri määrä töitä ja sitten arvostella häntä siitä, ettei saa kaikkea tehdyksi aikataulussa tai sitten työmäärä vähennetään minimiin tai annetaan merkityksettömiä tai epäpalkitsevia tehtäviä. Tai kiusattua valvotaan korostetusti ja esitetään perusteettomia arvosteluja kiusatun suoriutumisesta. Kiusaaminen voi olla myös kiusatun sulkemista pois tärkeistä kokouksista, tärkeiden tietojen pimittämistä, yhtä-äkkisiä aikataulujen muutoksia, pienien, merkityksettömien yksityiskohtien vahtimista, työssä tarvittavan koulutuksen kieltämistä, normaalien vapaiden kieltämistä tai puheluihin tai sähköposteihin vastaamatta jättämistä. Kiusaajat keskittyvät kiusatun pieniinkin vikoihin, mutta eivät koskaan anna positiivista palautetta. 

Juuti, P. & Salmi, P. (2014) kirjassaan Tunteet ja työ. Uupumuksesta iloon. kertoo, että  työpaikkakiusaamista tapahtuu usein työpaikoilla, joissa oli paljon epävarmuutta ja muutoksia. Jos työpaikalla oli myös työttömyyden tai lomautusten uhkaa, se lisäsi kiusaamisen todennäköisyyttä. Kiusaamisen todennäköisyyttä lisää myös, se jos työpaikalla ei ole totuttu käsittelemään konflikteja. Joka toisessa kiusaamistapauksessa kiusaajana on esimies, joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Keashly, L., Jagatic, K. (2011) North American Perspectives on Hostile Behaviors and Bullying at Work. mukaan joissain kulttuureissa kiusaaminen on osa johtamiskulttuuria ja johto uskoo, että työntekijät toimivat tehokkaammin ahdisteltuina ja painostettuina. Sellainen johtaminen voikin hetkellisesti nostaa työtehoa, koska työn tekijät haluavat ahdistelevan johtajan pois kimpustaan, mutta se hyöty joka tuosta saadaan häviää, kun ihmiset lähtevät organisaatiosta.

Einarsenin ja Zaptin (2011) mukaan esimies, joka tuntee itsensä uhatuksi alaisen suunnalta voi alkaa kiusaamaan. Tutkimusten mukaan kiusaaja on useammin mies kuin nainen, kiusaaja on myös useammin esimies kuin kollega. Väkivalta kumpuaa tutkimuksen mukaan siitä, että henkilö kokee oman ylemmyytensä olevan uhattuna. Henkilöt, joilla on epävakaa itsetunto, reagoivat voimakkaammin itsetuntoon kohdistuvaan uhkaan. Narsismissa henkilöllä on korkea itsetunto ja pyrkimys alentaa muita. Kiusaamista esiintyi eniten henkilöillä, jotka olivat narsistisia ja kärsivät epävakaasta itsetunnosta. Tällaisen henkilön piti tasapainottaa korkeaa mutta epävakaata itsetuntoaan kohtelemalla muita negatiivisesti. Useasti kiusaamisen taustalla on myös kateus, kun toisella henkilöllä on jotain mitä itsekin haluaisi omata ja tämä voi saada kiusaajan tuntemaan itsensä vähemmän arvokkaaksi. Kohutin (2007) mukaan kiusaajat eivät ymmärrä harmia jonka heidän käytöksensä aiheuttaa sekä heille itselleen että kiusatulle. Kiusaajilta puuttuu tunneälyä ja he eivät osaa vastata sosiaaliseen ympäristöönsä. Kiusaajat eivät pysty ratkaisemaan ongelmia tai konflikteja provosoitumatta itse. Kaski, S., Nevalainen, V. (2017) kirjassa Jo riittää. Irti kiusaamisesta ja kiusaajista todetaan että  ainoa kiusaajia yhdistävä tekijä näyttää olevan se, että heillä on jonkinlaisia vaikeuksia oman empatia- eli myötäelämisen kykynsä kanssa. Ilkeät ihmiset nauttivat toisen avuttomuudesta tai hädästä, se suorastaan lisää halua kiusata.

Kiusaamisen kohde on useasti eettisesti toimiva, väärinkäytöksistä raportoiva tyyppi. Namie, G. & Namie, Ruth. (2011). The Bullyfree Workplace. Stop Jerks, Weasels and Snakes from killing your Organization kirjassa todetaan, että työntekijät, jotka ovat uhka esimiehelle, häädetään. Useimmiten syynä oli kiusaamisen kohteen itsenäisyys ja haluttomuus alistua. Seuraavaksi yleisimmät syyt olivat liika pätevyys ja se että kiusattu oli pidetympi asiakkaitten ja työtovereiden keskuudessa. Neljänneksi yleisin syy oli eettisyys, rehellisyys ja halukkuus paljastaa petokset. Namien (2011) mukaan kiusaamisen kohde välttelee konflikteja, eikä vastaa aggressioon aggressiolla. Kohde on hyvin avoin ja näkee itsensä rehellisenä ihmisenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Kiusaaja taas näkee hänet helppona saaliina. Kohteen persoonallisuus on optimistinen ja hän uskoo maailman olevan hyväntahtoinen paikka. Kasken ja Nevalaisen (2017) mukaan empaattinen ihminen on yleensä pidetty ja hyvä ihminen. Valitettavasti usein käy niin, että juuri hänestä tulee se jota kiusataan.

Valitettavasti olen joutunut todistamaan työelämässä kiusaamista useita kertoja, eri työpaikoilla. Näissä tapauksissa kiusaaja on ollut esimies. Kiusaamisella voi olla vakavia ja pitkäkestoisia seurauksia sen kohteelle ja koko työyhteisölle. Einarsen, S., Nielsen, M., Notelaers, G. kertovat kirjassaan Measuring Exposure to Workplace Bullying (2015) että työpaikkakiusaamisen ja masennuksen välinen yhteys on erityisen vahva ja masennusoireet kiusatulle saattoivat jatkua jopa 5 vuotta kiusaamisen jälkeen. Nielsenin ym. mukaan työpaikkakiusaaminen on yhdistetty itsemurha-aikeisiin vielä 2-5 vuoden päästä kiusaamisen loppumisesta.  Boudrias, V., Salin, D. (2020) Article in Aggression and Violent Behavior.Emdadin ym. (2013) mukaan henkilöillä, jotka joutuivat todistamaan kiusaamista työyhteisössä, ilmeni masennusoireita yli 18 kk jälkeen. Kiusaamisella voi olla vakavia vaikutuksia henkilön ammatilliseen itsetuntoon. 

On uskomatonta, että työpaikkakiusaamista tapahtuu edelleen niin paljon, vaikka pitäisi olla itsestään selvää, kuinka vakavat seuraukset sillä on. Ei pelkästään yksilölle ja työyhteisölle, mutta myös itse yritys kärsii varmasti kiusaamisen seurauksista esimerkiksi sairauspoissaoloista aiheutuvina kustannuksina, työtehon laskusta aiheutuvina kustannuksina ja mainehaittana (sana huonoista esihenkilöistä kiirii kyllä kaikkien korviin). Lisäksi kiusaamistapausten selvittelyyn kuluu paljon sellaista aikaa, jonka voisi käyttää johonkin tuottavampaan toimintaan. Mutta edelleen vaan tätä ilmiötä esiintyy ja taloudellisesti heikot ajat ovat vain omiaan vahvistamaan sen esiintymistä. Hyvinä aikoina panostetaan enemmän työntekijöiden työhyvinvointiin ja yrityskulttuuriin.

Miten siis kannattaa toimia, jos koet tulevasi kiusatuksi työpaikalla?

1.       Työnantajalla on selvitysvelvollisuus

Työturvallisuuslain 18 § mukaan työntekijän on vältettävä muihin työntekijöihin kohdistuvaa häirintää ja epäasiallista kohtelua. Työnantajan selvitysvelvollisuus alkaa siitä, kun työnantaja on saanut tiedon kiusaamisesta. Työturvallisuuslain 28 § velvoittaa työnantajaa tutkimaan tapaus viipymättä ja lain 8 § mukaan on estettävä häirinnän jatkuminen. Kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja siitä ilmoittamisesta ei saa koitua ilmoittajalle negatiivisia seuraamuksia. Ilmoitus on käsiteltävä puolueettomasti ja tasapuolisesti sekä oletetun kiusaajan että kiusaamisen kohteen kannalta.

2.       Toimi näin

Ilmoita kiusaajalle heti, että et hyväksy hänen toimintaansa. Pidä kirjaa tilanteista ja säilytä mahdolliset sähköpostit ym. kirjallinen materiaali. Jos kiusaaminen vain edelleen jatkuu, ota yhteyttä esimieheen. Jos kiusaaja on esimies, ota yhteyttä esimiehen esimieheen. Voit myös ottaa yhteyttä työsuojelupäällikköön tai henkilöstöjohtajaan. Pyydä ilmoituksen vastaanottajalta kirjallinen kuittaus ilmoituksen vastaanottamisesta.

3.       Selvityksen käynnistäminen

IImoituksen saatuaan työnantaja nimeää tapaukselle selvittäjän. Selvittäjä voi olla esimerkiksi esimies itse, työsuojeluvaltuutettu tai organisaation ulkopuolinen sovittelija. Ilmoituksen tekijän on osallistuttava tapauksen käsittelyyn. Selvitys on aloitettava viimeistään 14 vrk:n kuluttua ilmoituksen saapumisesta.

4.       Selvittelyn eteneminen

Tapauksen selvittäjä haastattelee erikseen ensin kiusaamisen kohdetta ja tämän jälkeen kiusaajaksi syytettyä. Asianosaisilla on oikeus tuoda tapaamisiin itselleen tukihenkilö. Selvittäjä tutkii tapauksesta kerätyn aineiston ja ottaa tarpeen mukaan myös työterveyteen yhteyttä. Jos mahdollista, järjestetään myös toinen istunto, johon osallistuvat sekä kiusaamisen kohde että kiusaajaksi esitetty. Toisessa istunnossa sovitaan, miten edetään jatkossa ja varmistetaan työrauha. Istunnoista kirjoitetaan raportit, joihin otetaan sekä kiusaamisen kohteen että kiusatun allekirjoitukset. Jos todetaan kiusaamista tapahtuneen, sovitaan seuraamuksista ja myös tapauksen jatkoseurannasta.

5.       Jatkotoimenpiteet

Jos kiusaaja on esimies, tutkitaan, onko hänellä edellytyksiä jatkaa enää esimiestehtävissä. Esimies ohjataan myös tarvittavaan koulutukseen. Jos epäasiallinen toiminta jatkuu selvittelyn jälkeen, seurauksena voi olla kirjallinen varoitus ja jopa työsuhteen päättäminen. Kiusaamisen kohteelle voidaan tarvittaessa järjestää keskusteluapua esimerkiksi työterveyshuollon kautta. Lopuksi informoidaan työyhteisöä kiusaamistapauksen käsittelystä ja sen seurauksista asianosaisten oikeusturva huomioiden.

Tärkeää tosiaan on, että pysyt rauhallisena ja dokumentoit kaikki mahdollisimman hyvin. Tilanne on kiusatulle hyvin henkisesti kuormittava myös sen vuoksi, että kiusaaja usein pyrkii eristämään kiusatun muusta työyhteisöstä. Esimerkiksi narsistisilla kiusaajilla on usein työyhteisössä ns. ”hovi”, eli jotkut työntekijät ovat hänen suosikkejaan, joita ylistetään ja joille annetaan etuuksia ja jotkut taas ovat inhokkeja, jotka joutuvat kärsimään. Tavoitteena voikin olla saattaa työntekijät myös keskenään eripuraan, eli käyttää ns. ”hajoita ja hallitse”-tekniikkaa.

 Kuten kohdassa 2 kerrotaan, pyydä sinulle esitetyt väitteet tai syytteet kirjallisena ja vastaa niihin kirjallisesti, niin että sinulle jää todistusaineistoa, jos asia etenee myöhemmin esimerkiksi oikeuskäsittelyyn. Jos työsuoritustasi aiheettomasti moititaan, pyydä kirjallisesti selvitys ja tarkennus väitteisiin. Vaikka tilanne on henkisesti raskas ja kuormittava, yritä pitää omasta jaksamisestasi mahdollisimman hyvää huolta. Syö terveellisesti, liiku edes jollain tavalla miten vaan jaksat ja yritä saada nukuttua. Ota voimaa ja tukea läheisistäsi ja rakkaista harrastuksista. Jos mahdollista, pura mieltäsi esimerkiksi jollekin henkilölle, jolla on vaitiolovelvollisuus, jotta läheiset eivät kuormitu liiaksi. Ei kuitenkaan kannata antaa aiheelle liikaa tilaa mielessään, vaan yrittää suunnata huomio mahdollisuuksien mukaan johonkin positiiviseen ainakin silloin kun on vapaata. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä tällainen ikävä tilanne varmasti pyörii mielessä kaiken aikaa. Mutta jos sitä koko ajan mielessään pyörittelee ja siitä puhuu, antaa silloin valtaa ja voimaa kiusaajalleen. Yritä muistaa, että vaikka arvostelijasi olisi esihenkilösi, hän ei määritä sinun arvoasi, kyse on vain yhden ihmisen mielipiteestä.  

Repsikka-prinsessa vai oman elämänsä kuski?

Eron jälkeen minulla on ollut aikaa miettiä omaa naiseuttani. Parisuhteessa sitä ei niin paljon tullut pohdittua eikä sellaiseen pohtimiseen ole oikeastaan ollut minulla koskaan ollut aikaakaan työn, lastenhoidon ja arjen pyörittämisen ohella. Olen myös alkanut seurata somessa sivuja, joissa pureudutaan feminiiniseen ja maskuliiniseen energiaan ja siihen, miten maskuliininen mies tuntee vetoa naiselliseen naiseen. Ja millainen naisen pitäisi olla, että maskuliinien mies hänestä kiinnostuu. Tässä samassa yhteydessä olen törmännyt myös ajatukseen ns. provider (eli elättäjä)-kulttuurista, jossa ajatuksena on, että naiselle riittää että hän vain on olemassa ja kaunis katsella. Miehen rooli on elättää naista, käydä töissä ja hoitaa kaikki käytännön asiat. Naisen tehtävä on tosiaan vain näyttää kauniilta ja keskittyä siihen ja miehen ilahduttamiseen kauniilla olemuksellaan ja energiallaan.

50-luvullahan tämä kuului suomessakin normaaleihin sukupuolirooli käsityksiin: Näin vaimo palveli 50-luvulla – lue uskomattomat neuvot! | MTV Uutiset Mies lähti puku päällä aamulla töihin, nainen jäi päiväksi kotiin hoitamaan kotia ja lapsia. Ja kun mies tuli illalla töistä, nainen odotti hiukset kammattuna, nätisti meikattuna miehen tohvelit ja päivän lehti kädessä valmiina ojentamaan ne hänelle rentouttavan drinkin kera. Ja tietysti kaunis hymy kasvoillaan.  Sitten nainen tarjoili miehelle valmistamansa herkullisen lounaan. Naisen valtakuntaa olivat koti ja lapset, miehen työ. Miehen rooli lasten kasvatuksessa oli lähinnä toimia jonkinlaisena pelotteena johon vedottiin silloin kun äidin auktoriteetti ei enää riittänyt. Naisella ei oletettu olevan mitään kovin järkeviä ajatuksia päässään, hänen ei tarvinnut ymmärtää yhteiskunnallisia asioita tai politiikkaa. Nykyajan päivitetty versio tästä 50-luvun mallista taitaa olla hieman erilainen; naisen pitää vetää puoleensa mies jolla on niin paljon rahaa, että hänen ei tarvitse tehdä kaikkia kotihommia itse. Mies, joka maksaa hänen kauneudenhoitonsa ja muut mielenkiinnon kohteensa. Mies, joka pystyy palkkaamaan lapsille hoitajan, jotta lapsenhoito ei naista liikaa rasita. Ja kotiin siivoojan. Naisen rooli on siis edelleenkin vain näyttää kauniilta ja miestä miellyttävältä. Ja ajatellaan, että nainen on niin hento ja hauras olento, että hän ei kestä eikä jaksa työelämän stressiä ja jo pelkästään se, että hänellä on kuukautiset on niin suuri rasite, että se oikeuttaa siihen, että ei tarvitse tehdä mitään.

 Minulle tähän malliin astuminen aiheuttaisi kyllä suuria vaikeuksia. Olen aina lukenut, niin sanomalehtiä kuin kirjojakin ja lehdestä luen yleensä taloussivut. En ole koskaan tilannut yhtäkään ”naistenlehteä” enkä tiedä (enkä välitä) miltä täydellisen kodin pitäisi näyttää kun valmistaudutaan jouluun. Olen kouluttautunut ja tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä lähes koko työurani. Olen sen verran energinen ja aktiivinen, että jos minulla ei olisi työtä, turhautuisin. En silti väheksy naista, joka ei halua olla yhteiskunnallisesti tietoinen tai kouluttautua. Jos hän on onnellinen sillä tavoin, hienoa ja hyvä juttu hänelle. Minulle se ei vaan sovi. Ja mehän ollaan kaikki erilaisia. Mutta ihan yleisellä tasollakin, tässä 50-luvun mallissa on aika paljon muitakin epäkohtia. Jotta mies voisi kustantaa naiselle kaiken, hänen pitäisi olla todella varakas ja hyvissä töissä. No, kaikille miehille ei riitä paikkoja siellä nokkimisjärjestyksen yläpäässä. Tai entä jos mies haluaa hakeutua hoitoalalle, jossa tunnetusti palkkataso ei ole  samaa tasoa esimerkiksi teollisuuden palkkojen kanssa. Miten provider-miehenä toimiminen siinä kohtaa onnistuu? Entä sitten jos perus-Pirjo ei ole riittävän kaunis ja viehättävä toimimaan repsikka-prinsessana? Mihin Pirjo sitten elämänsä perustaa ja miten hän tulee toimeen? 

Tämä malli toimii siis vain niiden kohdalla, jotka ovat riittävän rikkaita ja/tai riittävän kauniita. Eli toisin sanoen keski-ikäinen mies joka on jo raivannut tiensä johtajan paikalle ja nuori nainen. Entä sitten kun tämä nuori nainen väistämättä vanhenee ja hänen viehätysvoimansa hupenee? Ja jos tämä hänen puolisonsa vaikka kuolee ennen aikaisesti. Mistä hän hankkii uuden providerin nelikymppisenä? Tai viisikymppisenä? Jos ei siis se provideri ole jo häntä siinä vaiheessa vaihtanut nuorempaan. Entäs eläkkeen kertyminen?  Pahimmassa tapauksessa nainen putoaa täysin tyhjän päälle kouluttamattomana, ilman työtä ja rahaa. Ja jos mies on narsistinen, tämä on todennäköisesti myös eristänyt naisen tukiverkoista, joten hänellä ei edes ole ketään, kenen puoleen kääntyä apua hakemaan. Narsistia voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä narsisti ei todellakaan paljasta todellista itseään, ennen kuin on saanut toisen jollain lailla ”nalkkiin” Naisen voi olla vaikeaa ja jopa mahdotonta lähteä tuollaisesta suhteesta, jos hänellä ei ole koulutusta, työkokemusta ja jos mies käyttää suhteessa taloudellista valtaa ja kontrollia. Kyllä naisen kannattaisi jollain lailla varmistaa sellainen perälauta, että pystyy tarvittaessa lähtemään. Ja toki tämä tilanne voi olla toisinkin päin, eli suhteen narsisti ja vallankäyttäjä onkin nainen.

Tietyllä tavalla tuo perinteisempi 50-luvun roolijako voi olla myös naisen kannalta reilumpi, sillä naisen ollessa vaativassa työssä, siitä huolimatta yleensä myös suurempi vastuu kotitöistä kaatuu hänelle. Eli pitkän työpäivän jälkeen hän tekee enemmän kotitöitä kuin mies ja hänelle kasautuu paljon myös kaikenlaista ns. metatyötä ja arjen suunnittelua. On suunniteltava lasten hoitoaikatauluja ja kaverisynttäreiden ja sukulaisten lahjaostokset, harrastuksiin kuskaaminen ym. Jos nainen olisi "vain" kotiäiti ja vaimo, silloin tämä ei olisi niin kuormittavaa. Mutta jos nainen käy myös töissä ja tämä kaikki muu on sen lisäksi enimmäkseen hänen vastuullaan, siitä voi tulla lopulta liian raskasta. Tasapuolisempaa olisikin se, että myös nainen saisi omaa aikaa harrastuksiinsa ja sosiaaliseen elämään, niin että mies hoitaa lapsia tai hankitaan yhdessä hoitaja. Jos perheessä on riittävästi rahaa, olisi myös reilumpaa hankkia kotisiivooja. Nykyajan malli naiselle saattaakin perheessä olla se, että naisen oletetaan sekä hoitavan menestyksekkäästi työnsä, että hoitavan kodin ja lapset ja vielä lisäksi maksavan puolet laskuista. Onko ihme, jos naiset tämän kaiken alla uupuvat? Ja lopen uupuneena on aika vaikeaa olla viehättävän feminiininen. Miehelle tämä taas on hirmu hyvä diili, sillä hän pystyy ongelmitta toteuttamaan itseään työelämässä, kun nainen hoitaa kaiken kotona aina siivoamisesta sairaiden lasten hoitamiseen.

Näissä naisellisen energian haltuunotto-ohjeistuksissa ohjeistetaan myös että naisen pitäisi antautua miehen johdettavaksi kaikissa tilanteissa, olla tosiaan se passenger princess eli repsikka prinsessa, jonka ei tarvitse tehdä mitään. Kuulostaa ihanan rentouttavalta sinänsä, mutta entäs jos se mies ei osaa johtaa? Eikä kaikki miehet osaa johtaa edes itseään saati toisia vain sen takia että ovat miehiä. Olen elämäni aikana törmännyt tasan yhteen mieheen, jonka johtamiseen luotin niin paljon, että saatoin oikeasti päästää irti kontrollista ja vain olla siinä feminiinisessä energiassa. Ja se tuntui kyllä ihanalta oikeasti. Kun mietin deittailun aloittamista, luin Feinin, Ellenin Schneiderin ja Sherrien kirjaa The Rules: Time-tested Secrets for Capturing the Heart of Mr. Right.  Omista deittailuajoista kun oli aikaa vuosikymmeniä. Ja minä kun tykkään tutustua asioiden teoreettiseen viitekehykseen ennen käytännön toteusta😊Nähdäkseni tuon kirjan päätavoitteena on opettaa naiselle, miten pyydystää mies avioliittoon. No, en todellakaan ole pyydystämässä ketään avioliittoon, kun olen todella haasteellisesta avioliitosta edelleen toipumassa, mutta ihan viihdyttävä kirja tuo oli sinänsä.

Tässä muutamia poimintoja kirjasta:

1.        ”Miehet ovat erilaisia kuin naiset. Naiset jotka soittavat miehelle, pyytävät heitä ulos tai tarjoavat seksiä ensimmäisillä treffeillä tuhoavat miehisen metsästyksen halun ja eläimellisen vietin. Miehet on luotu vastaamaan haasteeseen. Ota haaste pois ja heidän kiinnostuksensa vähenee.” Eli toisin sanoen nainen ei saa olla liian innokas, vaan vähän semmoinen kylmänviileä. Mutta samaan aikaan pitäisi kuitenkin tietyllä lailla viestittää olevansa kiinnostunut sillä lailla hyvin hienovaraistesti. Haastavaa, eikö?

2.       ”Ymmärrämme miksi modernit, työ- ja uraorientoituneet naiset vastustavat näitä ajatuksia. Heillä on MBA tutkinto joka opettaa miten asiat saadaan tapahtumaan ja pannaan hösseliksi ja he osaavat johtaa uraansa. Kuitenkin suhde mieheen on erilainen. Siinä miehen on otettava ohjat käsiinsä. Hänen pitää tehdä aloite. Miehen pitää kosia. Me emme keksi tätä, koska se on vaan biologinen tosiasia naisesta ja miehestä. Vaikka oltaisiin työkavereita, nainen ei saa ehdottaa lounastreffejä tai tehdä itseään tykö jollain tekosyyllä miehelle. Miehen on tehtävä aloite.” Okei, ymmärrän tämän ajatuksen, nainen ei saa toimia kuin mies, koska se on miehelle luotaantyöntävää. Mutta esim. Tinderin miehet ei kyllä toimi tällä tavalla. Mätsejä tulee paljon, mutta sitten iso osa miehistä ei tee mitään. Vaan odottavat, että nainen lähettäisi viestiä. Aika monen miehen profiilissa myös lukee, että jos olet kiinnostunut, lähetä viesti. Todella harvoin olen myös törmännyt mieheen, joka oikeasti suunnittelisi treffejä ja ottaisi ohjat käteensä. Jotkut olisivat täysin tyytyväisiä viikkokausien viestittelyyn siitä mitä söivät tänään päivälliseksi ja kuinka laittoivat pesukoneen pyörimään. Hieman tulee sellainen ajatus, että ne tosimiehet ei taida olla siellä Tinderissä, vaan siellä on aika feminiinisiä miehiä. Ja ne menestyneet provider-tyyppiset miehet ei edes siellä Tinderissä pyöri, koska niiden tielle heittäytyy jo muutenkin kauniita naisia sen kummemmin suurempia yrittämättäkin.

3.       ”Nainen ei saa soittaa ensin miehelle. Puhelut miehen kanssa täytyy pitää lyhyinä ja pitää huoli siitä, että aina lopettaa puhelun ensin. Kirjassa jopa kehotettiin laittamaan ajastin soimaan kymmeneksi minuutiksi, jotta ei puhu liian kauaa. Nainen ei saa pyytää miestä tanssimaan. Miehen pitää suunnitella treffit. Miehen pitää hakea nainen ja nainen ei saa treffeillä tulla miestä puolimatkaan vastaan. Naisen tehtävänä on vain olla. Naisen pitää lopettaa treffit ensimmäisenä. Viikonlopun treffit pitää sopia viimeistään keskiviikkona, jos mies pyytää sen jälkeen, ei saa suostua vaan vaikka teeskennellä että on jotain parempaa tekemistä”.

4.       ”Käyttäydy treffeillä hiljaisesti ja varautuneesti, sillä monet miehet pitävät puheliaita naisia ärsyttävinä. Sinun ei tarvitse olla erityisen viihdyttävä tai sinulla ei tarvi olla tärkeää ja kiinnostavaa sanottavaa koko ajan. Muista, miehet rakastuvat olemukseesi ja energiaasi. Naiset rakastavat puhumista. Ja heidän suurin virheensä on puhua miehille niin kuin he olisivat heidän tyttöystäviään tai terapeuttejaan. Muista olla vähän mysteerimäinen. Paras tapa välttää emotionaalista kipua on pysyä vähän emotionaalisesti etäisenä. Älä maksa mitään ensimmäisillä kolmilla treffeillä.”

5.       Tämän neuvon allekirjoitan täysin: ”Kuulemme uudestaan ja uudestaan naisista, jotka kutistuvat tavattuaan herra oikean. Kun tapaat herra oikean, se on juuri oikea aika aloittaa tennis, MBA:n opiskelua tai lähteä sille matkalle ystäviesi kanssa.” Eli et saa unohtaa muuta elämääsi ja antaa elämäsi pyöriä vain miehen ympärillä. 

Vähän teennäisiltä nuo kirjan ohjeet minusta kyllä tuntui. Koko ajan pitäisi varoa mitä puhuu, ettei vaan kuulosta liian älykkäältä tai hauskalta. Pitäisi siis vetää jotain epäaitoa roolia. Mutta eihän tuollaista teeskentelyä kukaan kauaa jaksa ja kyllähän se oikea persoonallisuus sieltä kuitenkin paljastuu. Joten ehkäpä on vaan kuitenkin parempi nättinä omana itsenään pitää kädet sen oman elämänsä auton ratissa tiukasti kiinni kuin ihmetellä nättinä mutta passiivisena repsikka-prinsessana että mihinkäs tämä kyyti nyt oikein mahtaakaan olla menossa.

 

Rajojen asettaminen itselle eli itsekuri

Kirjoitin jo aiemmassa postauksessa rajojen asettamisesta toisille: Lennän minne haluan: Rajojen asettaminen toisille mutta nyt kun kuntosalit alkuvuodesta pullistelevat ihmisiä jotka yrittävät toteuttaa uuden vuoden lupauksiaan, on ehkä ajankohtaista kirjoittaa rajojen asettamisesta itselle. Eli vanha kunnon itsekuri. Söisikö hampurilaisaterian vai valmistaisiko itse terveellisen salaatin. Nukkuisiko pitkään vai heräisikö klo 5 tekemään jotain hyödyllistä ennen töihin menoa? Jatkaisiko yrittämistä siitä huolimatta että tulee useita kertoja torjutuksi, vai luovuttaisiko? Väärän valinnan tekeminen kestää vain muutaman sekunteja, mutta sen seuraukset voivat olla todella pitkäkestoisia. Vaikka yksi hampurilainen silloin tällöin ei ehkä tuhoa painonpudotusyrityksiäsi, mutta jos se toistuu usein, sillä on vaikutusta. Minulle oikeiden valintojen tekeminen on vaikeinta silloin, kun tunnen itseni väsyneeksi tai tunteet on pinnassa. Esimerkiksi loppuviikosta, kun jääkaappi alkaa olla tyhjä ja työviikon väsymys kulminoituu, tulee paljon helpommin sorruttua siihen, että hakee Hesburgerin kaistalta jotain pikaratkaisua nälkäänsä. Tässä kohtaa pitäisi yrittää suunnitella paremmin, mitä tekee sitten kun tuollainen tilanne tulee eteen.

Itsekuri on kytköksissä kykyysi tuntea empatiaa tulevaa itseäsi kohtaan. Jos pystyt kuvittelemaan tulevan itsesi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän, mieti ovatko nykyiset valintasi sellaisia, joista tuleva itsesi olisi onnellinen? Jos olet nyt jo ylipainoinen ja jaksamisessa on toivomisen varaa, olisiko tuleva sinä iloinen kymmenen vuoden sisällä kertyvistä lisäkiloista? Siinä hetkessä kun on se herkku nenän edessä on ehkä vaikeaa visualisoida sitä tulevaa minää, mutta pitäisi yrittää. Jos vain voisi ottaa pienen tuumaustauon ennen kuin toteuttaa sen mieliteon ja jos sitten tulisikin toisiin ajatuksiin. Olen esimerkiksi ottanut tuekseni vanhan valokuvan, jossa olen ihannepainossani ja muutenkin hyvin onnellisen näköinen. Kun houkutus tulee, yritän katsoa tuota kuvaa ja miettiä, haluanko olla sellainen?

Parasta tietenkin olisi, jos niitä herkkuja ei olisi kotona ollenkaan. Tai jos nyt esimerkiksi lasten jämäkarkkeja löytyy kaapista, yrittäisi kuitenkin niiden sijaan valita jonkun terveellisemmän vaihtoehdon. Olen nyt itse yrittänyt kasvattaa itsekuria ja eräänä iltana hävisin taistelun. Oli huono ja väsyttävä päivä ja söin illalla lapsen karkkeja. Seurauksena oli se, että heräsin yöllä yhden aikaan siihen, että oli todella huono olo ja oksetti. Sitten meni yöunet ja siinähän sitä oli sitten aikaa miettiä että kannattiko? No ei todellakaan kannattanut. Mietin vaan, että miten olisin siinä hetkessä pystynyt kieltämään itseltäni tuon? Jotenkin siinä houkutuksen edessä menee sellaiseen tilaan, että ei enää ajattele. Tuntee vaan jo kielellään miltä se herkku maistuu ja jos erehtyy sitä vielä haistamaan niin se on menoa…sitten pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki tai ei mitään ajattelu ottaa vallan ja antaa saman tien mennä piloille koko päivä. Ja sitten se jatkuu seuraavana päivänä….ja sitä seuraavana…Mutta jos vain pystyisi tuossa kohtaa ottamaan sen tuumaustauon ennen kuin toteuttaa sen kiusauksen. Aion tosiaan ottaa tästä opikseni, sillä tuleva minäni ei halua olla kymmenen vuoden päästä ylipainoinen ja pettynyt itseeni.

Itsekurilla on aika paljon tekemistä itsekunnioituksen kanssa. Jos pettää itsensä ja itselle antamansa lupaukset, tuntee pettymystä ja epäonnistumisen tunnetta. Jos toistuvasti pettää itsensä, ei enää pysty luottamaan itseensä. Ja kun ei luota itseensä, muutkaan eivät luota. Itseluottamus ja tunne siitä, että omissa nahoissa on hyvä olla on todella tärkeä asia! Nykymaailmassa myös valitettavasti arvostellaan ihmisiä ennen kaikkea ulkonäon kautta ja ylipainoisesta ihmisestä vedetään se johtopäätös, että koska hänellä ei ole itsekuria, hän ei kunnioita itseään. Jolloin muidenkaan ei tarvitse kunnioittaa. Ihmiset kohtelevat sinua niin kuin itse kohtelet itseäsi.  Monesti ajatellaan myös, että itsekuri on itsen pakottamista tekemään asioita (on se tietysti sitäkin) mutta se on myös oman hermoston rauhoittamista. Aivot kaipaavat ennustettavuutta, rakennetta ja luottamusta itseen. Kun sinulla ei ole itsekuria, sinulla ei ole mitään noista. Kun et pidä lupauksia itsellesi, hermostosi ei tunne oloaan turvalliseksi. Samalla tavalla olet varpaillasi henkilöiden kanssa, joihin et luota. Tässä joudut olemaan varpaillasi itsesi kanssa. Itsekuri kertoo aivoillesi, että homma on hallussa ja se rauhoittaa hermoston. Tämä vaikuttaa myös siihen, että muutkin vaistoavat tuon sinusta. Kyllähän se niin, on että ihmiset jotka tekevät mitä sanovat, ovat luotettavampia ja puoleensavetävämpiä.

Itsekuri on tärkeää myös sisäisen lapsen turvallisuuden tunteen kannalta. Vanhemmat, jotka pitävät lupauksensa lapselle, luovat luottamusta. Jos sinun rakastava vanhempasi lupaa sinun sisäiselle lapsellesi, että teet jotain tärkeää (vaikka nyt että lähdet siitä emotionaalisesti pahoinpitelevästä parisuhteesta jossa voit huonosti) Niin jos et pidäkään tuota lupausta, vaan palaat takaisin, petät sisäisen lapsen luottamuksen siihen, että rakastava vanhempi pystyy hoitamaan hommat. Samalla sisäinen kriittinen vanhempi saattaa alkaa sättimään sinua siitä kuinka aina epäonnistut. Ja sisäinen teini taas lyö kaiken lekkeriksi ja mättää niitä herkkuja kaksin käsin, koska kaikki menee kuitenkin pieleen. Eli itsekuri on myös välittämistä sisäisestä lapsestasi. Tämä asennemuutos on tärkeää, koska yleensä itsekuri nähdään jonain vaikeana asiana ja pakottamisena. Toki se tavallaan sitä onkin, koska tehdään asioita välittämättä siitä, miltä tuntuu. Esimerkiksi jos aina noudattaisi sitä mitä haluaa tehdä, ei varmaan nousisi koskaan aamulla töihin. Mutta töihin on mentävä, tuntui sisällä miltä tahansa, koska tarvii rahaa.  Itsekuri voidaan siis kokea sekä negatiivisena että positiivisena asiana. Itse yritän nyt muuttaa asennetta siihen, että se on positiivinen asia. Olen niin monta kertaa aiemmin hylännyt sisäisen lapseni ja sillä on ollut vaikutusta itsetuntooni ja itseluottamukseeni. Sisäisestä lapsesta lisää aiemmissa postauksissani:Lennän minne haluan: Sisäinen lapsi, Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi - OSA 1 perustan luominen, Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi OSA 2 - taitojen syventäminen

Monesti kun lähdetään vuoden vaihteessa sille dietille, lähdetään liikkeelle ihan epärealistisilla tavoitteilla. Mennään ihan kammottavilla kalorivajeilla ja rääkätään itseään liikunnalla. Ja odotetaan että tuloksia pitäisi olla nähtävissä jo parin viikon päästä. Mutta eihän se ole kestävä tapa. Vähän aikaa tuota ehkä jaksaa, mutta sitten kaiken rääkkäämisen jälkeen joko sairastuu tai repsahtaa. Sitten alkaa syyttämään itseään epäonnistumisesta ja lyö hanskat tiskiin. Jos se ylipaino on kertynyt vuosien tai vuosikymmenten aikana, ei ole realistista ajatella että se lähtee kahdessa viikossa tai välttämättä kolmessa kuukaudessakaan. Pitäisi sen sijaan miettiä mikä on pitkän tähtäimen tavoite ja vielä jakaa se osatavoitteisiin.

Itsekuria tarvitaan itse asiassa kaikkien elämän tavoitteiden saavuttamisessa. Itsekuri on oikeastaan häiriötekijöiden poistamista. Työelämässä yksi suuri häiriötekijä on sosiaalinen media. Esimerkiksi jos olet tekemässä jotain keskittymistä vaativaa tehtävää ja avaat kännykkäsi joka kerta kun siihen tulee jokin ilmoitus saapuneesta viestistä tms. sinun keskittymisesi romahtaa. Jotta saat tehtävän tehtyä, sinun on päätettävä että et vilkuile muita juttuja vaikka kuinka tekisi mieli. Tai ehkä kannattaa työpäivän ajaksi poistaa some sovellukset kokonaan puhelimesta. Häiriötekijä voi myös olla muut ihmiset. Jos palataan siihen diettiin, toiset ihmiset saattavat painostaa sinua kovastikin syömään herkkuja. Lähipiirissäsi voi olla jopa henkilöitä, joille onnistumisesi saattaa olla uhka. He eivät edes halua sinun muuttuvan ja kehittyvän, vaan pysyvän samana kuin ennen. Koska se tuntuu turvalliselta HEILLE. Mutta ajattelevatko he silloin sinun parastasi, vai omaa parastaan?

Esimerkiksi sinulla saattaa olla joku ystävä, jonka kanssa säännöllisesti päivittelette epäonnistumistanne dietissä ja puhutte siitä kuinka hankalaa dietissä pysyminen on (minulla on tuollainen ystävä, johon olen kyllä alkanut ottaa etäisyyttä) Ehkä muutenkin puheet saattavat pyöriä valittamisen ja negatiivisuuden ympärillä. Ehkä teidän koko ihmissuhde saattaa perustua negatiiviseen itsesäälissä pyöriskelyyn. Jos sinä alatkin muuttua, tuo ystävä ei välttämättä pidä siitä. Koska sinä onnistut ja hän ei. Silloin voi miettiä, onko tuo ihmissuhde hyväksi sinulle? Pitäisi yrittää löytää ihmisiä, jotka auttavat sinua onnistumaan ja tulemaan paremmaksi.

Ylipäätään valittaminen on yksi paha tapa, johon itsekin syyllistyn. Koska uskon, että sanat luo todellisuutta ja se, mistä puhut, tulee todeksi sinulle. Jos jatkuvasti puhut sairaudesta tai epäonnistumisesta, olet pian sairas ja epäonnistunut. Jos puhut positiivisesti ja mahdollisuuksista, luot niitä elämääsi. Nyt ehkä saatat ajatella että ei elämä ole mitään feikkipositiivista huttua vaan p***a osuu tuulettimeen säännöllisesti. Näin varmasti on ja jokaisella ihmisellä on oma osansa siitä. Siinä  pyöriminen ei kuitenkaan jalosta mitään. Tulee vaan entistä huonompi olo. Pitää yrittää mennä ratkaisukeskeisesti eteenpäin ja ainakin yrittää olla valittamatta. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty! Ne valitukset vaan kaiken aikaa soljuu helposti suusta…kuinka on huono sää ja kolottaa selkää ja oli kauhea ruuhka ja….sitä ei oikeastaan enää hetken päästä edes itse tiedosta, kuinka paljon valittaa. Mutta jos kokeilisi ensin vaikka yrittää olla vaikka yhden päivän valittamatta?

Itsekuri vaikuttaa tosiaan hirmu laajasti moneen eri elämän osa-alueeseen. Esimerkiksi rahankäyttö ja säästäminen on yksi sellainen. Jos haluaa saada rahaa säästöön, se vaatii itsekuria. On niin helppoa vaan ostella sitä tai tätä ja hups, yhtä-äkkiä huomaa että eipä se säästö mitä suunnitteli sitten toteutunutkaan. Tässä autan itseäni niin, että minulla on yksi tili josta maksan ruuan, yksi tili josta maksan asumisen ja laskut ja yksi tili jonne säästän. Kun palkka tulee, siirrän ruokatilille sen rahasumman, jonka olen suunnitellut ruokaan käyttää, säästötilille siirrän myös rahaa ja käyttötilille jätän se mitä ajattelen laskuihin menevän. Tämä auttaa siihen, että on pieni kynnys siirtää säästötililtä käyttötilille rahaa takaisin. Kirjaan myös erilliseen sovellukseen kaikki tulot ja menot reaaliaikaisesti. Lisäksi olen laatinut budjetin excelillä ja kirjaan sinne joka kuukausi toteumat tuolta sovelluksesta. Säästämisessä itsekuria kyllä todella tarvitaan. On vaan tärkeää, että olisi jonkinlainen vararahasto elämän yllätyksiä vastaan. Tietäjät sanoo, että pitäisi olla 3-6 kk kuluja vastaava summa säästössä kaiken aikaa elämän ei-niin-mukavia yllätyksiä varten.

Yksi asia jossa minun on vaikeaa asettaa itselleni rajoja on kahvinjuonti. Rakastan kahvia. Harmi vaan, että kahvi vaikuttaa kortisolitasoihin. Niihin vaikuttaa myös stressi. Ja jos on vaikeuksia pudottaa painoa, syy voi piileskellä myös kortisolissa, sillä liika kortisoli vaikeuttaa painonpudotusta. Kahvi ja kortisoli vaikuttaa myös yöuneen. Huono yöuni taas vaikuttaa myös painonpudotukseen sitä kautta että väsyneenä tekee mieli herkkuja enemmän. Tässä olen yrittänyt tehdä ihan pienen pieniä muutoksia. Esimerkiksi heti heräämisestä noin tunnin verran ei kannattaisi juoda kahvia, sillä herätessä kortisoli on luontaisesti koholla. Joten olen vaihtanut kahvin vihreään teehen tuon kahvin sijaan. Juon sitten nautinnolla kahvin tunnin päästä. Ensin tuo tuntui ihan mahdottomalta mutta otan tämän siltä kantilta, että tässä opettelen myös nautinnon viivästyttämistä elikkäs impulssikontrollia. Kaikkea ei tarvi saada heti. Aina ei tosiaan niiden muutosten tarvi olla hirmu suuria ja kokonaisvaltaisia, vaan pienillä asioilla voi saada paljon muutosta aikaiseksi.

Tästä kirjoituksesta tuli melkoisen polveilevaa ajatuksenjuoksua, mutta ehkä sen ydin voisi olla, että itsekuria ei ehkä kannata ajatella jonain inhottavana pakkona, vaan mahdollisuutena vaikuttaa johonkin, johon loppujen lopuksi vain sinä voit vaikuttaa; itseesi. Mahdollisuutena toimia rakastavana vanhempana sisäiselle lapsellesi tuoden turvaa ja mahdollisuutena jatkuvasti lisätä omaa itseluottamustasi, niin että rakastaisit ja arvostaisit sitä peilistä katsovaa henkilöä, sinua!