Häpeä

 

Valitsin tämän blogin kuvaksi näkymättömän lapsen, koska se kuvaa niin hyvin sitä, mitä häpeä aiheuttaa. Kun ihminen häpeää, hän haluaisi kadota näkymättömiin. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että maasta aukeaisi luukku, johon pudota, kun esim. päästää jonkin sammakon suustaan.  Tai jos vahingossa kaatuu, ensimmäisenä katsoo ympärilleen, että ei kai kukaan nähnyt? Häpeä liittyy siis vahvasti siihen, miten toiset katsovat sinua. Voiko häpeää edes olla ilman yhteyttä toisiin ihmisiin? Tai oikeammin sen yhteyden puutetta? Katja Myllyviita kertoo kirjassaan Häpeän hoito (2021)  että Paul Gilbert jaottelee häpeäkokemukset sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoinen häpeä on sosiaalisesti vahvistunutta. Muiden ihmisten katseilla ja arvioinneilla on ulkoisessa häpeässä merkittävä rooli. Sosiaalista eli ulkoista häpeää kokeva yksilö on alttiimpi myös sisäiselle häpeälle, joka on häpeän yleistynyt muoto. Jos henkilö joutuu toistuvasti häpäistyksi, mitätöidyksi tai ohitetuksi, hän oppii arvioimaan itseään samaan tapaan tuomitsevasti, mitätöivästi tai omiaan tarpeitaan ohittavasti. Hän alkaa uskoa olevansa viallinen, vääränlainen tai arvoton yksilö. Tuolloin häpeän tunne aktivoituu ilman sosiaalisia vahvisteitakin. Toistuvat häpäisykokemukset voivat näin ollen johtaa häpeän yliherkistymiseen, jolloin yksilö kokee jatkuvasti häpeää ja alkaa tulkita tilanteita vinoutuneesti, häpeän ohjaamana.

Tove Janssonin näkymätön lapsi kertoo Ninnistä, joka jouduttuaan negatiivisen ja kriittisen sukulaistätinsä hoiviin katoaa vähitellen kokonaan näkyvistä ja muuttuu näkymättömäksi. Hän on myös menettänyt kokonaan äänensä. Hänen vastakohtansa on Pikku Myy, joka on räväkkä, äkkipikainen ja äänekäs. Vasta muumiperheen rakkaus ja huolenpito saa hänet vähitellen tulemaan takaisin näkyviin ja saamaan äänensä takaisin. Ja kokonaan hän muuttuu näkyväksi, kun uskaltaa ilmaista myös vihan ja kiukun tunteita toisille. Häpeä on siis yhteyden ja  rakkauden puutetta. Kun ihmistä ei rakasteta ehdoitta sellaisena kuin hän on, hän alkaa häpeämään itseään ja ajattelee, että hänessä on jotain vikaa.

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen aiheuttaa häpeää ja miten siitä häpeästä lopulta tulee sisäistettyä häpeää. Katja Myllyviita  kirjoittaa että synnymme riippuvaisina olentoina ja kohtalomme on ensimmäisten vuosien ajan täysin toisten ihmisten käsissä. Olemme biologisesti ohjelmoituja etsimään tunteiden säätelyä läheisiltämme. Ensimmäisten elinvuosien aikana opimme, onko yhteys toiseen ihmiseen mahdollinen vai pitääkö ihmisten läheltä vetäytyä ja heitä vastaan puolustautua. Kun tarpeemme liittyä ei tule nähdyksi, syntyy häpeä ja kokemus omasta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Lapsuudessa yritin tosiaan ansaita vanhempien ja muiden ihmisten hyväksyntää ja rakkautta suorittamalla esimerkiksi koulussa hyviä arvosanoja. En siis tullut nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ilman että tavallaan ”ostin” sen hyväksynnän jollain suorituksella. Vanhemmat eivät ilahtuneet vain pelkästään nähdessään minut, vaan minun piti aina jollain "tempuilla" saada heidät iloisiksi ja tyytyväisiksi. Entinen puolisoni saattoi myös ostaa minulle lahjoa tai tehdä asioita hyväkseni, mutta yleensä hänellä oli aina jokin taka-ajatus, että jos hän tekee näin minun hyväkseni, hän odottaa itse saavansa takaisin tämän asian. Eli hän ei antanut lahjoja ainoastaan siitä syystä, että olisi halunnut nähdä minun ilahtuvan niistä. Myllyviita kirjoittaa, että vain yhteydessä toisiin, meille tarjoutuu mahdollisuus saada hyväksyntää ja arvostusta, jota tarvitsemme irtautuaksemme häpeän vallasta. Eli parantuakseen tarvitsee ehdotonta rakkautta. Ei ihme, että ihmiset rakastaa koiriaan ja muita lemmikkieläimiään niin paljon. Niiltä saa aina ehdotonta ja hyväksyvää rakkautta, joka ei antaessaan vaadi jotain itselleen takaisin. 

Narsismi liittyy myös häpeään ja on tietyllä tapaa se kolikon toinen puoli. Myllyvita myös kuvaa narsismin syntyä seuraavasti: Häpeää vastaan kehitetyt suojamekanismit eivät poista häpeään liittyvää traumamuistoa. Näin ollen kaikki tilanteet, jotka herättävät yksilössä häpeää, nostavat pintaan myös aiemmat häpeäkokemukset, jolloin yksilö joutuu käyttämään yhä voimakkaampia suojelumekanismeja torjuakseen häpeäkokemukset tietoisuudestaan. Kun kaikista häpeäkokemuksista tulee vähitellen sietämättömiä niiden nostaessa pintaan vanhat häpeäkokemukset, häpeästä muodostuu sokea piste, joka laajenee ja laajenee. Tilanne voi johtaa kokonaisvaltaiseen häpeämättömyyteen ja kyvyttömyyteen ottaa enää huomioon muita ihmisiä. Suuruudenhulluus, narsismi, ylimielisyys ja hybristinen ylpeys ovat tällaisen kehityksen päätepisteitä. Kaiken kattava itsekkyys, joka syntyy kykenemättömyydestä kokea enää häpeän sukuisia tunteita, estää empatian ja myötätunnon muita ihmisiä kohtaan.

Yksi keinoista, joilla ihminen voi yrittää välttää häpeää on itsekriittisyys. Tämä on käytännössä sen sisäisen kriittisen vanhemman toimintaa, jolla hän yrittää suojella sisäistä lasta. Myös Myllyviidan mukaan itsekriittisyyden ohjaamaa käyttäytymistä voidaan ajatella turvakäyttäytymisenä. Ihminen tekee aina parhaansa säädelläkseen omaa toimintaansa psykologista kipua tuottavissa tilanteissa, kohdatessaan kivuliaita muistoja ja sietämättömiä tunteita. Jos häpeäaltis ihminen on vakuuttunut siitä, että hänessä on jotain perustavanlaatuisesti väärin ja että hän on lähtökohtaisesti kykenemätön samoihin asioihin, joihin muut ihmisen kykenevät, kyseessä on defenssi, puolustusmekanismi, joka on auttanut häntä aiemmin selviytymään hankalissa tilanteissa.

Itsekriittisyys voi kehittyä turvastrategiaksi, jos ympäristö:

-          on vaatinut yksilöltä enemmän kuin mihin tämä olisi ollut kehityksellisesti valmis

-          ei ole huomannut, eikä vahvistanut hänen käyttäytymistään silloin, kun hän on          onnistunut jossain

-          ei ole kannustanut häntä kokeilemaan uusia taitoja uusissa ympäristöissä

-          ei ole vahvistanut hänen itsenäisiä pyrkimyksiään

-          ei ole tunnistanut hänen tunteitaan ja tarpeitaan vastaamalla niihin.

Minun turvastrategioitani lapsuudessa olivat erityisesti nämä:

-     Keskityin muiden ihmisten uhkakeskeiseen ja ei-kielelliseen kommunikaatioon (eli tarkkailin ihmisten ilmeitä, eleitä, asentoja ja äänenpainoja) Huomaan, että käytän tätä turvakeinoa edelleenkin, sillä tarkkailen paljon muita ja aistin ihmisten mielentiloja. Minulla on ikään kuin jatkuvasti näkymättömät tuntosarvet ja astuessani huoneeseen tiedän välittömästä minkälainen ilmapiiri siinä vallitsee ja minkälaista ihmisten välinen vuorovaikutus on.  Tämä turvakeino kehittyi kun piti olla jatkuvasti varuillaan epävakaan äidin lähellä. Tällainen varuillaan oleminen on vaan hirmu kuluttavaa, ei pysty rentoutumaan ihmisten läheisyydessä. 

    Oma tunneilmaisuni on hyvin niukkaa ja varsinkin vihan ilmaiset on tukahdutettu. Joskus olen saanut tästä kommenttiakin, että miten voin reagoida niin ilmeettömästi. Tietyissä tilanteissa tästä tavasta toimia voi tietenkin olla etuakin, mutta yleisesti ottaen se vaan pitää muut kaukana.

-    Toisten miellyttäminen ja toisten tarpeisiin sopeutuminen. Jotta selvisi, piti kohdistaa huomio toisiin ja unohtaa omat tarpeet. Toisten miellyttämisen taustalla on hylätyksi tulemisen pelko. Tämä pelko saa myös välttelemään konflikteja kaikin keinoin.

-    Eristäytyminen. Kodin sekavasti käyttäytyvät aikuiset ja epäsiisteys sai minut eristäytymään kavereista

Myllyviidan mukaan turvakäyttäytymisen avulla yksilö oppii suojautumaan ulkosilta hyökkäyksiltä tai välttämään sisäistä hälytystilaa, johon liittyy sietämättömiä tunteita, jotka itsessään voivat herättää häpeää. Luotaantyöntävien kokemusten, kuten traumamuistojen suojaksi yksilö voi kehittää erilaisia välttelystrategioita, kuten dissosiaatio, päihteiden käyttö, viiltely, mielen sisäinen muistuttelu omista puutteista ja virheistä sekä erilaiset yritykset päästä eroon ”pahoista puolista” itsessä.

Tämä nelikenttä Myllyviidan kirjassa selventää mielestäni erittäin hyvin keinoja, joilla yksilö yrittää suojautua häpeältä:

Tästä näkee hyvin sen, miten häpeä voi kääntyä itsevihaksi tai vihaksi muita kohtaan, mutta ydin on silti sama. Ja kuinka narsismi on vain yksi keino vältellä häpeää. Minulla keinoina on ollut lähinnä omien tarpeiden ohittaminen, eristäytyminen, perfektionismi ja itsekriittisyys.

Myllyvita kirjoittaa, että rakkauden ja hyväksynnän menettäminen on voimakas ja sietämätön kokemus sekä lapsille että aikuisille. Ryhmään kuuluminen ja osallisuuden tarve sekä häpeän sietämättömyys selittävät, miksi ihminen on niin riippuvainen muiden hyväksynnästä. Kun tulemme hyväksytyiksi, koemme olevamme turvassa. Ilman ryhmän hyväksyntää koemme olomme haavoitetuiksi ja uhatuksi. Kaikki ihmiset kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää voidakseen kokea olevansa turvassa. Osallisuus on merkityksellistä, koska siitä on riippunut aiempi henkiinjäämisemme. Kun jäämme ryhmän ulkopuolelle ja tulemme syrjityiksi ja ohitetuiksi, evolutiivisesti ”vanhat aivomme” tulkitsevat tilanteen hengenvaaralliseksi. Ulkopuolelle jääminen voi aiheuttaa ihan fyysistä tuskaa. Esimerkiksi työpaikkakiusaaminen tai irtisanominen voi herättää tuskallisia pelon ja uhan tunteita. Varsinkin jos kiusaaja on esihenkilö, silloin hän tavallaan edustaa koko ryhmää antaessaan ymmärtää, että kiusattu henkilö on jotenkin huonompi eikä ole hyväksytty. Tuollainen ryhmän ulkopuolelle jättäminen voi aiheuttaa ihan fyysistä kipua. Ja on ajanut jotkut ihmiset jopa itsemurhaan asti. Niin ihmiset kuin eläimet haluavat tuntea yhteenkuuluvuutta ja se on myös eläimille elinehto. Tässä vielä Punch apina, joka joutui emonsa hylkäämäksi ja jonka myös koko lauma sen myötä hylkäsi. Se haki turvaa pehmolelusta:

Tässä tarinassa oli onnellinen loppu, sillä Punch hyväksyttiin myöhemmin myös lauman jäseneksi. Tässä lisää Punchista: IKEA donates stuffed animals to Punch the monkey. Get one for for $20. Tästä on tullut ilmiö netissä ja onhan Punch toki hurmu suloinen. Hieman kyynisesti voi myös todeta, että Ikea saa tästä hyvää mainosta ja toivoisi, että myös tämän maailman hylätyt ja emojensa kaltoinkohtelemat ihmislapset saisivat nauttia yhtä suurta huomiota ja hyväntekeväisyyttä. Mutta hyvä toki suloiselle Punchille!

Ystävyydestä

 

Ystävänpäivän kunniaksi postaus ystävyydestä. Suomessahan tämä ystävänpäivä on enemmänkin tosiaan ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteen liittyvä juhlapäivä. Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle ystävyys saattaa olla haasteellista, koska älä puhu, älä tunne ja älä luota sääntö estää ystävystymisen. Kirjoitin tästä postauksessani: Lennän minne haluan: Älä puhu, älä tunne, älä luota. Koska lapsuudenkotini oli tosiaan niin kaoottinen, opin jo varhain sen, että en voinut tuoda kavereita kotiin. Koska vanhemmillani oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, heillä oli ihan perus elämänhallinta hukassa. Meillä oli hyvin epäsiistiä ja esimerkiksi ruokatarvikkeet saattoivat olla tosi pitkiä aikoja pöydässä lämpimässä. Pyykkikori tursusi pyykkejä, eteinen oli ihan kaaos, johon vaan heitettiin kengät ja vaatteet sikin sokin. Keittiön lavuaari oli aina täynnä likaisia tiskejä. Ja sitten tosiaan koskaan ei voinut tietää, miten vanhemmat käyttäytyisivät ja joutuisiko heitä häpeämään. Lapset osaavat olla tosi julmia. Jos erehdyin tuomaan jonkun luokkakaverin kotiini ja he näkivät minkälaista meillä oli, he alkoivat ilkkua siitä. Aika nopeasti opin sitten, että ei tosiaan kannata tuoda niitä kavereita kotiin. Monestihan lapset tykkäävät käydä toistensa luona yökyläilemässä jne. Minä en voinut tuoda kavereita yökylään. Vanhemmat ei pitäneet muutenkaan meidän lasten vaatteista tms. asioista huolta ja meillä ei ollut esimerkiksi asianmukaisia välineitä urheilussa. Minä olin myös se lapsi, jolla oli maanantai aamuisin hirmuinen nälkä, koska kotona ei tehty mitään kunnollista ruokaa. Rakastin kouluruokaa, koska se oli pelastus.

Tämä kaikki aiheutti häpeää. Tunteen siitä, että olin jotenkin huonompi kuin muut. Ja pikku hiljaa tuosta häpeästä tuli sellaista sisäistettyä häpeää. Koska perheeni ja kotini oli huono, myös minun täytyy olla huono. Näin lapsi ajattelee. Vaikka eihän se hänen syynsä ole, minkälaisia hänen vanhempansa ovat. Huomasin myös, että kavereitteni vanhemmat jollain tasolla tiesivät minkälaista meillä on. No, kait se tulee selväksi kun milloin pihassa pyörii ambulanssi ja milloin poliisiauto. Joka tapauksessa tuo vaikutti kavereitteni vanhempien käytökseen. He kohtelivat minua myös siten, kuin olisin ollut jotenkin huonompi kuin muut. Olinhan siitä huonosta perheestä lähtöisin. Vaikka en ollut yhtään mitään tehnyt aiheuttaakseni tuon kohtelun. Olin vain sattunut syntymään tuohon perheeseen. Mutta niinhän se on, että isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen tai neljänteen polveen...Miettikää kaksi kertaa, miten kohtelette lapsia, jotka tulevat toimintahäiriöisistä perheistä. He eivät ole syypäitä vanhempiensa toimintaan. Muistan, kun olin jo muuttanut pois kotoa ja asuin omassa asunnossani. Yksi paikallinen yrittäjä oli jostain saanut tietää missä asun ja tuli soittamaan ovikelloa ja vaatimaan maksua äitini veloista! Ihan kuin minä olisin niistä 18-vuotiaana nuorena vastuussa! Tai ihan kuin minulla olisi ollut sellaisia rahoja! Mutta pienellä kylällä kaikki kyllä tietävät, kuka on kenenkin lapsi ja missä hän asuu. Isien synnit tosiaan kostetaan lapsille.

Tunsin koko lapsuuden ajan, että olen jotenkin erilainen kuin muut. Että en kuulu joukkoon. Lapsi näkee kavereiden kotona minkälaista heillä on ja tajuaa pian, että omassa kodissa ei ole kaikki kunnossa. Kavereille järjestettiin tosi hienoja synttärijuhlia ja minut kyllä kutsuttiin niihin. Minulla ei vaan koskaan ollut kunnollista lahjaa, koska vanhemmat ei tietenkään huolehtineet sellaisista asioista. Joten saatoin ottaa kotoa jonkun käytetyn esineen ja viedä sen lahjaksi. Ja taas olin jotenkin outo ja erilainen. Lisää häpeää. Kun halusin vaan niin kovasti kuulua joukkoon ja osallistua. Minulle ei tietenkään järjestetty hienoja kaverisynttäreitä. Ja taas tunsin olevani huonompi kuin muut tai että en ole sen arvoinen. Omille lapsilleni olenkin sitten järjestänyt niin yökyläilyt kuin hienot kaverisynttäritkin. Ja tajuan nyt, että tavallaan omien lasteni kautta olen paikannut sitä, mistä olen itse jäänyt paitsi. Olen myös hukuttanut lapseni yltäkylläisiin synttäri, ym. lahjoihin. Koska olen halunnut antaa lapsilleni kaiken sen, mistä itse olen jäänyt paitsi. 

Paras lapsuuden ystäväni oli myös päihdeperheestä. Hän oli ainoa, joka tiesi minkälaista meillä oli. Minä pidin hänen perhesalaisuutensa ja hän minun.  Tässä ystävässä roikuinkin kiinni oikeastaan koko aikuisikäni. Vaikka minun olisi pitänyt päästää hänestä irti jo paljon aiemmin. Sillä hän ei oikeasti arvostanut meidän ystävyyttä tai minua. Tosi useasti olin se, joka pitää yhteyttä. Tosi monta kertaa sovittiin myös tapaaminen, mutta hän perui sen viime hetkellä selvästi jollain verukkeella, koska hänelle tuli ilmeisesti jotain mielenkiintoisempaa. Ja taas tunsin itseni hylätyksi. Jo pienenä hän oli kova valehtelemaan. Hän myös kertoi joitakin luottamuksellisia asioita eteenpäin. Joten en lopulta ihan täysin pystynyt koskaan luottamaan häneen. Päätin lopulta, että enää en tuhlaa aikaani yksipuoliseen ystävyyteen, josta saan vain pettymyksiä ja hylätyksi tulemisen kokemuksia. Olen alkanut panostaa sellaisiin ystäviin, joiden kanssa ystävyys on vastavuoroista. Ja saanut ihan uusia ystäviä. Olen myös päättänyt panostaa emotionaalisesti rehellisiin ihmissuhteisiin. Läheisriippuvaisena on vaan vaikeaa päästää siitä huonostakin ystävästä irti. Sitä vaan vimmatusti roikkuu tuollaisessa huonossakin ystävyyssuhteessa kiinni. Siinäkin ajattelee, että kun on niin paljon yhteistä historiaa, siitä suhteesta ei vaan voi luopua. Mutta kaikkien ihmissuhteiden ei ole tarkoitettu kestävän koko elämän ajan. 

Uusien ystävyyssuhteiden luominen aikuisena ei ole kovin helppoa. Kun on lapsena oppinut sen, että ei päästä ketään lähelleen, se on edelleen vaikeaa. Ystävyys kuitenkin edellyttäisi sitä, että näyttäisi oman haavoittuvuutensa. Haasteita aiheuttaa uusissa ystävyyssuhteissa myös se, että miten sen haavoittuvuuden näyttää ja missä vaiheessa jakaa itsestään arkaluonteisia asioita. Olen joskus jakanut itsestäni asioita liikaa liian varhaisessa vaiheessa ja se on aiheuttanut jälkikäteen häpeää ja kauhean katumuksen että miksi menin avautumaan. Tuntuu että, ns. normaalissa perheessä kasvaneelle nuo asiat ovat niin luontevia ja helppoja. Koska luottamus tuntemattomiin ihmisiin ja yleensä perusluottamus elämään on heikko, toiset ihmiset näkee enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Sitä kasvattaa melko paksun suojakuoren ja sen kuoren taakse kenenkään on vaikea päästä näkemään. Se aiheuttaa myös sen, että oma elekieli on melko sulkeutunutta ja varautunutta. Kun on pienenä oppinut siihen, että toisten läheisyys saattaa olla jopa vaarallista tai ainakin hyvin epäjohdonmukaista, sitä on vähän varuillaan koko ajan ja varsinkin uusien ihmisten kanssa. Saattaa tulla hyvin helposti sellainen torjuva kuva. Ja tämä vaikeuttaa uusien ystävien saamista.  Kun taas ihmiset, jotka ovat lapsena kasvaneet siihen, että toiset ihmiset ovat hyviä ja luotettavia, halailevat helposti, hymyilevät usein ja ovat elekieleltään paljon vastaanottavaisempia. Kun kävin laitattamassa itselleni kynnet, huomasin miten varautunut tosiaan olen uusien ihmisten kanssa ja miten vaikeaa minun on päästää ketään fyysisesti lähelle. Tämä kynsihoitaja osasi selvästi lukea ihmisiä ja sanoi minulle ihan suoraan, että näytät tosi jännittyneeltä, että ihan rauhassa vaan. Surullista tosiaan on, että lapsuus on opettanut minulle sen, että toisen ihmisen läheisyys on pelottavaa, eikä rauhoittavaa. Toimintahäiriöinen lapsuus opettaa myös sen, että omia murheita ei saa jakaa toisten kanssa, mutta ei myöskään iloja. Vaikka toisten ihmisten tuki voisi saada murheet pienemään ja ilot vastaavasti suurenemaan.

Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen voi myös aiheuttaa sen, että ei osaa eikä pysty pyytämään toisilta apua. Se johtuu siitä, kun pienenä on pyytänyt apua, eikä ole sitä saanut. Sitten vaan ajattelee, että ok, minun on selviydyttävä tästä itse. Ja yrittää kaikin voimin tehdä asioita, jotka eivät edes olisi siinä ikätasossa sopivia asioita lapsen hoitaa. Ja kun itsetunto on huono ja on tottunut näkemään arvoa vain muissa ja kohdistamaan huomion aina muiden tunteisiin ja tarpeisiin, ei edes koe olevansa sen avun arvoinen. Tänä ystävän päivänä aionkin kerrankin olla hyvä ystävä itselleni ja sisäiselle lapselleni. Kysyn häneltä, mitä hän tänään tarvitsee ja annan sen hänelle. Hemmottelen itseäni. Ja katson, että kriittinen sisäinen vanhempi pitää turpansa tukossa. Tai ainakin jos tulee aiheettoman ilkeitä kommentteja, annan rakastavan vanhemman kumota ne lempeästi. Minkälainen ystävä sinä olet itsellesi? Miten sinä puhut itsellesi? Kritisoitko sitä, kuinka lihava olet tuosta ja tuosta kohtaa, vai katsotko kehoasi lempein, rakastavan vanhemman silmin? Vihaatko itseäsi ja soimaat kaikista tekemistäsi virheistä, vai kiedotko kätesi ympärillesi ja sanot että kaikki tekevät virheitä. Ja että tästäkin päästään yli. Mitä jos tänä ystävänpäivänä kohtelisit itseäsi samalla tavalla tai vielä paremmin, kuin kohtelet parasta ystävääsi? En nyt sano, että ne ystävät pitää unohtaa ja itsekkäästi vaan keskittyä omaan napaan, mutta noin yleisesti ajatuksena kannattaisiko myös antaa sitä rakkautta itselleen samalla tavalla kuin muille?

Minulla on lasten harrastusten kautta kerran ollut sellainen iso joukko samanhenkisiä naisia, joiden kanssa kokoonnuttiin säännöllisesti ja pidettiin hauskaa. Mutta sitten muutettiin pois paikkakunnalta ja yhteydenpito heihin raukesi. Uskon, että jokainen nainen kaipaa ja tarvitsee tuollaista ystävyyttä. Pitäisi olla naisia, joiden kanssa pitää tyttöjen iltoja ja joiden kanssa voi puhua kipeätkin asiat halki. Uskon, että toisten naisten seurassa oleminen myös vahvistaa naisen feminiinistä energiaa. Nainen, jolla ei ole ystäviä, on myös helppo uhri narsistiselle tai kontrolloivalle miehelle. Yksinäinen nainen on helppo eristää muista ihmisistä ja sukulaisistaankin. Minä annoin tuon tapahtua elämässäni. Hylkäsin opiskeluaikaiset ystävät, lakkasin käymästä tyttöjen kanssa ulkona. Keskityin vain mieheen ja lapsiin. Koska se oli helpompaa. Koska ei tarvinnut kestää toisen mökötystä ja mustasukkaisuutta. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin. Enkä anna tuon enää ikinä tapahtua itselleni. Totta kai rakastavaisten olisi syytä olla myös toistensa parhaat ystävät. Mutta ei ainoat ystävät. Yksi ihminen ei voi antaa sinulle kaikkea mitä tarvitset. Jos teet yhdestä ihmisestä koko elämäsi keskipisteen, siltä keskipisteeltä ja koko suhteesta loppuu ajan myötä happi. Minä ajattelen niin, että todellinen rakkaus voi elää vain vapaudessa. Se ei anna myöskään lapsille kovin tervettä mallia, jos vanhemmilla on vain toisensa, eikä ketään muita ystäviä. Mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän arvostan ystävyyttä ja ystäviä. Toivon, että teillä kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä elämässänne. Ja toivotan oikein hyvää ystävänpäivää!

Rajat työelämässä

 

Olen jo aiemmissa postauksissa kirjoittanut uhriminästä, joka läheisriippuvaisella ja toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneella ihmisellä on. Tuo uhriminä vaikeuttaa ihmissuhteita, mutta se vaikuttaa myös työelämässä toimimiseen. Meillä saattaakin olla useita piirteitä ACA:n pyykkilistalta: Pyykkilista | jotka vaikuttavat työelämässäkin toimimiseen, kuten esimerkiksi auktoriteettien pelko, hyväksynnän hakeminen ja ylikehittynyt vastuuntunto. Lisäksi tuomitsemme itsemme ankarasti ja meillä on alhainen omanarvontunto.

Ihminen, joka haluaa miellyttää ja jolla on ylikehittynyt vastuuntunto on hyvin hyödyllinen työelämässä, koska hän ei osaa sanoa ei ja hän hoitaa kaikki ne hommat, joita kukaan muu ei suostu hoitamaan. Hän on juurikin se kuuluisa ”joku muu” joka tulee aina pelastamaan tilanteet vaatimatta kuitenkaan itselleen siitä sen suurempaa korvausta. Häntä on myös helppo manipuloida ja painostaa, koska alhaisen omanarvontunteensa vuoksi hän ei useinkaan osaa puolustaa itseään. Saattaa käydä niin, että kun hän alkaa opetella näistä piirteistä pois, vaaka heilahtaakin sinne toiseen ääripäähän, koska hänellä ei ole riittävästi harjoitusta siitä, miten itseään voi puolustaa assertiivisesti, mutta ei liian aggressiivisesti työelämässä. Tämä saattaa sitten myös kostautua monin tavoin, esimerkiksi työpaikkakiusaamisena. Olen jo aiemmin kirjoittanut toisten miellyttämisestä itsensä kustannuksilla postauksissani: Lennän minne haluan: Kiltit tytöt pääsee taivaaseen osa 1 ja Lennän minne haluan: Kiltit tytöt pääsee taivaaseen osa 2 , mutta tämä postaus on nyt nimenomaan työelämän näkökulmasta.

Joskus voi käydä myös niin, että uhriminuus vetää kiusaajaa puoleensa myös työelämässä. Kaikki erimielisyydet työelämässä eivät kuitenkaan ole kiusaamista. Cooper, C., Einarsen, S., Hoel, H., Zapf, D. (2011) kirjan The Consept od Bullying and Harassment at Work: The European Tradition kuvailee että työpaikkakiusaaminen on häirintää, loukkaamista, sosiaalista eristämistä ja negatiivista vaikuttamista toisen työhön. Jotta toiminta voidaan luokitella kiusaamiseksi, sen keston pitäisi olla viikottain tapahtuvaa ja kestää pidemmän aikaa (vähintään puoli vuotta). Työpaikkakiusaaminen on paheneva prosessi, jossa kiusattu joutuu negatiivisten tekojen kohteeksi ja alistettuun asemaan. Konfliktia ei voi nimittää kiusaamiseksi, jos on kyseessä yksittäinen tapahtuma ja konfliktin osapuolet ovat voimasuhteiltaan saman vahvuisia, eli toisella ei esimerkiksi ole esimiesasemaa toiseen nähden. Pehrman, T. (2011) kirjassa Paremmin puhumalla: Restoratiivinen sovittelu työyhteisössä henkisellä väkivallalla tarkoitetaan työpaikan tilannetta, jossa ihmistä kohtaan käyttäydytään pitkään epäoikeudenmukaisesti, ilkeästi tai jollain tavoin väärin. Henkisen väkivallan ohella puhutaan myös työpaikkaterrorista, savustamisesta, syrjinnästä ja simputuksesta. Henkinen väkivalta on toistuvaa, säännöllistä ja pitkään jatkuvaa kiusaamista, sortamista ja epäoikeudenmukaista kohtelua, jonka kohde on puolustuskyvytön ja jonka seuraukset sen kohteeksi joutuneelle ovat kielteisiä. Yksi henkisen väkivallan tilanteita usein leimaava piirre on sen kohteeksi joutuneen puolustuskyvyttömyys. Kyseessä eivät ole kahden tasavertaisen ihmisen mielipide-erot, vaan toinen osapuoli käyttää esimerkiksi asemansa kautta saamaansa valtaa tai henkistä voimaansa ja estää toisen osapuolen tarpeita ja pyrkimyksiä. Henkisen väkivallan kohde ei voi tai ei osaa puolustaa itseään kiusaajaa vastaan. Yleistä henkisessä väkivallassa on myös se, että kohteeksi joutunutta kohtaan käyttäydytään epäoikeudenmukaisesti tavalla, jonka syitä tai perusteita hän ei ymmärrä tai jotka eivät kiusaamisen kohden mielestä ole hyväksyttäviä.

Kohut, Margaretin kirjassa(2007) The Complete Guide to Understan ding, Controlling and Stopping Bullies and Bullying at Work: A Guide for Managers, Supervisors and Employees kerrotaan että työpaikkakiusaajat käyttävät auktoriteettiaan pelotellen ja aliarvioiden ihmistä, saaden kiusatun tuntemaan itsensä pelokkaaksi, voimattomaksi, epäpäteväksi ja häpeissään olevaksi. Kiusatulle saatetaan antaa ylisuuri määrä töitä ja sitten arvostella häntä siitä, ettei saa kaikkea tehdyksi aikataulussa tai sitten työmäärä vähennetään minimiin tai annetaan merkityksettömiä tai epäpalkitsevia tehtäviä. Tai kiusattua valvotaan korostetusti ja esitetään perusteettomia arvosteluja kiusatun suoriutumisesta. Kiusaaminen voi olla myös kiusatun sulkemista pois tärkeistä kokouksista, tärkeiden tietojen pimittämistä, yhtä-äkkisiä aikataulujen muutoksia, pienien, merkityksettömien yksityiskohtien vahtimista, työssä tarvittavan koulutuksen kieltämistä, normaalien vapaiden kieltämistä tai puheluihin tai sähköposteihin vastaamatta jättämistä. Kiusaajat keskittyvät kiusatun pieniinkin vikoihin, mutta eivät koskaan anna positiivista palautetta. 

Juuti, P. & Salmi, P. (2014) kirjassaan Tunteet ja työ. Uupumuksesta iloon. kertoo, että  työpaikkakiusaamista tapahtuu usein työpaikoilla, joissa oli paljon epävarmuutta ja muutoksia. Jos työpaikalla oli myös työttömyyden tai lomautusten uhkaa, se lisäsi kiusaamisen todennäköisyyttä. Kiusaamisen todennäköisyyttä lisää myös, se jos työpaikalla ei ole totuttu käsittelemään konflikteja. Joka toisessa kiusaamistapauksessa kiusaajana on esimies, joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Keashly, L., Jagatic, K. (2011) North American Perspectives on Hostile Behaviors and Bullying at Work. mukaan joissain kulttuureissa kiusaaminen on osa johtamiskulttuuria ja johto uskoo, että työntekijät toimivat tehokkaammin ahdisteltuina ja painostettuina. Sellainen johtaminen voikin hetkellisesti nostaa työtehoa, koska työn tekijät haluavat ahdistelevan johtajan pois kimpustaan, mutta se hyöty joka tuosta saadaan häviää, kun ihmiset lähtevät organisaatiosta.

Einarsenin ja Zaptin (2011) mukaan esimies, joka tuntee itsensä uhatuksi alaisen suunnalta voi alkaa kiusaamaan. Tutkimusten mukaan kiusaaja on useammin mies kuin nainen, kiusaaja on myös useammin esimies kuin kollega. Väkivalta kumpuaa tutkimuksen mukaan siitä, että henkilö kokee oman ylemmyytensä olevan uhattuna. Henkilöt, joilla on epävakaa itsetunto, reagoivat voimakkaammin itsetuntoon kohdistuvaan uhkaan. Narsismissa henkilöllä on korkea itsetunto ja pyrkimys alentaa muita. Kiusaamista esiintyi eniten henkilöillä, jotka olivat narsistisia ja kärsivät epävakaasta itsetunnosta. Tällaisen henkilön piti tasapainottaa korkeaa mutta epävakaata itsetuntoaan kohtelemalla muita negatiivisesti. Useasti kiusaamisen taustalla on myös kateus, kun toisella henkilöllä on jotain mitä itsekin haluaisi omata ja tämä voi saada kiusaajan tuntemaan itsensä vähemmän arvokkaaksi. Kohutin (2007) mukaan kiusaajat eivät ymmärrä harmia jonka heidän käytöksensä aiheuttaa sekä heille itselleen että kiusatulle. Kiusaajilta puuttuu tunneälyä ja he eivät osaa vastata sosiaaliseen ympäristöönsä. Kiusaajat eivät pysty ratkaisemaan ongelmia tai konflikteja provosoitumatta itse. Kaski, S., Nevalainen, V. (2017) kirjassa Jo riittää. Irti kiusaamisesta ja kiusaajista todetaan että  ainoa kiusaajia yhdistävä tekijä näyttää olevan se, että heillä on jonkinlaisia vaikeuksia oman empatia- eli myötäelämisen kykynsä kanssa. Ilkeät ihmiset nauttivat toisen avuttomuudesta tai hädästä, se suorastaan lisää halua kiusata.

Kiusaamisen kohde on useasti eettisesti toimiva, väärinkäytöksistä raportoiva tyyppi. Namie, G. & Namie, Ruth. (2011). The Bullyfree Workplace. Stop Jerks, Weasels and Snakes from killing your Organization kirjassa todetaan, että työntekijät, jotka ovat uhka esimiehelle, häädetään. Useimmiten syynä oli kiusaamisen kohteen itsenäisyys ja haluttomuus alistua. Seuraavaksi yleisimmät syyt olivat liika pätevyys ja se että kiusattu oli pidetympi asiakkaitten ja työtovereiden keskuudessa. Neljänneksi yleisin syy oli eettisyys, rehellisyys ja halukkuus paljastaa petokset. Namien (2011) mukaan kiusaamisen kohde välttelee konflikteja, eikä vastaa aggressioon aggressiolla. Kohde on hyvin avoin ja näkee itsensä rehellisenä ihmisenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Kiusaaja taas näkee hänet helppona saaliina. Kohteen persoonallisuus on optimistinen ja hän uskoo maailman olevan hyväntahtoinen paikka. Kasken ja Nevalaisen (2017) mukaan empaattinen ihminen on yleensä pidetty ja hyvä ihminen. Valitettavasti usein käy niin, että juuri hänestä tulee se jota kiusataan.

Valitettavasti olen joutunut todistamaan työelämässä kiusaamista useita kertoja, eri työpaikoilla. Näissä tapauksissa kiusaaja on ollut esimies. Kiusaamisella voi olla vakavia ja pitkäkestoisia seurauksia sen kohteelle ja koko työyhteisölle. Einarsen, S., Nielsen, M., Notelaers, G. kertovat kirjassaan Measuring Exposure to Workplace Bullying (2015) että työpaikkakiusaamisen ja masennuksen välinen yhteys on erityisen vahva ja masennusoireet kiusatulle saattoivat jatkua jopa 5 vuotta kiusaamisen jälkeen. Nielsenin ym. mukaan työpaikkakiusaaminen on yhdistetty itsemurha-aikeisiin vielä 2-5 vuoden päästä kiusaamisen loppumisesta.  Boudrias, V., Salin, D. (2020) Article in Aggression and Violent Behavior.Emdadin ym. (2013) mukaan henkilöillä, jotka joutuivat todistamaan kiusaamista työyhteisössä, ilmeni masennusoireita yli 18 kk jälkeen. Kiusaamisella voi olla vakavia vaikutuksia henkilön ammatilliseen itsetuntoon. 

On uskomatonta, että työpaikkakiusaamista tapahtuu edelleen niin paljon, vaikka pitäisi olla itsestään selvää, kuinka vakavat seuraukset sillä on. Ei pelkästään yksilölle ja työyhteisölle, mutta myös itse yritys kärsii varmasti kiusaamisen seurauksista esimerkiksi sairauspoissaoloista aiheutuvina kustannuksina, työtehon laskusta aiheutuvina kustannuksina ja mainehaittana (sana huonoista esihenkilöistä kiirii kyllä kaikkien korviin). Lisäksi kiusaamistapausten selvittelyyn kuluu paljon sellaista aikaa, jonka voisi käyttää johonkin tuottavampaan toimintaan. Mutta edelleen vaan tätä ilmiötä esiintyy ja taloudellisesti heikot ajat ovat vain omiaan vahvistamaan sen esiintymistä. Hyvinä aikoina panostetaan enemmän työntekijöiden työhyvinvointiin ja yrityskulttuuriin.

Miten siis kannattaa toimia, jos koet tulevasi kiusatuksi työpaikalla?

1.       Työnantajalla on selvitysvelvollisuus

Työturvallisuuslain 18 § mukaan työntekijän on vältettävä muihin työntekijöihin kohdistuvaa häirintää ja epäasiallista kohtelua. Työnantajan selvitysvelvollisuus alkaa siitä, kun työnantaja on saanut tiedon kiusaamisesta. Työturvallisuuslain 28 § velvoittaa työnantajaa tutkimaan tapaus viipymättä ja lain 8 § mukaan on estettävä häirinnän jatkuminen. Kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja siitä ilmoittamisesta ei saa koitua ilmoittajalle negatiivisia seuraamuksia. Ilmoitus on käsiteltävä puolueettomasti ja tasapuolisesti sekä oletetun kiusaajan että kiusaamisen kohteen kannalta.

2.       Toimi näin

Ilmoita kiusaajalle heti, että et hyväksy hänen toimintaansa. Pidä kirjaa tilanteista ja säilytä mahdolliset sähköpostit ym. kirjallinen materiaali. Jos kiusaaminen vain edelleen jatkuu, ota yhteyttä esimieheen. Jos kiusaaja on esimies, ota yhteyttä esimiehen esimieheen. Voit myös ottaa yhteyttä työsuojelupäällikköön tai henkilöstöjohtajaan. Pyydä ilmoituksen vastaanottajalta kirjallinen kuittaus ilmoituksen vastaanottamisesta.

3.       Selvityksen käynnistäminen

IImoituksen saatuaan työnantaja nimeää tapaukselle selvittäjän. Selvittäjä voi olla esimerkiksi esimies itse, työsuojeluvaltuutettu tai organisaation ulkopuolinen sovittelija. Ilmoituksen tekijän on osallistuttava tapauksen käsittelyyn. Selvitys on aloitettava viimeistään 14 vrk:n kuluttua ilmoituksen saapumisesta.

4.       Selvittelyn eteneminen

Tapauksen selvittäjä haastattelee erikseen ensin kiusaamisen kohdetta ja tämän jälkeen kiusaajaksi syytettyä. Asianosaisilla on oikeus tuoda tapaamisiin itselleen tukihenkilö. Selvittäjä tutkii tapauksesta kerätyn aineiston ja ottaa tarpeen mukaan myös työterveyteen yhteyttä. Jos mahdollista, järjestetään myös toinen istunto, johon osallistuvat sekä kiusaamisen kohde että kiusaajaksi esitetty. Toisessa istunnossa sovitaan, miten edetään jatkossa ja varmistetaan työrauha. Istunnoista kirjoitetaan raportit, joihin otetaan sekä kiusaamisen kohteen että kiusatun allekirjoitukset. Jos todetaan kiusaamista tapahtuneen, sovitaan seuraamuksista ja myös tapauksen jatkoseurannasta.

5.       Jatkotoimenpiteet

Jos kiusaaja on esimies, tutkitaan, onko hänellä edellytyksiä jatkaa enää esimiestehtävissä. Esimies ohjataan myös tarvittavaan koulutukseen. Jos epäasiallinen toiminta jatkuu selvittelyn jälkeen, seurauksena voi olla kirjallinen varoitus ja jopa työsuhteen päättäminen. Kiusaamisen kohteelle voidaan tarvittaessa järjestää keskusteluapua esimerkiksi työterveyshuollon kautta. Lopuksi informoidaan työyhteisöä kiusaamistapauksen käsittelystä ja sen seurauksista asianosaisten oikeusturva huomioiden.

Tärkeää tosiaan on, että pysyt rauhallisena ja dokumentoit kaikki mahdollisimman hyvin. Tilanne on kiusatulle hyvin henkisesti kuormittava myös sen vuoksi, että kiusaaja usein pyrkii eristämään kiusatun muusta työyhteisöstä. Esimerkiksi narsistisilla kiusaajilla on usein työyhteisössä ns. ”hovi”, eli jotkut työntekijät ovat hänen suosikkejaan, joita ylistetään ja joille annetaan etuuksia ja jotkut taas ovat inhokkeja, jotka joutuvat kärsimään. Tavoitteena voikin olla saattaa työntekijät myös keskenään eripuraan, eli käyttää ns. ”hajoita ja hallitse”-tekniikkaa.

 Kuten kohdassa 2 kerrotaan, pyydä sinulle esitetyt väitteet tai syytteet kirjallisena ja vastaa niihin kirjallisesti, niin että sinulle jää todistusaineistoa, jos asia etenee myöhemmin esimerkiksi oikeuskäsittelyyn. Jos työsuoritustasi aiheettomasti moititaan, pyydä kirjallisesti selvitys ja tarkennus väitteisiin. Vaikka tilanne on henkisesti raskas ja kuormittava, yritä pitää omasta jaksamisestasi mahdollisimman hyvää huolta. Syö terveellisesti, liiku edes jollain tavalla miten vaan jaksat ja yritä saada nukuttua. Ota voimaa ja tukea läheisistäsi ja rakkaista harrastuksista. Jos mahdollista, pura mieltäsi esimerkiksi jollekin henkilölle, jolla on vaitiolovelvollisuus, jotta läheiset eivät kuormitu liiaksi. Ei kuitenkaan kannata antaa aiheelle liikaa tilaa mielessään, vaan yrittää suunnata huomio mahdollisuuksien mukaan johonkin positiiviseen ainakin silloin kun on vapaata. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä tällainen ikävä tilanne varmasti pyörii mielessä kaiken aikaa. Mutta jos sitä koko ajan mielessään pyörittelee ja siitä puhuu, antaa silloin valtaa ja voimaa kiusaajalleen. Yritä muistaa, että vaikka arvostelijasi olisi esihenkilösi, hän ei määritä sinun arvoasi, kyse on vain yhden ihmisen mielipiteestä.