Ei pystyny hengittää

"Vaikka vietkin kaiken tilan

kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan
Niin oon tullu aina kun pyydetään
tullu peittelee kaikki jäljet
Olen oppinut valehtelemaan
jo pienenä tietenkin heiii Sai tuttuu kaavaa toistaa"                                

"Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystyny hengittää" Tämä lause ja yllä oleva otos Paula Vesalan biisistä Ei pystyny hengittää kuvaa hyvin olotilaa läheisriippuvaisessa parisuhteessa.  

Tess Norriksen kirjassa Trauma Bonding: How to Break Free from a Narcissistic Relationship  kuvailee, että läheisriippuvaisessa avioliitossa toinen partneri on yleensä liian kontrolloiva joka suhteessa ja toinen taas ottaa alistuvan roolin. Tyypillisessä läheisriippuvaisessa avioliitossa toinen puoliso yleensä jättää kaikki omat normaalit aktiviteettinsa ja keskittyy puolison tarpeisiin. Minä olin juurikin tuossa alistuvassa roolissa. Jätin lopulta liikunta- ja muutkin harrastukseni ja keskityin vain puolisooni, lapsiini ja kotiin. Oli vain helpompi tehdä niin, jotta hän pysyisi jollain lailla tyytyväisenä.

Tess Norriksen mukaan tässä on muutamia läheisriippuvan parisuhteen merkkejä:

-          Uhraat ja teet paljon kompromisseja jotta saisit avioliiton toimimaan

-          Annat puolison tehdä kaikki isot päätökset jotka koskeva perhettä

-          Hoidat puolison velvollisuuksia tehdäksesi hänet onnelliseksi

-          Keksit puolusteluja ja tekosyitä puolisosi vastuuttomalle käytökselle

-          Sisälläsi on piilossa olevaa kertynytta kaunaa, koska et voi tehdä avioliitossa                   kaikkea mitä haluaisit

-          Sinulla on syvä tarve kontrolloida partnerisi tekoja

-          Koet että avioliitto ei ole molemminpuolisesti tyydyttävä, koska sinun                                emotionaaliset ja psyykkiset tarpeesi eivät tyydyty

-          Kiellät avioliitossa olevat ongelmat

Tess Norriksen mukaan läheisriippuvaisessa avioliitossa toinen puoliso yleensä tekee kaikki perheen tärkeät päätökset. Terveessä avioliitossa päätöksenteon pitäisi olla tasapainoinen prosessi joka koskee molempia puolisoita ja jopa lapsia. Läheisriippuvaisessa liitossa toinen haluaa hoitaa esim. kaikki raha-asiat, koska ei usko että toisesta on hoitamaan yhtään mitään. Meillä oli juuri näin. Meillä oli yhteinen pankkitili, josta puolisoni hoiti laskut. Jos ja kun tein jotain ostoksia, hän yleensä kritisoi niitä. Hän kritisoi ja vähätteli muutenkin lähes kaikkea mitä tein. Hän halusi saada minut tuntemaan pieneksi ja mitättömäksi, jotta en uskaltaisi jättää häntä ja hän voisi pitää minut valtansa alla. Hänen lempisanontansa oli ” mitä sinä tekisitkään ilman minua”.

Hän arvosteli myös pukeutumistani jos se oli hänen mielestään yhtään liian paljastavaa ja oli erittäin mustasukkainen ja omistushaluinen. Ei tullut kuuloonkaan, että minulla olisi voinut olla miespuolisia ystäviä. Työpaikan tilaisuuksiin menemisestä tunsin aina suurta syyllisyyttä ja lopulta olikin helpompi vaan jäädä kotiin. Pikku hiljaa eristäydyin ystävistä, koska siinä välttyi monelta ongelmalta. Olimme aina vain kahdestaan ja tuntui, että suhteemme syö hapen ympäriltäni. Jos olin puhelimella, hän aina ajatteli että minulla on suhde ja salaan jotain. Lopulta nämä kaikki epäilykset aiheuttivat sen, että aina jos olin puhelimella ja hän tuli huoneeseen, laitoin puhelimen nopeasti pois ja hän tietysti sai siitä vain lisää epäilyksiä. Vähän sama juttu kuin jos poliisi tulee tiellä vastaan ja pelkästä poliisi näkemisestä tulee syyllinen olo vaikka ei olisi mitään tehnytkään. Lopulta poistin myös kaikki sosiaalisen median tilit, koska se oli vaan helpompaa niin. Tämä kaikki oli henkistä väkivaltaa. Mutta lapsuuden kokemusteni takia meni todella pitkään ennen kuin tajusin sen olevan sitä. Fyysistä väkivaltaa ei koskaan ollut, mutta henkinen väkivalta on jollain tavalla vielä hienovaraisempaa ja pahempaa.  Siitä on myös todella vaikeaa puhua kenellekään. Minä myös häpesin sitä, että annoin hänen kohdella itseäni noin. Miten voi koulutettu, työssäkäyvä ihminen antaa toisen kohdella itseään noin? Ja senkin takia oli todella vaikeaa puhua asiasta kenelläkään. Minä myös puolustelin häntä toisille ihmisille ja vähättelin hänen käytöstään. Edelleenkin minun on vaikeaa puhua hänestä pahasti, vaikka olemme eronneet.  

Hän liioitteli sitä isosti jos unohdin jotain ja kyseli ja tarkasteli kuin pieneltä lapselta että onko sinulla avaimet jne…alussa tämä hänen huolenpitonsa tuntui jopa ihanalta, kun omat vanhemmat eivät koskaan huolehtineet. En vaan ymmärtänyt, minkälainen vaikutus sillä oli itsetuntooni. Aloin jo itsekin uskoa, että en vaan pärjäisi ilman häntä. Olin vasta teini-ikäinen kun aloimme seurustelemaan. Hän oli jo yli 20-vuotias. Siirryin hänen hoteisiinsa suoraan lapsuuden kodistani. Lapsuuden kodista, jossa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, päihteitä ja mielenterveysongelmia. Oli ihanaa, kun hän aluksi nosti minut jalustalle. Olin hänen mukaansa todella kaunis ja ihana, hän kirjoitti minulle runoja ja osti ylenpalttisia lahjoja. Tätä kutsutaan rakkauspommitukseksi. Tämä oli suorastaan balsamia lapsuuden haavoilleni ja  huonolle itsetunnolleni ja arvottomuuden tunteelleni. Vihdoinkin joku rakasti minua todella! Sitten seuraavassa hetkessä hän kritisoi minua. Ja tätä vuoristorataa kestin melkein 30 vuotta. Välillä sain ihan ylenpalttisia lahjoja ja seuraavassa hetkessä minua kritisoitiin kaikesta mitä tein. Tähän henkiseen vuoristorataan voi tulla riippuvaiseksi. Voi tulla riippuvaiseksi kiihtymyksestä. Kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja se on pelottavaa. Sitä samaahan se oli lapsuuden kodissakin. Koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Tämä tuntui henkisesti tutulta. Tuttu helvetti tuntui turvallisemmalta kuin tuntematon taivas.

Entinen puolisoni myös väitti minulle, että en koskaan löytäisi yhtä hyvää miestä kuin hän. Joka rakastaisi minua niin kuin hän. Pysyin suhteessa, koska aloin tosiaan uskoa, että en voisi löytää ketään parempaa. Että en edes ansaitsisi ketään parempaa. Koska olinhan omasta mielestäni arvoton. Pelkäsin myös muutosta ja yksin olemista. Tuttu kurjuus oli turvallisempaa kuin tuntematon tulevaisuus. Lopulta tulin pisteeseen, jossa olin niin henkisesti väsynyt, että pelastaakseni itseni ja sen mitä minusta oli jäljellä, oli ainoa vaihtoehtoni lähteä. Jouduin kohtaamaan kaikki pahimmat pelkoni. Yksin.  Mutta minä selvisin siitä. Ja niin selviät sinäkin.

Älä puhu, älä tunne, älä luota

 

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff kertoo että yksi malli toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneilla on addiktio kaaokseen. Kun asiat ovat rauhallisesti ja on tyyntä, tuntuu tylsältä. Koska tahansa tämä rauha voi rikkoutua ja tapahtua jotain kauheaa. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet toimintahäiriöisissä perheissä eivät osaa nauttia rauhasta, koska he odottavat koko ajan että jotain pahaa tapahtuu. Tällaista minunkin lapsuuden perheessäni oli. Et voinut tietää, tuleeko isä tänään kännissä kotiin ja sammuu eteiseen. Ottaako hän liikaa lääkkeitä ja alkoholia ja joudutaan soittamaan ambulanssi tai saako äiti jonkin ihan aiheettoman raivokohtauksen. Kaikki oli täysin ennustamatonta ja turvatonta.

Zimberoffin mukaan toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneet pelkäävät myös läheisyyttä. Tai läheisyys tarkoitti lähinnä riitelyä ja yhteenottoja. Vain silloin oli intensiivistä kanssakäymistä toisen kanssa. Muulloin addikti tai mielenterveysongelmainen läheinen oli harjoittamassa addiktiotaan tai saamassa romahduksen ja muut keskittyivät siivoamaan sotkut, eli pelastamaan. Kukaan ei siis tuntenut mitään läheisyyttä toistaan kohtaan. Tämän vuoksi tällaisessa perheessä kasvaneet vetävät puoleensa ihmisiä, jotka tuovat elämään riitelyä ja kaaosta. Ja läheisyys alkaa tuntua kivulta, jota pitää välttää kaikin tavoin. Minun kokemukseni on myös se, että elin vähän kuin susilaumassa, jossa päti vahvimman laki. Omaa heikkoutta ja haavoittuvuutta ei saanut missään tapauksessa näyttää, tai muuten siitä joutui kärsimään. Jos ei pysty olemaan haavoittuva, ei ole myöskään läheisyyttä. Myöhemmin en voinut näyttää heikkoutta tai haavoittuvuutta myöskään entiselle puolisolleni. Minun oli aina oltava vahva ja iloinen, en saanut näyttää surua tai mielipahaa. Jos näytin noita tunteita, ne välittömästi tarttuivat häneen. Olin siis parisuhteessa edelleenkin tuo pelastaja ja toisen tunteiden kannattelija. Lopulta väsyin ja paloin loppuun tuohon rooliin.

Zimberhoffin mukaan elämä toimintahäiriöisessä perheessä on ennustamatonta; koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämän takia lapsi ei uskalla tuoda kavereitaan kotiin, koska milloinkaan ei voi tietää, makaako esim. isä juovuksissa lattialla tai nolaa hänet jollain muulla tavalla. Tämä aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuuden tunteita lapsessa. Toimintahäiriöisissä perheissä on myös paljon sääntöjä. Yksi niistä on älä puhu. Toinen sääntö on: älä luota. Älä luota ulkopuolisiin, älä luota naapuriin, älä luota opettajaan. Likapyykkiä ei puida julkisesti. Pahin seuraus tästä säännöstä on se, että lapset, jotka ovat kasvaneet tällaisessa perheessä, eivät luota itseensä. Nämä säännöt pätivät minunkin lapsuudenperheessäni. En kertonut perheolosuhteista kenellekään. Kouluterveydenhoitaja ehkä aavisti jotain ja yritti kysellä, mutta en koskaan paljastanut mitään. Nämä säännöt aiheuttavat minulle ongelmia tänäkin päivänä; en pysty luottamaan ihmisiin, en pysty kertomaan ongelmistani. Kun aloin tiedostaa näitä asioita, hakeuduin anonyymien läheisriippuvaisten kokouksiin. Kävin myös alkoholistien aikuisten lasten ryhmässä ja jossain vaiheessa jopa vedin yhtä ryhmää. Sieltä sain todella paljon vertaisapua ja ymmärrystä; joku toinen oli kokenut saman kuin minä ja tiesi mistä puhuin. Ryhmiin osallistuminen myös mursi säännöt älä puhu tai älä luota. Koska ryhmät ovat anonyymejä, on helppo puhua vaikeistakin asioista. Se hälvensi myös tuntemaani häpeää; en ollutkaan yksin ja ainoa, joka on kokenut sellaista. Suosittelen erittäin lämpimästi hakeutumista 12-askeleen ryhmiin. Näissä ryhmissä puhutaan paljon korkeammasta voimasta, mutta korkein voima oli juurikin se, joka on auttanut minua pääsemään yli ja eteenpäin näistä asioista.

Zimberhoffin mukaan yksi toimintahäiriöisen perheen säännöistä on älä ole oma itsesi. Toimintahäiriöisessä perheessä on salattu minä ja julkinen minä. Julkinen minä ylläpitää onnellista kulissia ja salattu minä taas piilottaa kaikki tunteet, pelot ja epävarmuudet. Yksi asia joka pitää tämän salatun minän niin salaisena on häpeä, koska kaikissa toimintahäiriöisissä perheissä on salattua häpeää. Lapsi identifioi itseensä perheen synkän salaisuuden siitä että perheessä on esim. mielenterveys- tai päihdeongelmia ja ajattelee, että hän on tehnyt jotain väärää tai että hänkin on jotenkin huono ja viallinen. Julkinen minä ja salattu minä vain eriytyvät entisestään, sillä lapsi piilottaa salatun minänsä, joka sisältää tämän häpeän ja yrittää tehdä osansa perheen kulissien ylläpidosta. Tähän samaistun myös omassa lapsuudenperheessäni. Muille ylläpidettiin kulissia eikä koskaan kerrottu, miten kotona oikeasti menee ja mitä siellä tapahtuu. Sama jatkui myös avioliitossani. Kaikki näytti ulkoisesti hyvältä, asiat yritettiin tehdä ulkoisesti täydellisesti, kaikki näytti tosi hyvältä, mutta sisältö oli mätää. Häpeä estää kertomasta todellisuutta kenellekään.

Zimberhoffin mukaan yksi toimintahäiriöisen perheen toimintamalli on se, että konflikteja ei ratkaista. Esimerkiksi Illalla saattaa olla vanhempien välillä kova riita ja aamulla ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos lapsi kysyy siitä jotain, hänelle sanotaan, että kaikki on hyvin. Vanhemmat menevät riidoissa nukkumaan ja heräävät aamulla hymyillen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lapsi vastaanottaa hyvin ristiriitaisia viestejä. Hän oppii, että ei voi luottaa omaan arvostelukykyynsä. Lasta pommitetaan viesteillä jotka sanovat: ”Älä luota toisiin ihmisiin. Älä puhu. Älä tunne. Älä näytä tunteitasi. Ole vain kuin tunteeton, iloinen robotti. Juuri tällaista oli minunkin lapsuusperheessäni ja sama toimintamalli oli myös parisuhteessamme. Jos entinen puolisoni näytti olevan huonolla tuulella ja kysyin häneltä mikä hänellä on, hän vastasi ”ei mikään”. Asioita ei puitu läpi, vaan ne lakaistiin maton alle. Tällä tavalla parisuhteeseen kertyi paljon hiljaista, pinnan alla kytevää kaunaa. Olin aikuisenakin kuin tunteeton, aina iloinen robotti. Olen aina ollut se, joka yrittää nostattaa tunnelmaa ja kannatella muiden tunteita. Minulla ei myöskään ollut mahdollisuutta näyttää tunteitani, koska entinen puolisoni ei kestänyt niitä. Tai sain kyllä näyttää positiiviset tunteet, mutta en negatiivisia. Eron jälkeen olen itkenyt valtavan paljon, koska vuosikymmenien aikana patoutuneet surun tunteet sekä lapsuuteni että avioliittoni takia ovat vihdoin päässeet purkautumaan. 

Roolit uhrikolmiossa -uhri, pelastaja ja vainoaja

 

Pelastaja on yleensä hyvin riippuvainen henkilö, jolla on suuri tarve olla tarvittu. Pelastajan persoonallisuus kehittyy toimintahäiriöisessä perheessä, jossa lapselle annetaan liian paljon velvollisuuksia ikäänsä nähden. On tärkeää tunnistaa ero oikean vastuun ja pelastamisen välillä. Oikea vastuu heijastaa sitä, että henkilö tuntee itsensä kykeneväksi ratkomaan omia ongelmiaan. Pelastaja yleensä tuntee voimattomuutta oman elämänsä muuttamiseksi ja etsii voimaa ottamalla muiden ongelmia ratkaistavakseen. Tämä on myös manipulaatiota, sillä silloin huomio kohdistuu toisten ongelmiin eikä pelastajan. Tunnistan tässä itseni, sillä olen aikuiselämässä kantanut vastuuta ja syyllisyyttä sellaisista asioista ja ongelmista, jotka eivät ole minun vastuullani ja jättänyt todelliset omat ongelmani kohtaamatta. Olen kääntänyt huomion muualle, kun minun olisi pitänyt kääntää se itseeni ja omiin ongelmiini.

Vainoaja oli usein itse lapsuudessaan uhri jota vainosi oma vanhempi tai sisarus. Eli hän oppi tekniikan purkaa vihansa ja turhautumisensa heikompiinsa. Vainoamista voi tapahtua monessa muodossa. Ihmiset voivat vainota henkisellä tai fyysisellä pahoinpitelyllä, seksuaalisella hyväksikäytöllä jne…he voivat vainota pidättäytymällä rakkaudenosoituksista, seksuaalisuudesta tai kontrolloimalla rahankäyttöä. Esimerkkinä vaikkapa mies saapuu kotiin perheensä luo, istuu ja vetäytyy lukemaan sanomalehteä. Joku kysyy, mikä sinulla on? Hän vastaa: ei mikään. Hän ei puhu tunteistaan, mutta jokainen kotona voi aistia hänen vihaisuutensa. Tämäkin on tapa vainota, tämä on passiivista aggressiivisuutta. Entinen puolisoni käytti tätä paljon. Jos en toiminut jossain asiassa niin kuin hän halusi, hän saattoi osoittaa mieltään päiväkausia. Kotona vallitsi todella ahdistava ja vihainen tunnelma, jonka myös lapset hyvin aistivat. Tällainen vainoaminen onkin siinä mielessä todella ikävää, että sitä on vaikeaa edes tunnistaa vainoamiseksi. Tällainen vainoaminen on niin hienovaraista ja sen voi lukea vain ahdistavista tunnelmista. Tätä on vaikeaa edes selittää ulkopuoliselle, miten ahdistavalta se tuntuu. Tätä samaa harrastettiin myös lapsuudenkodissani. Isäni ei koskaan puhunut tunteistaan, mutta hänestä näki, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän ei myöskään voinut puhua tunteistaan, koska äitini oli suuttuessaan erittäin paha vainoaja. Äitini ärsytti ja provosoi isääni mitä pahimmilla tavoilla, vain saadakseen tästä irti jonkinlaisen tunnereaktion. Äidilläni oli pahasti narsistisia piirteitä. Äitini ja isäni myös vuorottelivat uhrin ja vainoajan osissa uhrikolmion roolien mukaisesti. Äitini oli tavallaan skitsofrenian takia avuton ja toimintakyvytön, mutta hän osasti erittäin ilkeällä tavalla loukata toisia. Isäni oli uhri äidin kohtelulle, mutta käytti valtaa passiivis-aggressiivisesti.

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff kertoo että vainoaja-tyyppiset persoonallisuudet usein valitsevat valitsevat ammatin jossa voivat dominoida, vainota ja kontrolloida toisia ja saada siitä palkkaa. On syytä muistaa että vainoajan kovan ulkokuoren alla on uhri. Ja pelastajan joka näyttää siltä että hänellä on kaikki hanskassa sisältä löytyy myös uhri. Nämä roolit ovat yrityksiä saada voiman tunnetta toisen heikkouksista. Tämä on olennaista koko kuvion ymmärtämisessä. Kukin henkilö ruokkii heikkoutta toisissa. Toimintahäiriöisen perheen lapset yleensä omaksuvat jonkin näistä rooleista. Jos hän ottaa uhrin roolin, hän tulee kiusatuksi. Jos hän identifioituu vainoajaan perheessä, hän ottaa kiusaajan roolin. Jos lapsi identifioituu pelastajaan, hän kantaa kotiin hylättyjä eläimiä. Hän säälii niitä ja haluaa pelastaa ne pahalta maailmalta. Kun tällainen lapsi kasvaa, hänestä tulee sosiaalityöntekijä ja hän todennäköisesti sekoittaa säälin ja rakkauden. Minä olen eniten ollut pelastajan roolissa ja sekoittanut säälin ja rakkauden entisen puolisoni kanssa sekä lapsuudenperheeni kanssa. En voinut sanoa äidille niin kuin asiat on, koska hänellä oli mielenterveysongelmia. Puolisoni sai manipuloitua minua jäämään terveysongelmillaan.

Zimberhoffin mukaan epäselvät henkilökohtaiset rajat ovat yksi toimintahäiriöisen perheen piirteistä. Ihmiset eivät tiedä ketä ovat ja heidän identiteettinsä sekoittuvat toisiinsa. Henkilökohtaiset rajat hämärtyvät, koska henkilöt liikkuvat tässä uhriutumisen kolmiossa roolista toiseen. Joissain perheissä he hyppivät edestakaisin uhrin ja pelastajan roolin välillä. On yleistä, että lapset yrittävät näissä perheissä toimia pelastajan roolissa, yrittäen parantaa asioita. Henkilö voi myös itsekseen liikkua näitten eri roolien välillä, ilman että tarvitsee mukaan muita. Esimerkiksi, jos henkilö ei pysty hallitsemaan syömistään, hän on avuton uhri. Kun henkilö ryhtyy dieetille, hän toimii pelastajan roolissa. Kun se ei toimikaan, hän tulee vihaiseksi itselleen. Hän alkaa toimia vainoajan roolissa syyllistäen ja haukkuen itseään dieetin epäonnistumisesta. Kun hän on soimannut itseään tarpeeksi, hän siirtyy taas takaisin uhrin rooliin, tuntien itsensä entistäkin avuttomammaksi ja kontrolloimattomaksi. Uhriutumisen kolmiosta tulee addiktoivaa. Ihmiset, joilla on uhrimentaliteetti, vetävät puoleensa pelastajia ja vainoajia. 

Zimberhoffin mukaan läheisriippuvuus lähes aina johtaa addiktiiviseen käyttäytymiseen. Yleisin tunne jota uhri tuntee on se että asiat eivät ole hänen kontrollissaan ja hän tuntee itsensä voimattomaksi. Mitä voimakkaampi tämä tunne on, sitä enemmän läheisriippuvainen käyttää esimerkiksi ruokaa tai alkoholia voidakseen turruttaa kivun. Kun tunnet, että elämäsi ei ole sinun hallinnassasi, menetät myös hallinnan tapoihisi. Voimattomuus, jota tunnet ruuan, alkoholin tai muun riippuvuutta aiheuttavan asian suhteen on ilmenemä sisäisestä kontrollin puutteestasi. Riippuvuus voi ilmetä myös tuhlaamiseen, seksiin tai vaikkapa työntekoon. John Bradshawnin kirjassa Healing the Shame that Binds You hän kuvailee riippuvuuden olevan mielialaa muuttava tapahtuma, kokemus, ihmissuhde tai aine, joka välittömästi antaa sinulle eufoorisen tunteen ja jälkeen päin jättää sinut tuntemaan itsesi riippuvaiseksi, kontrolloimattomaksi ja avuttomaksi. Sen päämäärä on välttää tunteita. Ihminen voi tulla riippuvaiseksi myös läheisriippuvaisesta ihmissuhteesta ja uhriutumisen kolmiosta. Henkilö voi sanoa haluavansa erota toisesta, mutta palaa aina vain takaisin. Riippuvuus voi olla yhtä paha kuin huumeisiin. Minä elin juuri tällaisessa parisuhteessa. Yritin tosiaan lähteä suhteesta useita kertoja, mutta palasin aina takaisin ja vanha sykli välillämme toistui. Emme kyenneet muuttamaan suhteen dynamiikkaa, vaikka kävimme yhdessä pariterapiassakin. Sama sairas sykli toistui kerta toisensa jälkeen ja mikään ei todella muuttunut. Lopulta olin niin ahdistunut ja masentunut, että viimeisillä voimillani riuhtaisin itseni irti. Se oli todella pelottavaa, sillä minulla ei ollut lainkaan apuvoimia. Aikuiset lapseni olivat minulle vihaisia ratkaisustani ja uskoivat isäänsä, joka todella eläytyi uhrin rooliin. Ystäviin en ollut voinut pitää yhteyttä läheisriippuvaisen parisuhteen takia. Mutta minä pystyin siihen. Ja niin pystyt sinäkin.

Läheisriippuvuuden synty ja uhrikolmio

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff esittelee uhrikolmion. Tämä kolmio on perustana läheisriippuvaisissa toimintahäiriöisissä perheissä ja myös riippuvuuksissa. Kolmion huipulla on uhri. Uhri on henkilö, joka tuntee avuttomuutta ja säälii itseään.  Hän usein myös syyttää muita ihmisiä ongelmistaan. Syyttämällä muita, hän samalla luopuu omasta vallastaan. Uhrikolmio kertoo henkilökohtaisen voiman menettämisestä. Kolmion pohjalla on pelastaja. Myös pelastajan sisällä on uhritietoisuus. Pelastaja on se, joka pitää huolta kaikista muista, esim. lapsi joka toimintahäiröisessä perheessä ajattelee, että on hänen vastuullaan ratkaista perheen ongelmia ja pitää huolta kaikista muista. Auttavaisen ulkokuorensa alla, pelastajat tuntevat itsensä uhriksi. He löytävät jonkun, joka on hiukan heikompi kuin hän, hieman tarvitsevampi. Tästä läheisriippuvuus syntyy. Jokainen jäsen tässä kolmiossa tulee riippuvaiseksi toisestaan ja siitä, että nämä täyttävät heidän emotionaaliset tarpeensa. Pelastaja on riippuvainen siitä, että uhri säilyy avuttomana. Uhri on riippuvainen siitä, että pelastaja pitää hänestä huolta. Tämä ei näy mitenkään ulospäin. Kolmion jäsenet tietävät, miten piilottaa uhri-identiteetti, koska he tulevat toimintahäiriöisistä perheistä, jossa heidät opetettiin pitämään menestyvän näköistä julkisivua yllä. Uhri ja pelastaja tulevat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Pelastaja yrittää ”korjata” uhria. Tämä taas aiheuttaa uhrissa kaunan tunteita. Tämä kauna tuo uhrissa esiin vainoajan. Sisällä alitajunnassa vainoaja kuitenkin tuntee itsensä myös uhriksi. 

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberoff kertoo, että jokaisessa toimintahäiriöisessä perheessä on henkilö, jolla on erityisiä tarpeita, uhri, joka monessa tapauksessa on alkoholisti, seksiaddikti tai huumeaddikti. Tämä henkilö voi olla myös henkisesti sairas tai jälkeenjäänyt tai hänellä on jokin muu muu ongelma, joka vaatii paljon huomiota. Joka tapauksessa tämä henkilö vie paljon aikaa ja energiaa perheenjäseniltä, jolloin heidän omat tarpeensa eivät yksinkertaisesti täyty. Lapset, jotka kasvavat toimintahäiriöisessä perheessä ja joutuvat pitämään huolta sairaasta, alkoholisoituneesta tai addiktoituneesta henkilöstä alkavat laittaa omat tarpeensa toiseksi tai kolmanneksi, olettaen, että heidän omilla tarpeillaan ei ole väliä. Itse asiassa, nämä lapset kasvavat niin että eivät edes tiedä, mitkä heidän tarpeensa ovat koska he ovat niin keskittyneet pitämään huolta perheestä ja toisesta ihmisestä.  Näin heistä tulee pelastajia. Minä olin lapsena juuri tällaisessa pelastajan roolissa. Äidilläni oli skitsofrenia, isälläni alkoholismi ja masennus, joten kaikki huomio kohdistui vanhempiin ja sekavan kodin pystyssä pitämiseen. Yritin organisoida siivousta, tehdä ruokaa ja leipoa, pestä pyykkiä, ajaa nurmikkoa ja lukea iltasatuja pienelle sisarelleni. Jouduin tukahduttamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja vielä aikuisenakaan en tunnistanut omia tunteitani. Yritin myös ansaita äidin ja isän hyväksyntää ja rakkautta suorittamalla, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja tätä samaa strategiaa sovelsin myös koulussa ja myöhemmin työelämässä, itseni totaalisesti uuvuttaen. Parisuhteessa olin myös se, joka teki ja suoritti aivan liikaa. Krystal Mazzola kirjassaan The Codependency Recovery Plan kuvailee että läheisriippuvuus on toisten tarpeiden, odotuksien ja ongelmien priorisointia oman mentaalisen ja fyysisen terveyden edelle.  Läheisriippuvuudessa henkilön itsearvostus tulee muista enemmänkin kuin itsestä. Läheisriippuvaiset eivät usko omaan sisäiseen arvoonsa ja siksi he tarvitsevat ulkoista vahvistusta omanarvontunnolleen. 

Zimberoffin mukaan tällainen toimintahäiriöinen perhe kävelee koko ajan kuin munankuorilla ja jokainen yrittää olla suututtamatta uhria. Esimerkiksi uhri perheessä voi olla isä, jolla on äkkipikainen luonne. Toinen yleinen ilmiö toimintahäiriöisessä perheessä on se, että perheenjäsenet tulevat riippuvaiseksi kaaoksesta ja draamasta. Jos olet kasvanut tällaisessa toimintahäiriöisessä perheessä, voit huomata että tunnet vetoa ihmissuhteisiin, joissa tarpeesi eivät täyty. Ihmisillä on suuri tarve uudelleen luoda malleja, joita he kokivat lapsuudessaan. Minun kokemukseni tästä on se, että koska äidilläni oli skitsofrenia, hän oli täysin arvaamaton, myös väkivaltainen ja hänen kanssaan piti koko ajan olla tuntosarvet pystyssä. Lopulta valitsin myös puolisokseni henkilön, jonka kanssa jouduin kävelemään munankuorilla koko ajan, koska milloinkaan en osannut ennustaa, teenkö jotain hänen mielestään väärin. Toteutatko sinä jotain näistä rooleista omassa elämässäsi?

 

Miksi se ei vaan lähde?

”Korkeampi voima, suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa; rohkeutta muuttaa ne asiat jotka voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan”. Tämä tyyneysrukous on läheisriippuvaisten ja muidenkin riippuvaisten (AA, ACA) parantumistyön ytimessä. Voi kuinka pitkään yritinkään muuttaa aviopuolisoani. Kunnes vihdoin tajusin, että voin muuttaa vain itseäni. Ja ymmärsin myös, että olin yrittänyt uudelleen luoda lapsuudenperheeni olosuhteet, jotta voisin ikään kuin ”kirjoittaa uudelleen” lapsuuden tapahtumat ja saada sen onnellisen lopun, jota lapsuudenperheessäni en saanut. Harmi vain, että aloin ymmärtää tämän niin myöhään, vasta keski-iässä. On niin helppoa pettää itseään ja hukuttaa kaikki epämieluisat ajatukset arjen tohinaan, työssä käyntiin ja lasten hoitoon. Entinen puolisoni oli kuin isäni, samassa ammatissa, kova juomaan. Tätä juomista aloin sitten kovalla vimmalla hänessä parantamaan, saarnaamaan ja puuttumaan. Ja tästä saimme vuosikymmeniksi kestoaiheen riitoihimme, riitoihin, joita lapset sivusta seurasivat.

Lopulta kun teini-ikäiset lapseni alkoivat oireilla, aloin ymmärtää, että elämäni ei ollutkaan niin hienoa ja täydellistä kuin olimme puolisoni kanssa itsellemme uskotelleet. Lasten ongelmat olivat minulle totaalinen herätys. Hakeuduin anonyymien läheisriippuvaisten kokoukseen. Ja aloin pikku hiljaa ymmärtää, että parisuhteemme ei todellakaan ollut normaali. Kyseessä oli traumasuhde.  Tässä on traumasidoksen ydin. Olin lapsuudenperheessäni tottunut juurikin tällaiseen vuoristorataan, mentiin tunteissa laidasta laitaan, koskaan ei ollut tasaista ja tasapainoista. Tämä oli siis vain tuttua jatkumoa lapsuuden tunteisiini. Minulle rakkaus oli yhtä kuin tuska ja kipu. Epämiellyttävien asioiden sietämistä niiltä ihmisiltä, joiden olisi pitänyt ehdoitta rakastaa minua. Jumissa olemista ja uhrina olemisen tunnetta. Rajojani ei kunnioitettu silloin kun olin lapsi. Äitini luki päiväkirjaani, hän haukkui minua ja ylitti myös fyysisen koskemattomuuden rajat. Jos pystyi, hän otti kaikki rahani ja käytti ne alkoholiin. Puolisoni ylitti myös rajojani, jos olin eri mieltä kuin hän, hän huusi minulle, jotta saisi tahtonsa läpi. Hän ei koskaan käynyt minuun fyysisesti käsiksi, mutta käytti kyllä henkistä väkivaltaa. Aluksi en edes ymmärtänyt sen olevan henkistä väkivaltaa. Olinhan niin tottunut siihen, että rajojani ylitetään ja ylitseni kävellään. Olin tottunut olemaan uhri.

Traumasidoksen vaiheet ovat:

1. Rakkauspommitus: Hyväksikäyttäjä antaa uhrille liiallista huomiota ja lahjoja, mikä luo syvän kiintymyksen.
2. Luottamus ja riippuvuus: Uhrista tulee riippuvainen hyväksikäyttäjästä, joka sulkee pois muut tukimuodot.
3. Kritiikki: Hyväksikäyttäjä alkaa arvostella ja vähätellä uhria.
4. Manipulointi ja gaslighting: Hyväksikäyttäjä käyttää manipulointia ja gaslightingia saadakseen uhrin epäilemään itseään.
5. Luovuttaminen: Uhrista tulee alistuva ja hän yrittää välttää konflikteja.
6. Itsensä menettäminen: Uhrista tulee niin riippuvainen hyväksikäyttäjästä, että hän menettää oman identiteettinsä.
7. Riippuvuus kierrosta: Hyväksikäyttäjä aloittaa kierteen uudelleen, mikä tekee siitä vaikeampaa uhrille lähteä

Suhteemme alkoi rakkauspommituksella, voi kuinka ihana olinkaan, hän nosti minut jalustalle ja osti ihania lahjoja, kirjoitti jopa runoja. Minua ei koskaan oltu rakastettu sillä tavalla ja aloin luottaa häneen. Pikkuhiljaa ajan kuluessa ja suhteen vakiintuessa hän alkoi arvostella kaikkea tekemääni, en osannut tehdä mitään oikein, edes tiskikonetta en osannut oikein täyttää. Tämä söi itseluottamustani pikku hiljaa. Kun yritin lähteä suhteesta, hän manipuloi minut jäämään tekemällä itsestään uhrin, vetoamalla omiin sairauksiinsa, kuinka ne pahenevat jos jätän hänet. Lopulta yritin vain välttää konflikteja ja sulkeuduin. Ja jos yritin lähteä, tämä kierto alkoi uudestaan, sain taas ihania lahjoja jne...Jotkut ihmettelevät, miksi kaltoin kohdeltu ei lähde suhteesta. Tämä on se syy. Aivot koukuttuvat tähän sykliin ja lähteminen on todella vaikeaa. Usein se varmasti vaatii juurikin terapiaa tai muuta tukea. Minulle ei ollut mahdollisuutta terapiaan eikä muutakaan ulkopuolista tukea, mutta lopulta pystyin lähtemään. Tiedän että sinäkin pystyt!

https://www.narsisminuhrientuki.fi/lahisuhdevakivalta/traumasidos/

Lennän minne haluan

Tämä kuva hahmottaa mielestäni hyvin läheisriippuvuutta ja siihen liittyvää sisäistä tunnetta. Läheisriippuvuus on mielen vankila, jonka oma mieli on luonut. Itsensä näkee kuin vääristyneestä peilistä, voimattomana ja sidottuna. Vaikka kaikki ovet ovat avoinna ja voisi vain lähteä. Mutta ei uskalla. Läheisriippuvuuteen liittyy myös vahva tunne siitä että on uhri. Koska uhrina olemiseen liittyy voimattomuuden kokemus. Haluaisi muuttaa elämänsä, mutta kokee että ei vain pysty siihen. 

Kuinka monta kertaa parisuhteemme aikana kuuntelinkaan tätä Anna Erikssonin biisiä:

"Vie täältä pois, pyysit silmin vakavin

Nyt tahdotkin jo takaisin

Teet mitä vaan tyydyn kuvittelemaan

Jos hajotat niin kokoat

Pala palalta, sana sanalta

Riisut multa toivoni haalistuneen (toivoni haalistuneen)

Siivet auenneet, langat irronneet

Kaiken rikki repien mulle sanot sen

Tahdon uuden elämän

Vihdoinkin sen käsitän

Tahdon toisen maailman

Lennän minne haluan

Valot taipuu, alas vaipuu

Kun lintu yöhön pakenee

Häkkisi varjossa kipu katoaa

Kun lakoaa meidän satumaa

Mun elämä vieläkin sun kädessä

Ja avuton kun sydän on

Suunnan kadotan, alas putoan

Pinnan alle piilotan kadotuksen (piilotan kadotuksen)

Portit auenneet, salvat irronneet

Kaiken rikki repien mulle sanot sen

Tahdon uuden elämän

Vihdoinkin sen käsitän

Tahdon toisen maailman

Lennän minne haluan

Valot taipuu, alas vaipuu

Kun lintu yöhön pakenee

Tahdon uuden elämän

Vihdoinkin sen käsitän

Tahdon toisen maailman

Lennän minne haluan

Valot taipuu, alas vaipuu

Kun lintu yöhön pakenee

Tahdon uuden elämän

Vihdoinkin sen käsitän

Tahdon toisen maailman

Lennän minne haluan

Valot taipuu, alas vaipuu

Kun lintu yöhön pakenee"

Minulta kesti melkein 30 vuotta ennen kuin vapauduin omasta kultaisesta häkistäni. Tähän mahtui myös useita epäonnistuneita lähtemisyrityksiä. Mutta minä pystyin siihen. Ja niin pystyt sinäkin. Voit lentää minne haluat.