Anteeksiantaminen

Valitsin tämän blogitekstin kuvitukseen tuomio-kortin, sillä tämä kortti on noussut minulle tarot-luennoissa viime aikoina tosi usein. Kortti tarkoittaa inventaarion tekemistä omasta elämästä, eräänlaista tilinpäätöstä. Ja voi kuvastaa myös anteeksiantoa. Tämä kortti kuvaa sen reflektoimista, miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkessä ja menneisyyden kohtaamista anteeksiannon kautta. Kortti kertoo myös asioiden hyväksymisestä sellaisena kuin ne ovat ja eräänlaista heräämistä.

Anteeksianto on mietityttänyt minua viime päivinä paljon ja koen, että minun pitäisi pystyä jo antamaan anteeksi, että en vaan ala katkeroitumaan. Kukaan ei halua olla katkeran ja negatiivisen ihmisen kanssa. Minulla on tästä varoittavana esimerkkinä eräs tuttu henkilö, joka on kantanut oman eronsa ja toksisen ihmissuhteensa taakkaa oikeastaan koko elämänsä. En missään nimessä halua sellaista kohtaloa, jonka lopputuloksena on yksinäinen vanhuus ja pettymys omaa elämää kohtaan. Mutta miten ihmeessä pystyn antamaan anteeksi?

Kun tuntuu siltä, että jos annan hänelle anteeksi, petän itseni ja ikään kuin päästän hänet pälkästä. Että hänen pitäisi jotenkin kärsiä siitä, mitä hän on tehnyt. Mutta kun ei hän kärsi. Hänelle on tärkeintä vain oma itsensä, omat tarpeet ja se että hänellä on hyvä. Hän ei näe tekevänsä mitään väärää eikä osaa katsoa peiliin. Enkä pysty häntä siihen pakottamaan. Sisäinen vihainen teini-ikäinen sisälläni kehottaa huutamaan hänelle ulos kaikki tunteet, jotka hänen tekemisensä ovat minussa herättäneet. Mutta aikuinen minussa estää. Lasten takia pitää pysytellä väleissä. Minulla on lähipiirissä myös yksi toinen varoittava esimerkki, jossa vanhempi on toksisen suhteen jälkeen myrkyttänyt lastensa mielen eron jälkeen mustamaalamalla sitä toista vanhempaa. Tähän en missään nimessä halua ryhtyä, vaan haluan, että lapsille aiheutuu tästä mahdollisimman vähän mitään harmia.

Ehkä anteeksiantoon auttaisi tämän tilanteen hyväksyminen. Koska jos et hyväksy jotain tilannetta, et voi myöskään antaa anteeksi. On vain niin tosi vaikeaa, ellei mahdotonta hyväksyä tämä kaikki. Toinen asia mikä varmaan myös auttaisi, on vastuunotto siitä, mitä itse on tehnyt. Että itse on antanut kaiken tapahtua. Vaikka kuinka syyttäisi toista, pitää kuitenkin ottaa vastuu siitä, että on jäänyt. Vuodesta toiseen. Vaikka on voinut pahoin ja toiminut itseään vastaan. Tämä vastuunotto poistaa myös sen uhriasetelman tästä kuviosta. Minulle on tehty näin, koska olen sen itse sallinut.

Löysin tähän liittyen toisen blogin, jossa oli mielestäni hienosti käsitelty tätä asiaa: Parantava anteeksianto - Kohti Psykoterapia Buddhalaisuudessa tosiaan on sanonta koskien vihaa: "Vihan ylläpitäminen on kuin tarttuisi kuumaan hileen tarkoituksella heittää se jonkun päälle: kuitenkin sinä olet se, joka polttaa itsensä." Eli viha ja katkeruus vahingoittaa eniten sinua itseäsi. Blogissa on myös hyvin listattu anteeksiannon askeleet:

• "Kerro tarkalleen, mitä tapahtui ja miltä sinusta tuntui ja miksi se ei ollut oikein. Kuulluksi tuleminen on keskeinen osa anteeksiantamista. Joskus katkeruus voi kohdistua koko elämää kohtaan, eikä yksittäistä syyllistä ole osoitettavissa. Omien tunteiden sanottaminen auttaa ymmärtämään tapahtunutta. " Ehkäpä tämä koko blogi on juurikin tätä tarvetta varten, haluan purkaa tämän kokemukseni sanoiksi, jotta pääsen siitä eroon. Ja vielä parempi, jos tämä kokemukseni voi auttaa jotain toista henkilöä, joka käy samoja asioita läpi. Silloin tämä kaikki ei olisi ollut täysin turhaa. Ja joka tapauksessa, kyllähän tässä pakostakin joutuu kasvamaan ihmisenä, eli siinä mielessä tämä ei ole ollut turhaa.
• "Anteeksianto ei tarkoita välttämättä sovinnon tekemistä eikä teon katsomista sormien läpi". 
• "Etsi hyödyllistä perspektiiviä tapahtuneeseen. Onko sinulla osuutta asiaan? Miten voit kasvaa tai oppia tästä? Seuraavan kysymyksen äärelle on hyvä pysähtyä: oletko mieluummin onnellinen vai oikeassa? Voit miettiä, mitä sinun tulee tehdä tai olla tekemättä, ajatella tai olla ajattelematta juuri nyt, jotta voisit olla onnellinen?" Minua ehkä harmittaa tällä hetkellä eniten erossa tapahtunut taloudellinen epäoikeudenmukaisuus. Sillä hetkellä kun noista asioista sovittiin, olin sellaisessa mielentilassa, että minulla ei yksinkertaisesti olisi ollut edes voimia minkäänlaiseen taisteluun rahasta. Tästä ajatus loopista minun on jotenkin päästävä ylitse. Koska tämä johtaa juuri siihen uhriajatteluun. 
• "Jos koet olevasi poissa tolaltaan, kokeile mielenhallinnan menetelmiä".
• "Lakkaa odottamasta toisilta ihmisiltä sitä, mitä he eivät aio tehdä". Totta, et voi pakottaa ketään pyytämään anteeksi.
• "Suuntaa energiasi toisiin tapoihin saavuttaa tavoitteesi riippumatta kokemuksesta, joka loukkasi. Loukkaantumisen vatvominen mielessä ei auta".
• "Muista, että paras tapa on se, että menestyt elämässäsi. Sen sijaan, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteeseen. Opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi". Kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen on esimerkiksi hyvä tapa. Listaa joka päivä 3 asiaa, joista olet kiitollinen. Jos et mitään muuta keksi niin vaikka puhdas vesi, ruoka tai terveys.
• "Voit korjata vääryyden muistuttamalla itsellesi sankarillisesta päätöksestäsi antaa anteeksi. Jotta pääsisit asioissa eteenpäin, voi olla tarpeen antaa anteeksi jollekin toiselle ja usein myös itsellesi".
• "Anteeksianto tuottaa vapautta: se jättää jonkin asian menneisyyteen, jolloin oma kehitys voi jälleen jatkua". 

 

Teoriassa minä tiedän tämän kaiken yllä mainitun kyllä, mutta miten sen teen käytännössä? Jotenkin taas palaan tässä niihin lapsuuden fiiliksiin, kun olisin halunnut äidille sanoa, miten hänen toimintansa loukkaa ja satuttaa minua, mutta en voinut. Koska tiesin, että hän on sairas, eikä pysty muuhun. Eli sairaalla tavalla säälin häntä ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan ja sen takia en kertonut, mitä se kaikki minulle aiheutti. Eli tukahdutin omat tunteet ja tarpeet, koska hän oli sairas. Enkä saanut sitä sanottua hänelle koko hänen elinaikanaan. 

Itseään ei voi tosiaan pakottaa anteeksi antoon. Ja ”anteeksi antaminen tarkoittaa sitä, että luovut toivosta menneisyytesi muuttamisen suhteen”. Eli palataan jälleen siihen asioiden hyväksymiseen. Niin kauan, kuin yritän muuttaa sitä mitä tapahtui ja kieltäydyn hyväksymästä tapahtunutta, olen jumissa menneisyydessä. Ehkä anteeksianto tosiaan tulee sitten kun olen siihen valmis. Pitää vain yrittää itse kääntää ajatuksia positiivisempaan suuntaa ja tulevaisuuteen menneisyyden sijaan. Olisi tärkeää päästä kaikesta eteenpäin senkin takia, jos haluaa manifestoida elämäänsä jotain parempaa. Nimittäin jos tuntee jatkuvasti kurjia tunteita ja rypee itsesäälissä, vetää vain lisää tuollaisia asioita puoleensa.

Tässä vielä lopuksi yksi kirjavinkki: Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Teos kuvaa erinomaisesti sitä miten toksiseen ihmissuhteeseen pikkuhiljaa vajoaa syvemmälle ja miten vaikeaa siitä on päästä pois. Ja myös sitä, miten ulospäin vahvatahtoinen ja ulkoisesti menestyvä ihminenkin voi vajota tällaiseen tilanteeseen. Ja kuinka vaikeaa tuosta kaikesta on puhua kenellekään, koska häpeää sitä. 

 

 

Eteenpäin meneminen erosta

 

Joka kerta, kun luulen jo olevani kuivilla tästä erosta, tulee jokin uusi juttu, joka vetäisee taas maton jalkojen alta. Ja totean, että en taidakaan olla vielä tarpeeksi parantunut ja mennyt eteenpäin. Olisiko sitä sitten parantunut, kun mikään entiseen kumppaniin liittyvä ei enää koske ja satuta millään tavalla? Olisiko täydellinen välinpitämättömyys paranemisen parhain mittari? Netistä löytyy mm. tällainen juttu erosta eteenpäin menemisestä: Oletko päässyt yli ex-kumppanistasi? Vastaa viiteen kysymykseen, niin tiedät - Suhteet - Voice.fi siinä on tosiaan 5 kysymystä, joihin vastaamalla voit selvittää, oletko päässyt jo eteenpäin erosta

1.    Oletko lakannut ajattelemasta exääsi aamuisin? Oikeastaan aika vähän ajattelen häntä nykyään. Tuntuu, että en niinkään kaipaa enää häntä, vaan meidän perhettä. Ja pahinta tässä erossa on perheen ja kaikkien siihen liittyvien yhteisten tapojen, rutiinien, rituaalien menettäminen. Yhteisten juhlapyhien ja lomien menettäminen. Vaikka meillä yhdessä olikin ahdistavaa ja se varmasti välittyi myös lapsille, niin olihan tietysti niitä hyviä hetkiäkin ihan tosi paljon. Koska parasta mitä me saatiin aikaan oli juurikin minulle se perhe ja se merkitsi minulle eniten. Sen rikkominen oli myös asia, joka pitkään esti minua lähtemästä parisuhteesta. Tuntuu, että identiteettini oli pitkälle rakentunut vaimon ja perheenäidin roolien varaan ja nyt, kun pitäisi viettää juhlapäiviä yksin, ei ole enää sitä identiteettiä johon nojata. Varsinkin, kun jouduin parisuhteessa eristäytymään paljon myös ystävistä, niin olo on välillä varsin yksinäinen. 

2.    Oletko menettänyt kiinnostuksesi exäsi laastarisuhdetta kohtaan? Exälläni on tosiaan ollut jo monta yritystä löytää joku eromme jälkeen, olen jo pudonnut laskuista. Viimeisimmälle minut on esiteltykin, enkä ole edes kysynyt hänen sukunimeään. Eli on jäänyt somesta hänen etsimisensä tekemättä. Hänen tapaamisensa tuntui melko vaivaannuttavalta, siellä hän oli minun ja exän entisessä talossa kuin uusi emäntä konsanaan ja tuli antamaan käsipäivää. Hymyilin tietysti ja olin kohtelias, mutta hän varmaan aisti mikä muuri on ympärilläni. Eihän meistä mitään ystäviä tarvitsekaan tulla, mutta toimeen meidän on tultava, koska meillä on exän kanssa lapsen yhteishuoltajuus ja pakostakin vaihtojen yhteydessä tavataan. En edes osaa kuvailla, miltä tuntui tavata hänet, sillä en todellakaan enää halua exääni takaisin. Mutta jotain negatiivisia tunteita se kuitenkin herätti, en haluaisi kuitenkaan sanoa että mustasukkaisuutta, koska yhteen en enää halua palata. 

3.    Oletko unohtanut yhteiset merkittävät vuosipäivänne? En todellakaan ole unohtanut…enkä myöskään syntymäpäiviä ym. muita juhlapäiviä. Meillä oli tapana juhlia kaikkien perheenjäsenten syntymä ym. juhlia aika isosti. Teimme myös tosi kivoja kesälomareissuja jne...pahimmalta onkin tuntunut, kun hän jatkaa uuden naisystävän kanssa noita reissuja lasten kanssa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minut on vaan korvattu uudella ja homma jatkuu niin kuin ennenkin. Toki on hienoa, että hänellä menee hyvin ja että hän viettää aikaa lasten kanssa, mutta kyllä tämä tuntuu siltä kuin sydämeen olisi työnnetty tikari ja sitä käänneltäisiin siinä ympäri. Tämä varmaan on laukaissut jotain menneisyyden triggereitä ja hylätyksi tulemisen pelkoja. Tutkimusten mukaan hylätyksi tuleminen aktivoi täsmälleen samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Paha mieli tekee kipeää kuin lyönti | Hyvä Terveys Sosiaalinen kipu voi tuntua yhtä pahalta kuin fyysinen kipu. Lisäksi siinä on psykologinen puoli, jota ei ole fyysisessä kivussa. Fyysinen kipu nimittäin unohtuu, kun se on ohi, mutta sosiaalinen kipu säilyy muistissa. Sen uudelleen eläminen voi palauttaa kauan sitten koetut ikävät tunteet takaisin. Sosiaalisen kivun satuttavuus kertookin luultavasti paljon sen tarkoituksesta. Samoin kuin fyysinen kipu varoittaa meitä vammautumisen vaaroista, sosiaalinen kipu kehittyi viestittämään meille, että olemme ajautumassa ryhmän ulkopuolelle. Aikana, jolloin selviytymisemme oli kiinni ryhmään kuulumisesta, tarvittiin voimakas varoitusjärjestelmä. Evoluutio rakensi sosiaalisen kivun kokemuksen fyysisen kipujärjestelmän päälle ja höysti lisämausteeksi kaiken sen ahdistuksen ja pelon, jotka ovat tuttuja ulkopuoliseksi jääneille. Tiedän järjellä sen, että lapseni rakastavat minua, eikä kukaan voi koskaan äitinä korvata minua, mutta nämä esiin nousevat tunteet ovat sellaisia tunteita, joita ei voi järjellä selittää. Sitä paitsi olenhan itse aiheuttanut tämän hylkäämisen lähtemällä suhteesta, mutta silti. Tunteet on tunteita ja niitä ei voi järjellä selittää pois.

4.    Koetko jonkun toisen fyysisesti tai henkisesti viehättävänä? En todellakaan. Tuntuu, että olen aivan takalukossa tuossa mielessä, enkä osaa enää edes flirttailla kenenkään kanssa. 

5.    Pystytkö näkemään menneestä parisuhteesta sekä hyvät että huonot puolet? Tämänkin kanssa on vielä aika paljon tekemistä. Hyvää on toki lapset ja heistä olen ikuisesti kiitollinen. Muiden hyvien asioiden näkemisessä on aika paljon työstämistä. Oikeastaan tuntuu, että mitä kauemmin erosta menee, sitä paremmin ja todenmukaisemmin olen alkanut nähdä hänet ja suhteemme. Ja se herättää minussa suuttumusta varsinkin itseäni kohtaan. Miksi annoin noiden asioiden tapahtua suhteessamme, miksi annoin kohdella itseäni sillä tavalla. Toisaalta ei saisi tuomita itseään sen perusteella, että tiedän nyt paremmin. Tuntuu vain niin turhauttavalta, että en ole osannut rakastaa itseäni riittävästi lähteäkseni.

 

 

Maapallo tuhoutuu arvojemme takia / Maailman ympäristöpäivä 5.6.

Tänään 5.6. on maailman ympäristöpäivä. Sen innoittamana tein tämän blogipostauksen. Lisätietoja maailman ympäristöpäivästä löytyy mm. täältä: Maailman ympäristöpäivä | Suomen YK-liitto Tämän blogipostauksen toisena innoittajana toimi tämä MTV:n juttu: Finlaysonin johtaja syyttää kuluttajia maapallon tuhosta | MTV Uutiset. Jutussa siis Finlaysonin johtaja syyttää kuluttajia maapallon tuhosta. Sinänsä olen hänen kanssaan samaa mieltä, mutta mielestäni jutussa hieman oikaistaan mutkia.

Totuus on, niin kuin johtaja jutussa kommentoi, että kulutamme kuin viimeistä päivää ja maapallo voi huonosti. Mutta pitäisi mennä vielä hieman pidemmälle syyttelyn sijaan ja miettiä miksi kulutamme kuin viimeistä päivää? Ostammeko materialismi-onnellisuutta? Voisiko sen onnellisuuden saada jostain muusta kuin muovitavarahärpäkkeistä ja kilpailulla siitä kenellä on hienoin talo, auto, kesämökki, vene tai lomamatka? Nimittäin kun vedämme täällä viimeisen henkäyksen, mitään noista emme saa mukaamme. Mutta jätämme kyllä tänne muiston itsestämme ja henkisen perinnön.

Minkälaisen henkisen perinnön sinä jätät jälkeesi? Mitä sinun hautajaispuheessasi sinusta kerrotaan? Että hän oli ihan mieletön uraohjus (joka ei koskaan ollut perheelleen läsnä), joka kävi 3 kertaa vuodessa ulkomailla (ilmasto-päästöistä välittämättä). Että hän omisti 3 kallista autoa ja tuhansien eurojen merkkilaukkuja? Tiedän, kukaan ei halua miettiä omaa kuolemaansa tai mitä sen jälkeen tapahtuu, mutta pitäisikö kuitenkin vähän? Me kaikki tullaan tänne alastomina ja avuttomina, ilman mitään tavaraa mukanamme. Ja lähdemme täältä samalla tavoin. Sillä, mitä siinä välissä teemme, on valtava merkitys. Mitä teemme lapsillemme, toisille ihmisille ja tämän maapallon luonnolle.

Nämä asiat eivät tule muuttumaan, ennen kuin arvomme muuttuvat. Ennen kuin ymmärrämme, että luonnolla on itseisarvo, niin kuin on ihmisillä ja eläimilläkin. Että ihminen ei voi loputtomiin vain tuhota luontoa ajatellen, että hänellä on siihen jokin jumalallinen oikeus.  Ja tämä ei muutu sormea heristämällä, että oma vika, mitäs ostit roskaa. Toki on hyvä, jos tuo sormen heristys herättää edes jonkun ajattelemaan asioita. Koska kaikki noista kommenteista syntynyt ärtymys kertoo myös siitä, että jokin osui arkaan paikkaan.  Asiat muuttuvat sillä, että ihmiset alkaisivat oikeasti itse miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Esimerkiksi hyvien ihmissuhteiden ja ympäristön, uskonnon suhdetta onnellisuuteen. Ja se ei muutu, ennen kuin ihmiset alkavat elää elämäänsä muistakin lähtökohdista kuin ahneudesta.  Niin kauan kun kaikki elämässämme pyörii vain ja ainoastaan oman navan ympärillä, emmekä osaa asettua toisen ihmisen asemaan, mikään ei muutu. Sillä me kaikki ihmiset olemme pohjimmiltamme kuitenkin ihan samanlaisia. Niin rikkaat kuin köyhät, eri väriset ja eri uskontojen edustajat. Me kaikki haluamme olla osa yhteisöä, kuulua joukkoon, rakastaa. Ennen yhteisöllisyys kukoisti ja heikompia autettiin. Entä jos ihmisen onnellisuus tuleekin siitä, että hän tekee hyvää muille? Mummoni eli aikaan ja paikkakunnalla, jossa yhteisöllisyys todella kukoisti. Yksi hänen lempisanonnoistaan oli: ”minä itte kuin kissanpaska mättäällä”. Eli tämä kuvastaa mielestäni hienosti nykymenoa. Minä ja minun selfiet ja minun saavutukset ja minä, minä. Kohteliaisuus ja toisen huomioon ottaminen, ne ovat katoavaa kansanperinnettä. Mitä jos käännettäisiinkin se huomio omasta itsestä välillä muihin?

Seitsemän kuolemansyntiä ovat ylpeys, kateus, ahneus, viha, mässäily, himo ja valheellisuus. Nämä kuolemansynnithän suorastaan kukoistavat tämän päivän yhteiskunnassa! Osa tästä tavaran haalimisen halusta juontaa juurensa kateudesta (pakko saada koska naapurillakin on ja mieluummin hienompi) Ahneus ajaa haluamaan yhä enemmän ja enemmän (vaikka vähemmälläkin pärjäisi), viha jakaa tätä yhteiskuntaa ja monia muitakin yhteiskuntia kahtia, mässäily johtaa ylipainoon, himo saa ostamaan vaikkapa nyt onlyfans palveluja ja valheellisuudestahan on tullut ihan suorastaan uusi normaali. Jos nyt katsoo vaikka muutamien tällä hetkellä vallassa olevien diktaattorien toimintaa, niin totuuden voi löytää kun kääntää heidän puheensa toisinpäin. Ns. kardinaalihyveet eli oikeamielisyys, viisaus, rohkeus ja kohtuullisuus ovat aika lailla hakusessa nykyään. Nyt tarvittaisiin ihan oikeasti moraalinen herätys tähän maailmaan!

Arvojen muuttaminen vain on hidasta. Ja se on vaikeaa. Koska muutos lähtee jokaisen ihmisen sisäisestä ajatusmaailmasta ja siitä mitä vanhemmat lapsilleen opettavat. Ja myös siitä, miten lapset näkevät vanhempiensa todellisuudessa toimivan ja minkälaisten asioiden perässä juoksevan (käytännön esimerkki). Lapset ottavat oppia vanhemmiltaan. Ja vanhemmat matkivat toisia vanhempia ajattelematta sen kummemmin onko se järkevää vai ei. Ja niin kauan kun maailma ihailee rikkaita ja kuuluisia, jotka käyttävät rahansa vain itsekkäästi omaan mukavuuteen, niin kauan mikään ei tule muuttumaan. En sano, että rikastumisessa olisi mitään pahaa, sillä rahalla voi tehdä myös paljon hyvää tässä maailmassa. Tässä on taustalla myös ihan se ikiaikainen pariutumisen logiikka, jossa miehellä on oltava paljon rahaa ja hänen on oltavat hierarkian huipulla, ennen kuin naiset vilkaisevatkaan häneen päin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittaa jutussaan: Vaimon suuret tulot stressaavat miestä – Ei yllätä tutkijaa | HS.fi että mitä enemmän vaimo ansaitsee, sitä stressaantuneemmaksi mies tulee (tämä on Hesarin timanttijuttu). Ja varsinkin jos nainen tienaa enemmän kuin mies, se ottaa miehen luonnolle ja vaarantaa avioliiton onnistumisen. Tämä ajatusmalli on siis koodattu niin syvälle naisiin ja miehiin, että sitä lienee vaikea muuttaa. Niin kauan kuin naiset arvostavat vain miestä, joka on rikas, niin kauan nämä arvot eivät tule muuttumaan. Toki tässä on aiemmin ollut sekin ajatus, että naisen tehtävänä on ollut keskittyä kodin hoitamiseen ja miehen ansaitsemiseen ja mies on pitänyt naisesta taloudellisesti huolta. Naisen arvo taas on perustunut siihen, että hän pystyy tuottamaan jälkeläisiä ja olemaan kaunis katsella. Miesten kohdalla perinteinen kuvio menee niin, että mies haluaa naisen, joka on ulkonaisesti kaunein ja hedelmällisin. Mutta sekä naiset että miehet tuijottavat tässä pelkästään näihin ulkoisiin arvoihin kumppania etsiessään. Unohdetaan miettiä sitä kumppanin luonnetta ja sitä minkälainen hän on äitinä / isänä. Joskus se kumppani saattaa olla myös kuin jonkinlainen omistus- ja näyttelyesine, jolla myös nostatetaan omaa itsetuntoa.

Lisäksi tässä pitää ottaa sekin huomioon, että eettisiä ja ympäristöystävällisiä valintoja on huomattavasti helpompi tehdä silloin kun on paljon rahaa. Jos budjetti on pieni, ostokset Temusta voivat kummasti alkaa houkutella. Mutta pitäisikö harkita myös sitä, että jättäisi kokonaan ostamatta sen tavaran? Miettisi moneen kertaan, tarvitsenko tätä nyt ihan todella, mitä olen ostamassa? Se auttaisi myös ylivelkaantumiseen ja oman talouden hallintaan. Tai jos on ihan pakko ostaa, ostaisi sitten sen kestävällä tavalla tuotetun, vähän kalliimman tavaran pitkän harkinnan jälkeen. Toki tähän vaikuttaa myös se, että hyvinvointiyhteiskuntamme on rakennettu jatkuvan talouskasvun avulla ja jos tästä talouskasvun uskonnosta luovutaan, mitä tulee sen tilalle? Putoaako kaikelta tekemiseltä pohja, jos emme enää tarvitse rahaa ja työssäkäyntiä vain toisten kanssa sosiaalisesti kilpailemiseen? Jos ajatellaan sellaista ajatusleikkiä, että ylikulutus ei olisi enää sosiaalisesti hyväksyttävää, minkä eteen ihmiset sitten ponnistelisivat? Ihminen tarvitsee kuitenkin jonkun tavoitteen ja päämäärän elämälleen ja tähän mennessä työssäkäynti ja siitä kulutukseen saatava raha on näytellyt siinä suurta osaa.  Jos ihmisillä ei ole järkevää tekemistä, se johtaa ilkivaltaan, varasteluun, häiriökäyttäytymiseen. Ja mihin johtaa tekoälyn eteneminen ja sen hyväksikäyttö? Mitä tulevat tekemään ne ihmiset, jonka työn tekoäly korvaa? Maailma on todella suuressa murroksessa, jonka laajuuden tulemme käsittämään vasta vuosien päästä. Mutta tarve arvoille ja moraalille ei ole kadonnut, eikä tule katoamaan. Ja tämä kirjoitus tai muutkaan minun kirjoitukseni eivät muuten ole tekoälyn rustaamia 😊 

Sellainenkin sanonta on, että ihminen ei muutu, ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen alkaa olla liian tuskallista. Pelkään pahoin, että ihmiskunta alkaa tehdä korjaavia toimenpiteitä luonnon suhteen toden teolla vasta sitten, kun kaikki ihmisen teot alkavat kääntyä ihmistä itseään vastaan ja ihmisen oleminen tällä kauniilla planeetalla alkaa olla liian tuskallista likaisen veden, saastuneen ilman ja jatkuvien ympäristökatastrofien keskellä. Mitä jos kuitenkin ryhdyttäisiin toimeen vähän aiemmin?

 

Suljettu sydän

Tänään olen miettinyt paljon sitä, miten pystyisin avaamaan sydämeni uudelleen rakkaudelle? Ja kannattaako sitä ylipäätään edes enää yrittää tehdä? Olen kuin kuvassa näkyvä miekkojen kuningatar, itsenäinen, elämässään kovia kokenut ja varautunut ihmisten suhteen. Vaikutan varmaan ulospäin hyvin kylmältä, torjuvalta ja etäiseltä, sillä osaan hyvin kätkeä tunteeni. Sellainen en kuitenkaan todellakaan ole, vaan tunnen syvästi. Sydämeni on vaan piilotettu telkien taa turvaan, jotta kukaan ei enää pääsisi sitä haavoittamaan. Miten voin avata sydämeni, uskoen ja luottaen, että avaan sen henkilölle, joka ei revi sitä palasiksi? Oman haavoittuvuuden paljastaminen on todella pelottavaa. Koska tuntuu siltä, että en enää koskaan pysty tai halua läpikäydä tuollaista surua jonka nyt olen kokenut. Henkilöt, joilla on narsistisia piirteitä, osaavat niin taitavasti peittää ominaisuutensa aluksi ja hyvinkin pitkään. Miten pystyn tunnistamaan ne kaikki varoitusmerkit, ennen kuin ehdin kiintyä toiseen? Ja miten vastaavasti tunnistan sellaisen miehen, joka olisi hyvä minulle? Kun olen pienestä pitäen tottunut yhdistämään rakkauden ja kivun toisiinsa. Tuollaista ei pysty missään psykoterapiassa poisoppimaan, ne ovat niitä perusolettamuksia ja kiintymyssuhteen malleja, jotka opitaan jo lapsuudessa. Ja joihin aikuisuudessa sitten tunnetaan vetoa. Olisi vaan niin paljon helpompaa olla yksin. Mutta kun ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. On luonnollista ja normaalia kaivata niin henkistä kuin fyysistäkin läheisyyttä. Siinä on kuitenkin myös se vaara, että jos on fyysistä läheisyyttä toisen kanssa, siinä erittyy oksitosiini nimistä hormonia, joka aikaansaa yhteenkuuluvuuden tunteen, jolloin eroaminen on vaikeampaa. Tämä koskee varsinkin naisia, miesten on ainakin oman kokemukseni mukaan helpompi harrastaa seksiä vain seksin vuoksi ilman kiintymystä tai tunteita. Ihminen on kuitenkin tarkoitettu rakastamaan toista ihmistä. Ja koen kyllä olevani myös parisuhde ihminen, mikään yhden yön juttujen harrastaminen ei vaan sovi minulle. Toksisen suhteen jälkeen vain kadottaa luottamuksen omaan arvostelukykyynsä. Kun on kerran tehnyt huonon valinnan joka on romuttanut oman itsetunnon, on todella vaikeaa löytää luottamusta siihen, että oma arvostelukyky toimii. Ja kuinka usein olen kuullut ihmisistä, jotka kerta toisensa jälkeen rakastuvat samanlaisiin tyyppeihin, esimerkiksi vetävät juurikin narsistisia piirteitä omaavia tai alkoholismista kärsiviä ihmisiä puoleensa.

Pelko tästä estää minua aloittamasta deittailua uudelleen. Olen kyllä kokeillut joitain deittisovelluksia. Mutta sisälläni on ihan valtava epäluulo kaikkia miehiä kohtaan. Ja pelkään, että en itse edes osaa tuntea vetoa kuin juurikin tuollaisiin narsistisia piirteitä omaaviin, emotionaalisesti tavoittamattomiin miehiin. Kirjassaan The Human Magnet Syndrome Ross Rosenberg kirjoittaa, että monien kehityspsykologian ja mielenterveysammattilaisten mukaan ihmiset tuovat lapsuuden kokemuksensa aikuisuuden parisuhteisiin. Lapsuuden kiintymyssuhde luo ohjekirjan kaikkiin tulevaisuuden ihmissuhteisiin. Se on opas, joka ohjaa tiedostettuja ja tiedostamattomia ihmissuhdevaistoja. Tämä sisäinen opas ohjaa ihmistä kohti puoleensavetävää ja näennäisesti turvallista henkilöä. Ihmisen aiemmin traumatisoitunut lapsi-minä, joka on tukahdutettu muistista, ohjaa tätä prosessia. Tämä lapsi-minä antaa tuntemuksia, kuten esim. perhosia vatsassa jonkun hänen mielestään puoleensavetävän henkilön kohdalla. Tämän henkilön kohdalla lapsi-minä myös tuntee olonsa tutuksi ja turvalliseksi. Mutta miten voisi tehdä valinnan aikuisen arvostelukyvyllä, eikä lapsi-minän lähtökohdista? Pelottaa, että oma "tutka" miesten suhteen ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Pelottaa, että alkuhuuman ruusunpunaisten lasien ollessa silmillä en näe sitä toista oikeasti sellaisena kuin hän on, haluten nähdä vaan hänen hyvät puolensa ja selitellen ne punaiset liput pois. 

Rosenbergin mukaan kemia ihmisten välillä luo hullaantumisen, eli ns. ”limerancen”. Hullaantuminen on pakkomielteistä ihastumista toiseen ihmiseen.  Vaikka jotkut sekoittavat rakkauden ja hullaantumisen, ne ovat kaksi eri asiaa. Kun läheisriippuvainen ja narsistinen henkilö tapaavat, tämä hullaantuminen lähtee välittömästi käyntiin. Kun he ovat erossa, kumpikaan ei voi lakata ajattelemasta toistaan, hyvä kun pystyvät syömään tai nukkumaan. Kumpikin on pakkomielteinen toisen suhteen eikä pysty kontrolloimaan jatkuvia ajatuksiaan toisen suhteen. Tämä hormoni joka aiheuttaa huumeen kaltaisen hullaantumisen on dopamiini. Kun henkilö näkee tämän hullaantumisen kohteensa, aivojen täyttää dopamiini tulva. Samaan aikaan nonadrenaliini-hormonia vapautuu ja se aiheuttaa sydämen sykkeen kiihtymistä ja hikoilua. On ihmisluontoon kuuluvaa kokea voimakkaita emotionaalisia ja fyysisiä tuntemuksia romanttisen suhteen alussa, varsinkin jos niihin liittyy voimakas fyysinen vetovoima. Hullaantuminen voi siis tuntua joko valtavalta ilolta tai äärettömältä epätoivolta, riippuen siitä vastataanko tunteisiin vai ei.

Hullaantumisen oireita:

-          Pakkoajatukset hullaantumisen kohteeseen liittyen

-          Mielentilojen vaihtelu riippuen hullaantumisen kohteen toiminnasta

-          Hylkäämisen pelko

-          Sydänsuru kun epäilykset ottavat vallan

-          Leijuminen kun toinen vastaa tunteisiin

-          Hullaantumisen kohteen positiivisiin ominaisuuksiin keskittyminen ja negatiivisten unohtaminen

     Tässä on 5 keinoa jolla päästä yli hullaantumisesta: 1. Ensimmäinen askel ylitsepääsemiseen on sen tiedostaminen, että kokee hullaantumista eikä rakkautta. Perehdy siihen, mikä menneisyydessäsi aiheuttaa sen, että olet altis käyttämään tällaista selviytymiskeinoa. Terapia voi olla tässä hyvä väline. 2. Aseta tavoitteeksi suhde joka perustuu rakkauteen eikä hullaantumiseen. Rakkaudessa ja hullaantumisessa on tiettyjä eroja; rakkaus on vastavuoroista eikä se perustu pelkoon. Hullaantuminen on yksipuolista ja toista idealisoivaa jossa jatkuvasti joutuu pelkäämään tulevansa hylätyksi. 3. Ota selvää omasta kiintymyssuhdetyylistäsi ja omista persoonallisuuden piirteistäsi. Täältä löytyy esim. englanninkielinen kiintymyssuhdetesti: Free Attachment Style Test | The Attachment Project 4. Uudelleenohjelmoi mielesi hullaantumisen kohteen suhteen: Jos alat haaveilla hänestä, kirjoita vaikka itsellesi ylös jotain huonoja puolia, joita tiedät hänessä olevan. Täältä löydät myös testin, jossa voit testata koetko rakkautta vai hullaantumista: Limerence Test: Free Report - Attachment Project

     Olen kokenut tällaisen hullaantumisen, mutta nyt haluaisin sen sijaan kokea sellaisen rauhallisen rakkauden. Joka perustuu todellisuuteen, jossa toista ei nosteta mihinkään jalustalle, vaan nähdään sellaisena kuin hän oikeasti on, vikoineen päivineen. Jossa kumpikin osaa ja haluaa olla myös yksin ja on henkisesti aikuinen. Jossa vallitsee oikea emotionaalinen turvallisuuden tunne, ei jatkuva epävarmuus, munankuorilla käveleminen, tarvitsevuus ja takertuminen. Jossa kummallakin on myös oma elämänsä ja johon mahtuvat kummankin harrastukset ja muutkin ihmissuhteet. Jossa ongelmia ratkotaan ja kommunikoidaan aikuismaisesti, eikä taaperoikäisen sisäisen lapsen tasolta huutaen, jos oma tahto ei mene läpi. Tai vastaavasti mykkäkoulun kautta mököttäen, kunnes toinen saadaan suostumaan omaan tahtoon. Haluaisin suhteen, jossa oleminen tuntuu helpolta. Jossa oleminen ei ole jatkuvaa konfliktia ja vääntöä. Jossa oleminen ei vaadi jatkuvaa työtä ja tunnu työltä. Joka ei perustu sellaiseen kaupankäyntiin, jossa jokaista antamaasi asiaa kohti vaadit itsellesi jotain takaisin. Tällä kertaa rakkauden pitää perustua vapauteen ja luottamukseen, ei mustasukkaisuuteen ja kontrollointiin. Aiemmin olen mennyt niiden vatsassa tuntuvien perhosten perässä, mutta nyt rakkauden pitää olla muuta kuin kiihtymystä. Mietin vain, onko mahdollista tuntea myös fyysistä vetoa toista kohtaan ilman tällaista hullaantumisen tunnetta? Koska sekin puoli on kuitenkin parisuhteessa tärkeää. Tähän asti nimenomaan tämä hullaantuminen ja kiihtymys on aikaansaanut myös sen fyysisen viehtymyksen. Mutta voiko sellaisessa rauhallisessa ja turvallisessa rakkaudessa oikeasti myös tuntea fyysistä vetovoimaa? 

Rosenbergin mukaan läheisriippuvainen ja narsisti ovat psykologisesti kehittymättömiä henkilöitä, jotka tarvitsevat toisiaan, jotta tuntisivat itsensä paremmaksi. Yksin he ovat yksinäisiä, tyhjiä ihmisiä, jotka tarvitsevat toistensa seuraa paetakseen perustavaa laatua olevaa yksinäisyyttään ja ytimessä olevaa häpeää. Läheisriippuvainen on tästä tietoinen, mutta narsisti juoksee sitä pakoon tai piiloutuu siltä. Yksin he tuntevat olevansa epätäydellisiä ja yksinäisiä. Yhdessä he pystyvät unohtamaan tämän. He tulevat aina tarvitsemaan toisiaan tunteakseen itsensä kokonaisiksi. Tämä kahden puolikkaan suhde ei koskaan tule olemaan kokonainen suhde, koska molemmilta puuttuu rakkautta itseään kohtaan. Me olimme nimenomaan kaksi puolikasta, jotka yrittivät yhdessä olla kokonaisia. Olen nyt eron myötä yrittänyt opetella yksin olemista ja sitä oman itsen rakastamista. Minulla on ollut tavoitteena, että tuntisin itseni elämässäni täysin tyytyväiseksi ennen kuin edes harkitsen uutta suhdetta. Mutta mistä sen sitten tietää, että on tarpeeksi parantunut yrittääkseen uutta suhdetta? Ja tässä on olemassa myös se vaara, että kun yksin oleminen alkaa tuntua liian hyvältä ja rauhalliselta, ei edes halua enää yrittää rikkoa tätä rauhaa ja yrittää alkaa rakentaa uutta parisuhdetta. Oman henkisen tervehtymisen kannalta olisi kuitenkin varmaankin terveellistä kokea myös erilainen, terveellä pohjalla oleva suhde. Pitkän avioliiton jälkeen tuntuu myös jotenkin raskaalta ja kummalliselta alkaa taas tutustua uuteen ihmiseen alusta alkaen, tyyliin mikä sinun lempivärisi on. Deittisovelluksissa on myös tuntunut tosi kummalliselta viestitellä jonkun uppo-oudon tyypin kanssa että miten sinun päiväsi meni? Ja kertoa omista puuhistaan. Ihan kuin oltaisiin oltu vuosia yhdessä vaikka ollaan viestitelty vain muutama päivä. En tiedä, se tuntuu vaan hirveän kornilta ja oudolta ja olenkin tosiaan luopunut noista sovelluksista. Ehkä se johtuu myös siitä, että olin naimisissa niin kauan ja deittailukulttuuri on kokenut näiden vuosien aikana niin valtavan mullistuksen.

Olen myös miettinyt sitä, osaanko edes oikeasti rakastaa. Koska tämä minun läheisriippuvainen rakkauteni ei ole ollut rakkautta, vaan riippuvuutta. Vaikka itse olen pitkään uskonut sen olevan rakkautta ja vasta viime vuosina tajunnut mistä on kyse. Voiko traumaattisen lapsuuden kokenut ja läheisriippuvuuteen taipuvainen oikeasti pystyä rakastamaan ehjällä tavalla? Olen miettinyt rakastamista esimerkiksi kukkien hoidon kautta. Kukkiakin olen hoitanut läheisriippuvalla tavalla. Olen esimerkiksi ylikastellut sellaisia kukkia, jotka eivät sitä siedä ja onnistunut tällä tukahduttavalla otteellani tappamaan sellaisia kukkia, joiden tappaminen ei pitäisi olla kovinkaan helppoa tai edes mahdollista. Kukkiakin pitäisi hoitaa sillä tavalla kuin ne tarvitsevat. Ja hoitaa niitä sillä tavalla kuin niille on hyvä, ei sillä tavalla kuin itselle on on hyvä. Sillä läheisriippuvainenhan saattaa alkaa ratkomaan toisen ongelmia ajatellen tietävänsä mikä toiselle on hyvä, melkein paremmin kuin se ihminen itse. Ja haluaa vain tuntea itsensä tarpeelliseksi. Eli hänen motiivinsa saattavat näyttää epäitsekkäiltä, mutta eivät todellisuudessa ole sitä. Pitäisi siis kuunnella toisen tarpeita, mutta ei kuitenkaan myöskään liikaa omien tarpeiden kustannuksella. 

Loppuun vielä Jonna Tervomaan Suljettu Sydän sanat:

Karu mieli, taikka kevyt olo
Sul' on suljettu sydän
Takatuuli, taikka läpiveto
Sul' on suljettu sydän

Veriveli taikka muukalainen
Sen näkee, sen näkee
Kaikkihan sen näkee

Sul' on suljettu sydän
Sul' on suljettu sydän
Sul' on suljettu sydän, hei
Kuka sen aukaisee?

Ypöyksin tai kaksin
Sul' on suljettu sydän
Kanssa toisten samanlaisten
Sul' on suljettu sydän
Tuskaako huutaa vai itseltään varjelee ?
sun suuri, suljettu sydän

Veriveli taikka muukalainen
Sen näkee, sen näkee
Kaikkihan sen näkee

Sul' on suljettu sydän
Sul' on suljettu sydän
Sul' on suljettu sydän, hei
Kuka sen aukaisee?