Repsikka-prinsessa vai oman elämänsä kuski?

Eron jälkeen minulla on ollut aikaa miettiä omaa naiseuttani. Parisuhteessa sitä ei niin paljon tullut pohdittua eikä sellaiseen pohtimiseen ole oikeastaan ollut minulla koskaan ollut aikaakaan työn, lastenhoidon ja arjen pyörittämisen ohella. Olen myös alkanut seurata somessa sivuja, joissa pureudutaan feminiiniseen ja maskuliiniseen energiaan ja siihen, miten maskuliininen mies tuntee vetoa naiselliseen naiseen. Ja millainen naisen pitäisi olla, että maskuliinien mies hänestä kiinnostuu. Tässä samassa yhteydessä olen törmännyt myös ajatukseen ns. provider (eli elättäjä)-kulttuurista, jossa ajatuksena on, että naiselle riittää että hän vain on olemassa ja kaunis katsella. Miehen rooli on elättää naista, käydä töissä ja hoitaa kaikki käytännön asiat. Naisen tehtävä on tosiaan vain näyttää kauniilta ja keskittyä siihen ja miehen ilahduttamiseen kauniilla olemuksellaan ja energiallaan.

50-luvullahan tämä kuului suomessakin normaaleihin sukupuolirooli käsityksiin: Näin vaimo palveli 50-luvulla – lue uskomattomat neuvot! | MTV Uutiset Mies lähti puku päällä aamulla töihin, nainen jäi päiväksi kotiin hoitamaan kotia ja lapsia. Ja kun mies tuli illalla töistä, nainen odotti hiukset kammattuna, nätisti meikattuna miehen tohvelit ja päivän lehti kädessä valmiina ojentamaan ne hänelle rentouttavan drinkin kera. Ja tietysti kaunis hymy kasvoillaan.  Sitten nainen tarjoili miehelle valmistamansa herkullisen lounaan. Naisen valtakuntaa olivat koti ja lapset, miehen työ. Miehen rooli lasten kasvatuksessa oli lähinnä toimia jonkinlaisena pelotteena johon vedottiin silloin kun äidin auktoriteetti ei enää riittänyt. Naisella ei oletettu olevan mitään kovin järkeviä ajatuksia päässään, hänen ei tarvinnut ymmärtää yhteiskunnallisia asioita tai politiikkaa. Nykyajan päivitetty versio tästä 50-luvun mallista taitaa olla hieman erilainen; naisen pitää vetää puoleensa mies jolla on niin paljon rahaa, että hänen ei tarvitse tehdä kaikkia kotihommia itse. Mies, joka maksaa hänen kauneudenhoitonsa ja muut mielenkiinnon kohteensa. Mies, joka pystyy palkkaamaan lapsille hoitajan, jotta lapsenhoito ei naista liikaa rasita. Ja kotiin siivoojan. Naisen rooli on siis edelleenkin vain näyttää kauniilta ja miestä miellyttävältä. Ja ajatellaan, että nainen on niin hento ja hauras olento, että hän ei kestä eikä jaksa työelämän stressiä ja jo pelkästään se, että hänellä on kuukautiset on niin suuri rasite, että se oikeuttaa siihen, että ei tarvitse tehdä mitään.

 Minulle tähän malliin astuminen aiheuttaisi kyllä suuria vaikeuksia. Olen aina lukenut, niin sanomalehtiä kuin kirjojakin ja lehdestä luen yleensä taloussivut. En ole koskaan tilannut yhtäkään ”naistenlehteä” enkä tiedä (enkä välitä) miltä täydellisen kodin pitäisi näyttää kun valmistaudutaan jouluun. Olen kouluttautunut ja tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä lähes koko työurani. Olen sen verran energinen ja aktiivinen, että jos minulla ei olisi työtä, turhautuisin. En silti väheksy naista, joka ei halua olla yhteiskunnallisesti tietoinen tai kouluttautua. Jos hän on onnellinen sillä tavoin, hienoa ja hyvä juttu hänelle. Minulle se ei vaan sovi. Ja mehän ollaan kaikki erilaisia. Mutta ihan yleisellä tasollakin, tässä 50-luvun mallissa on aika paljon muitakin epäkohtia. Jotta mies voisi kustantaa naiselle kaiken, hänen pitäisi olla todella varakas ja hyvissä töissä. No, kaikille miehille ei riitä paikkoja siellä nokkimisjärjestyksen yläpäässä. Tai entä jos mies haluaa hakeutua hoitoalalle, jossa tunnetusti palkkataso ei ole  samaa tasoa esimerkiksi teollisuuden palkkojen kanssa. Miten provider-miehenä toimiminen siinä kohtaa onnistuu? Entä sitten jos perus-Pirjo ei ole riittävän kaunis ja viehättävä toimimaan repsikka-prinsessana? Mihin Pirjo sitten elämänsä perustaa ja miten hän tulee toimeen? 

Tämä malli toimii siis vain niiden kohdalla, jotka ovat riittävän rikkaita ja/tai riittävän kauniita. Eli toisin sanoen keski-ikäinen mies joka on jo raivannut tiensä johtajan paikalle ja nuori nainen. Entä sitten kun tämä nuori nainen väistämättä vanhenee ja hänen viehätysvoimansa hupenee? Ja jos tämä hänen puolisonsa vaikka kuolee ennen aikaisesti. Mistä hän hankkii uuden providerin nelikymppisenä? Tai viisikymppisenä? Jos ei siis se provideri ole jo häntä siinä vaiheessa vaihtanut nuorempaan. Entäs eläkkeen kertyminen?  Pahimmassa tapauksessa nainen putoaa täysin tyhjän päälle kouluttamattomana, ilman työtä ja rahaa. Ja jos mies on narsistinen, tämä on todennäköisesti myös eristänyt naisen tukiverkoista, joten hänellä ei edes ole ketään, kenen puoleen kääntyä apua hakemaan. Narsistia voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä narsisti ei todellakaan paljasta todellista itseään, ennen kuin on saanut toisen jollain lailla ”nalkkiin” Naisen voi olla vaikeaa ja jopa mahdotonta lähteä tuollaisesta suhteesta, jos hänellä ei ole koulutusta, työkokemusta ja jos mies käyttää suhteessa taloudellista valtaa ja kontrollia. Kyllä naisen kannattaisi jollain lailla varmistaa sellainen perälauta, että pystyy tarvittaessa lähtemään. Ja toki tämä tilanne voi olla toisinkin päin, eli suhteen narsisti ja vallankäyttäjä onkin nainen.

Tietyllä tavalla tuo perinteisempi 50-luvun roolijako voi olla myös naisen kannalta reilumpi, sillä naisen ollessa vaativassa työssä, siitä huolimatta yleensä myös suurempi vastuu kotitöistä kaatuu hänelle. Eli pitkän työpäivän jälkeen hän tekee enemmän kotitöitä kuin mies ja hänelle kasautuu paljon myös kaikenlaista ns. metatyötä ja arjen suunnittelua. On suunniteltava lasten hoitoaikatauluja ja kaverisynttäreiden ja sukulaisten lahjaostokset, harrastuksiin kuskaaminen ym. Jos nainen olisi "vain" kotiäiti ja vaimo, silloin tämä ei olisi niin kuormittavaa. Mutta jos nainen käy myös töissä ja tämä kaikki muu on sen lisäksi enimmäkseen hänen vastuullaan, siitä voi tulla lopulta liian raskasta. Tasapuolisempaa olisikin se, että myös nainen saisi omaa aikaa harrastuksiinsa ja sosiaaliseen elämään, niin että mies hoitaa lapsia tai hankitaan yhdessä hoitaja. Jos perheessä on riittävästi rahaa, olisi myös reilumpaa hankkia kotisiivooja. Nykyajan malli naiselle saattaakin perheessä olla se, että naisen oletetaan sekä hoitavan menestyksekkäästi työnsä, että hoitavan kodin ja lapset ja vielä lisäksi maksavan puolet laskuista. Onko ihme, jos naiset tämän kaiken alla uupuvat? Ja lopen uupuneena on aika vaikeaa olla viehättävän feminiininen. Miehelle tämä taas on hirmu hyvä diili, sillä hän pystyy ongelmitta toteuttamaan itseään työelämässä, kun nainen hoitaa kaiken kotona aina siivoamisesta sairaiden lasten hoitamiseen.

Näissä naisellisen energian haltuunotto-ohjeistuksissa ohjeistetaan myös että naisen pitäisi antautua miehen johdettavaksi kaikissa tilanteissa, olla tosiaan se passenger princess eli repsikka prinsessa, jonka ei tarvitse tehdä mitään. Kuulostaa ihanan rentouttavalta sinänsä, mutta entäs jos se mies ei osaa johtaa? Eikä kaikki miehet osaa johtaa edes itseään saati toisia vain sen takia että ovat miehiä. Olen elämäni aikana törmännyt tasan yhteen mieheen, jonka johtamiseen luotin niin paljon, että saatoin oikeasti päästää irti kontrollista ja vain olla siinä feminiinisessä energiassa. Ja se tuntui kyllä ihanalta oikeasti. Kun mietin deittailun aloittamista, luin Feinin, Ellenin Schneiderin ja Sherrien kirjaa The Rules: Time-tested Secrets for Capturing the Heart of Mr. Right.  Omista deittailuajoista kun oli aikaa vuosikymmeniä. Ja minä kun tykkään tutustua asioiden teoreettiseen viitekehykseen ennen käytännön toteusta😊Nähdäkseni tuon kirjan päätavoitteena on opettaa naiselle, miten pyydystää mies avioliittoon. No, en todellakaan ole pyydystämässä ketään avioliittoon, kun olen todella haasteellisesta avioliitosta edelleen toipumassa, mutta ihan viihdyttävä kirja tuo oli sinänsä.

Tässä muutamia poimintoja kirjasta:

1.        ”Miehet ovat erilaisia kuin naiset. Naiset jotka soittavat miehelle, pyytävät heitä ulos tai tarjoavat seksiä ensimmäisillä treffeillä tuhoavat miehisen metsästyksen halun ja eläimellisen vietin. Miehet on luotu vastaamaan haasteeseen. Ota haaste pois ja heidän kiinnostuksensa vähenee.” Eli toisin sanoen nainen ei saa olla liian innokas, vaan vähän semmoinen kylmänviileä. Mutta samaan aikaan pitäisi kuitenkin tietyllä lailla viestittää olevansa kiinnostunut sillä lailla hyvin hienovaraistesti. Haastavaa, eikö?

2.       ”Ymmärrämme miksi modernit, työ- ja uraorientoituneet naiset vastustavat näitä ajatuksia. Heillä on MBA tutkinto joka opettaa miten asiat saadaan tapahtumaan ja pannaan hösseliksi ja he osaavat johtaa uraansa. Kuitenkin suhde mieheen on erilainen. Siinä miehen on otettava ohjat käsiinsä. Hänen pitää tehdä aloite. Miehen pitää kosia. Me emme keksi tätä, koska se on vaan biologinen tosiasia naisesta ja miehestä. Vaikka oltaisiin työkavereita, nainen ei saa ehdottaa lounastreffejä tai tehdä itseään tykö jollain tekosyyllä miehelle. Miehen on tehtävä aloite.” Okei, ymmärrän tämän ajatuksen, nainen ei saa toimia kuin mies, koska se on miehelle luotaantyöntävää. Mutta esim. Tinderin miehet ei kyllä toimi tällä tavalla. Mätsejä tulee paljon, mutta sitten iso osa miehistä ei tee mitään. Vaan odottavat, että nainen lähettäisi viestiä. Aika monen miehen profiilissa myös lukee, että jos olet kiinnostunut, lähetä viesti. Todella harvoin olen myös törmännyt mieheen, joka oikeasti suunnittelisi treffejä ja ottaisi ohjat käteensä. Jotkut olisivat täysin tyytyväisiä viikkokausien viestittelyyn siitä mitä söivät tänään päivälliseksi ja kuinka laittoivat pesukoneen pyörimään. Hieman tulee sellainen ajatus, että ne tosimiehet ei taida olla siellä Tinderissä, vaan siellä on aika feminiinisiä miehiä. Ja ne menestyneet provider-tyyppiset miehet ei edes siellä Tinderissä pyöri, koska niiden tielle heittäytyy jo muutenkin kauniita naisia sen kummemmin suurempia yrittämättäkin.

3.       ”Nainen ei saa soittaa ensin miehelle. Puhelut miehen kanssa täytyy pitää lyhyinä ja pitää huoli siitä, että aina lopettaa puhelun ensin. Kirjassa jopa kehotettiin laittamaan ajastin soimaan kymmeneksi minuutiksi, jotta ei puhu liian kauaa. Nainen ei saa pyytää miestä tanssimaan. Miehen pitää suunnitella treffit. Miehen pitää hakea nainen ja nainen ei saa treffeillä tulla miestä puolimatkaan vastaan. Naisen tehtävänä on vain olla. Naisen pitää lopettaa treffit ensimmäisenä. Viikonlopun treffit pitää sopia viimeistään keskiviikkona, jos mies pyytää sen jälkeen, ei saa suostua vaan vaikka teeskennellä että on jotain parempaa tekemistä”.

4.       ”Käyttäydy treffeillä hiljaisesti ja varautuneesti, sillä monet miehet pitävät puheliaita naisia ärsyttävinä. Sinun ei tarvitse olla erityisen viihdyttävä tai sinulla ei tarvi olla tärkeää ja kiinnostavaa sanottavaa koko ajan. Muista, miehet rakastuvat olemukseesi ja energiaasi. Naiset rakastavat puhumista. Ja heidän suurin virheensä on puhua miehille niin kuin he olisivat heidän tyttöystäviään tai terapeuttejaan. Muista olla vähän mysteerimäinen. Paras tapa välttää emotionaalista kipua on pysyä vähän emotionaalisesti etäisenä. Älä maksa mitään ensimmäisillä kolmilla treffeillä.”

5.       Tämän neuvon allekirjoitan täysin: ”Kuulemme uudestaan ja uudestaan naisista, jotka kutistuvat tavattuaan herra oikean. Kun tapaat herra oikean, se on juuri oikea aika aloittaa tennis, MBA:n opiskelua tai lähteä sille matkalle ystäviesi kanssa.” Eli et saa unohtaa muuta elämääsi ja antaa elämäsi pyöriä vain miehen ympärillä. 

Vähän teennäisiltä nuo kirjan ohjeet minusta kyllä tuntui. Koko ajan pitäisi varoa mitä puhuu, ettei vaan kuulosta liian älykkäältä tai hauskalta. Pitäisi siis vetää jotain epäaitoa roolia. Mutta eihän tuollaista teeskentelyä kukaan kauaa jaksa ja kyllähän se oikea persoonallisuus sieltä kuitenkin paljastuu. Joten ehkäpä on vaan kuitenkin parempi nättinä omana itsenään pitää kädet sen oman elämänsä auton ratissa tiukasti kiinni kuin ihmetellä nättinä mutta passiivisena repsikka-prinsessana että mihinkäs tämä kyyti nyt oikein mahtaakaan olla menossa.

 

Rajojen asettaminen itselle eli itsekuri

Kirjoitin jo aiemmassa postauksessa rajojen asettamisesta toisille: Lennän minne haluan: Rajojen asettaminen toisille mutta nyt kun kuntosalit alkuvuodesta pullistelevat ihmisiä jotka yrittävät toteuttaa uuden vuoden lupauksiaan, on ehkä ajankohtaista kirjoittaa rajojen asettamisesta itselle. Eli vanha kunnon itsekuri. Söisikö hampurilaisaterian vai valmistaisiko itse terveellisen salaatin. Nukkuisiko pitkään vai heräisikö klo 5 tekemään jotain hyödyllistä ennen töihin menoa? Jatkaisiko yrittämistä siitä huolimatta että tulee useita kertoja torjutuksi, vai luovuttaisiko? Väärän valinnan tekeminen kestää vain muutaman sekunteja, mutta sen seuraukset voivat olla todella pitkäkestoisia. Vaikka yksi hampurilainen silloin tällöin ei ehkä tuhoa painonpudotusyrityksiäsi, mutta jos se toistuu usein, sillä on vaikutusta. Minulle oikeiden valintojen tekeminen on vaikeinta silloin, kun tunnen itseni väsyneeksi tai tunteet on pinnassa. Esimerkiksi loppuviikosta, kun jääkaappi alkaa olla tyhjä ja työviikon väsymys kulminoituu, tulee paljon helpommin sorruttua siihen, että hakee Hesburgerin kaistalta jotain pikaratkaisua nälkäänsä. Tässä kohtaa pitäisi yrittää suunnitella paremmin, mitä tekee sitten kun tuollainen tilanne tulee eteen.

Itsekuri on kytköksissä kykyysi tuntea empatiaa tulevaa itseäsi kohtaan. Jos pystyt kuvittelemaan tulevan itsesi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän, mieti ovatko nykyiset valintasi sellaisia, joista tuleva itsesi olisi onnellinen? Jos olet nyt jo ylipainoinen ja jaksamisessa on toivomisen varaa, olisiko tuleva sinä iloinen kymmenen vuoden sisällä kertyvistä lisäkiloista? Siinä hetkessä kun on se herkku nenän edessä on ehkä vaikeaa visualisoida sitä tulevaa minää, mutta pitäisi yrittää. Jos vain voisi ottaa pienen tuumaustauon ennen kuin toteuttaa sen mieliteon ja jos sitten tulisikin toisiin ajatuksiin. Olen esimerkiksi ottanut tuekseni vanhan valokuvan, jossa olen ihannepainossani ja muutenkin hyvin onnellisen näköinen. Kun houkutus tulee, yritän katsoa tuota kuvaa ja miettiä, haluanko olla sellainen?

Parasta tietenkin olisi, jos niitä herkkuja ei olisi kotona ollenkaan. Tai jos nyt esimerkiksi lasten jämäkarkkeja löytyy kaapista, yrittäisi kuitenkin niiden sijaan valita jonkun terveellisemmän vaihtoehdon. Olen nyt itse yrittänyt kasvattaa itsekuria ja eräänä iltana hävisin taistelun. Oli huono ja väsyttävä päivä ja söin illalla lapsen karkkeja. Seurauksena oli se, että heräsin yöllä yhden aikaan siihen, että oli todella huono olo ja oksetti. Sitten meni yöunet ja siinähän sitä oli sitten aikaa miettiä että kannattiko? No ei todellakaan kannattanut. Mietin vaan, että miten olisin siinä hetkessä pystynyt kieltämään itseltäni tuon? Jotenkin siinä houkutuksen edessä menee sellaiseen tilaan, että ei enää ajattele. Tuntee vaan jo kielellään miltä se herkku maistuu ja jos erehtyy sitä vielä haistamaan niin se on menoa…sitten pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki tai ei mitään ajattelu ottaa vallan ja antaa saman tien mennä piloille koko päivä. Ja sitten se jatkuu seuraavana päivänä….ja sitä seuraavana…Mutta jos vain pystyisi tuossa kohtaa ottamaan sen tuumaustauon ennen kuin toteuttaa sen kiusauksen. Aion tosiaan ottaa tästä opikseni, sillä tuleva minäni ei halua olla kymmenen vuoden päästä ylipainoinen ja pettynyt itseeni.

Itsekurilla on aika paljon tekemistä itsekunnioituksen kanssa. Jos pettää itsensä ja itselle antamansa lupaukset, tuntee pettymystä ja epäonnistumisen tunnetta. Jos toistuvasti pettää itsensä, ei enää pysty luottamaan itseensä. Ja kun ei luota itseensä, muutkaan eivät luota. Itseluottamus ja tunne siitä, että omissa nahoissa on hyvä olla on todella tärkeä asia! Nykymaailmassa myös valitettavasti arvostellaan ihmisiä ennen kaikkea ulkonäon kautta ja ylipainoisesta ihmisestä vedetään se johtopäätös, että koska hänellä ei ole itsekuria, hän ei kunnioita itseään. Jolloin muidenkaan ei tarvitse kunnioittaa. Ihmiset kohtelevat sinua niin kuin itse kohtelet itseäsi.  Monesti ajatellaan myös, että itsekuri on itsen pakottamista tekemään asioita (on se tietysti sitäkin) mutta se on myös oman hermoston rauhoittamista. Aivot kaipaavat ennustettavuutta, rakennetta ja luottamusta itseen. Kun sinulla ei ole itsekuria, sinulla ei ole mitään noista. Kun et pidä lupauksia itsellesi, hermostosi ei tunne oloaan turvalliseksi. Samalla tavalla olet varpaillasi henkilöiden kanssa, joihin et luota. Tässä joudut olemaan varpaillasi itsesi kanssa. Itsekuri kertoo aivoillesi, että homma on hallussa ja se rauhoittaa hermoston. Tämä vaikuttaa myös siihen, että muutkin vaistoavat tuon sinusta. Kyllähän se niin, on että ihmiset jotka tekevät mitä sanovat, ovat luotettavampia ja puoleensavetävämpiä.

Itsekuri on tärkeää myös sisäisen lapsen turvallisuuden tunteen kannalta. Vanhemmat, jotka pitävät lupauksensa lapselle, luovat luottamusta. Jos sinun rakastava vanhempasi lupaa sinun sisäiselle lapsellesi, että teet jotain tärkeää (vaikka nyt että lähdet siitä emotionaalisesti pahoinpitelevästä parisuhteesta jossa voit huonosti) Niin jos et pidäkään tuota lupausta, vaan palaat takaisin, petät sisäisen lapsen luottamuksen siihen, että rakastava vanhempi pystyy hoitamaan hommat. Samalla sisäinen kriittinen vanhempi saattaa alkaa sättimään sinua siitä kuinka aina epäonnistut. Ja sisäinen teini taas lyö kaiken lekkeriksi ja mättää niitä herkkuja kaksin käsin, koska kaikki menee kuitenkin pieleen. Eli itsekuri on myös välittämistä sisäisestä lapsestasi. Tämä asennemuutos on tärkeää, koska yleensä itsekuri nähdään jonain vaikeana asiana ja pakottamisena. Toki se tavallaan sitä onkin, koska tehdään asioita välittämättä siitä, miltä tuntuu. Esimerkiksi jos aina noudattaisi sitä mitä haluaa tehdä, ei varmaan nousisi koskaan aamulla töihin. Mutta töihin on mentävä, tuntui sisällä miltä tahansa, koska tarvii rahaa.  Itsekuri voidaan siis kokea sekä negatiivisena että positiivisena asiana. Itse yritän nyt muuttaa asennetta siihen, että se on positiivinen asia. Olen niin monta kertaa aiemmin hylännyt sisäisen lapseni ja sillä on ollut vaikutusta itsetuntooni ja itseluottamukseeni. Sisäisestä lapsesta lisää aiemmissa postauksissani:Lennän minne haluan: Sisäinen lapsi, Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi - OSA 1 perustan luominen, Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi OSA 2 - taitojen syventäminen

Monesti kun lähdetään vuoden vaihteessa sille dietille, lähdetään liikkeelle ihan epärealistisilla tavoitteilla. Mennään ihan kammottavilla kalorivajeilla ja rääkätään itseään liikunnalla. Ja odotetaan että tuloksia pitäisi olla nähtävissä jo parin viikon päästä. Mutta eihän se ole kestävä tapa. Vähän aikaa tuota ehkä jaksaa, mutta sitten kaiken rääkkäämisen jälkeen joko sairastuu tai repsahtaa. Sitten alkaa syyttämään itseään epäonnistumisesta ja lyö hanskat tiskiin. Jos se ylipaino on kertynyt vuosien tai vuosikymmenten aikana, ei ole realistista ajatella että se lähtee kahdessa viikossa tai välttämättä kolmessa kuukaudessakaan. Pitäisi sen sijaan miettiä mikä on pitkän tähtäimen tavoite ja vielä jakaa se osatavoitteisiin.

Itsekuria tarvitaan itse asiassa kaikkien elämän tavoitteiden saavuttamisessa. Itsekuri on oikeastaan häiriötekijöiden poistamista. Työelämässä yksi suuri häiriötekijä on sosiaalinen media. Esimerkiksi jos olet tekemässä jotain keskittymistä vaativaa tehtävää ja avaat kännykkäsi joka kerta kun siihen tulee jokin ilmoitus saapuneesta viestistä tms. sinun keskittymisesi romahtaa. Jotta saat tehtävän tehtyä, sinun on päätettävä että et vilkuile muita juttuja vaikka kuinka tekisi mieli. Tai ehkä kannattaa työpäivän ajaksi poistaa some sovellukset kokonaan puhelimesta. Häiriötekijä voi myös olla muut ihmiset. Jos palataan siihen diettiin, toiset ihmiset saattavat painostaa sinua kovastikin syömään herkkuja. Lähipiirissäsi voi olla jopa henkilöitä, joille onnistumisesi saattaa olla uhka. He eivät edes halua sinun muuttuvan ja kehittyvän, vaan pysyvän samana kuin ennen. Koska se tuntuu turvalliselta HEILLE. Mutta ajattelevatko he silloin sinun parastasi, vai omaa parastaan?

Esimerkiksi sinulla saattaa olla joku ystävä, jonka kanssa säännöllisesti päivittelette epäonnistumistanne dietissä ja puhutte siitä kuinka hankalaa dietissä pysyminen on (minulla on tuollainen ystävä, johon olen kyllä alkanut ottaa etäisyyttä) Ehkä muutenkin puheet saattavat pyöriä valittamisen ja negatiivisuuden ympärillä. Ehkä teidän koko ihmissuhde saattaa perustua negatiiviseen itsesäälissä pyöriskelyyn. Jos sinä alatkin muuttua, tuo ystävä ei välttämättä pidä siitä. Koska sinä onnistut ja hän ei. Silloin voi miettiä, onko tuo ihmissuhde hyväksi sinulle? Pitäisi yrittää löytää ihmisiä, jotka auttavat sinua onnistumaan ja tulemaan paremmaksi.

Ylipäätään valittaminen on yksi paha tapa, johon itsekin syyllistyn. Koska uskon, että sanat luo todellisuutta ja se, mistä puhut, tulee todeksi sinulle. Jos jatkuvasti puhut sairaudesta tai epäonnistumisesta, olet pian sairas ja epäonnistunut. Jos puhut positiivisesti ja mahdollisuuksista, luot niitä elämääsi. Nyt ehkä saatat ajatella että ei elämä ole mitään feikkipositiivista huttua vaan p***a osuu tuulettimeen säännöllisesti. Näin varmasti on ja jokaisella ihmisellä on oma osansa siitä. Siinä  pyöriminen ei kuitenkaan jalosta mitään. Tulee vaan entistä huonompi olo. Pitää yrittää mennä ratkaisukeskeisesti eteenpäin ja ainakin yrittää olla valittamatta. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty! Ne valitukset vaan kaiken aikaa soljuu helposti suusta…kuinka on huono sää ja kolottaa selkää ja oli kauhea ruuhka ja….sitä ei oikeastaan enää hetken päästä edes itse tiedosta, kuinka paljon valittaa. Mutta jos kokeilisi ensin vaikka yrittää olla vaikka yhden päivän valittamatta?

Itsekuri vaikuttaa tosiaan hirmu laajasti moneen eri elämän osa-alueeseen. Esimerkiksi rahankäyttö ja säästäminen on yksi sellainen. Jos haluaa saada rahaa säästöön, se vaatii itsekuria. On niin helppoa vaan ostella sitä tai tätä ja hups, yhtä-äkkiä huomaa että eipä se säästö mitä suunnitteli sitten toteutunutkaan. Tässä autan itseäni niin, että minulla on yksi tili josta maksan ruuan, yksi tili josta maksan asumisen ja laskut ja yksi tili jonne säästän. Kun palkka tulee, siirrän ruokatilille sen rahasumman, jonka olen suunnitellut ruokaan käyttää, säästötilille siirrän myös rahaa ja käyttötilille jätän se mitä ajattelen laskuihin menevän. Tämä auttaa siihen, että on pieni kynnys siirtää säästötililtä käyttötilille rahaa takaisin. Kirjaan myös erilliseen sovellukseen kaikki tulot ja menot reaaliaikaisesti. Lisäksi olen laatinut budjetin excelillä ja kirjaan sinne joka kuukausi toteumat tuolta sovelluksesta. Säästämisessä itsekuria kyllä todella tarvitaan. On vaan tärkeää, että olisi jonkinlainen vararahasto elämän yllätyksiä vastaan. Tietäjät sanoo, että pitäisi olla 3-6 kk kuluja vastaava summa säästössä kaiken aikaa elämän ei-niin-mukavia yllätyksiä varten.

Yksi asia jossa minun on vaikeaa asettaa itselleni rajoja on kahvinjuonti. Rakastan kahvia. Harmi vaan, että kahvi vaikuttaa kortisolitasoihin. Niihin vaikuttaa myös stressi. Ja jos on vaikeuksia pudottaa painoa, syy voi piileskellä myös kortisolissa, sillä liika kortisoli vaikeuttaa painonpudotusta. Kahvi ja kortisoli vaikuttaa myös yöuneen. Huono yöuni taas vaikuttaa myös painonpudotukseen sitä kautta että väsyneenä tekee mieli herkkuja enemmän. Tässä olen yrittänyt tehdä ihan pienen pieniä muutoksia. Esimerkiksi heti heräämisestä noin tunnin verran ei kannattaisi juoda kahvia, sillä herätessä kortisoli on luontaisesti koholla. Joten olen vaihtanut kahvin vihreään teehen tuon kahvin sijaan. Juon sitten nautinnolla kahvin tunnin päästä. Ensin tuo tuntui ihan mahdottomalta mutta otan tämän siltä kantilta, että tässä opettelen myös nautinnon viivästyttämistä elikkäs impulssikontrollia. Kaikkea ei tarvi saada heti. Aina ei tosiaan niiden muutosten tarvi olla hirmu suuria ja kokonaisvaltaisia, vaan pienillä asioilla voi saada paljon muutosta aikaiseksi.

Tästä kirjoituksesta tuli melkoisen polveilevaa ajatuksenjuoksua, mutta ehkä sen ydin voisi olla, että itsekuria ei ehkä kannata ajatella jonain inhottavana pakkona, vaan mahdollisuutena vaikuttaa johonkin, johon loppujen lopuksi vain sinä voit vaikuttaa; itseesi. Mahdollisuutena toimia rakastavana vanhempana sisäiselle lapsellesi tuoden turvaa ja mahdollisuutena jatkuvasti lisätä omaa itseluottamustasi, niin että rakastaisit ja arvostaisit sitä peilistä katsovaa henkilöä, sinua! 

 

Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi OSA 2 - taitojen syventäminen

 

Tässä on nyt lupaamaani jatkoa edelliselle postaukselle, jossa keskityttiin sisäisen lapsen uudelleen vanhemmoinnin perustan rakentamiseen:Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi - OSA 1 perustan luominen

Tunteminen on paranemista

Jotta paranemme, pitää antaa itsellemme lupa tuntea kaikki tunteet, myös ne ei niin mukavat. Pitää antaa sisäisen lapsen tuntea ne tunteet, jotka hän joutui tukahduttamaan, koska se sattui niin paljon. Sisäinen rakastava vanhempamme sallii sisäisen lapsemme tuntea, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tämä palauttaa kykymme tuntea ja ilmaista tunteitamme. Minun sisäinen lapseni on joutunut piilottamaan tunteensa oikeastaan koko elämäni ajan. Vasta ero toi tunteet pintaan ja annoin itselleni luvan surra ja luvan itkeä. Ja kyllä sitä itkua sitten riittikin. Tunteiden voima vähän säikäyttikin. Olen myös huomannut sen, että tunteet on ihan yleisesti nykyään enemmän pinnassa. Liikutun paljon helpommin niin iloisista kuin surullisista asioista. Tunteiden tunteminen edellyttää myös niihin liittyvän kivun sietämistä, ilman että yrittää turruttaa sitä esimerkiksi päihteillä, ruualla, seksillä tms.

Tunteiden tukahduttaminen alkaa aikaisin. Tämä on yksi toimintahäiriöisen perheen tunnusmerkeistä. Olisimme tarvineet empatiaa, ymmärrystä, huolenpitoa, arvostusta ja rakkautta. Emotionaalinen hylkääminen joka on yleistä toimintahäiriöisissä perheissä, johtaa häpeään jota sisäinen lapsi kantaa tänäkin päivänä. Hänestä tuntuu, että hän ei ole tarpeeksi arvokas vastaanottomaan rakkautta. Opin lapsena tukahduttamaan tunteeni niin täydellisesti, että minun on ollut vaikeaa aikuisena erottaa, mitä tunnetta tunnen. Tämän takia latasin itselleni puhelimeen sovelluksen joka on ihan suunniteltu sitä varten ja aloin päivän mittaan kirjaamaan siihen, mitä tunteita tunnen. Samalla huomasin, kuinka monta kertaa viikossa / kuukaudessa olen esimerkiksi surullinen tai masentunut. Sama sovellus toimi myös päiväkirjana ja aloin kirjoittaa vähintään iltaisin päiväkirjaa päivän tapahtumista ja tunteista joita ne ovat herättäneet.

Toimintahäiriöiset perheet ja samoin monet kulttuurit harvoin keskittyvät tunteisiin. Sen sijaan meidät opetetaan keskittymään ajatuksiimme. Siksi ei ole ihme, että monelle tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi olla vaikeaa, vaikka ei olisikaan kasvanut toimintahäiriöisessä perheessä. Varsinkin miehet opetetaan keskittymään faktoihin, tavoitteiden saavuttamiseen ja tietynlaisesta tunnekylmyydestä voi olla työelämässä jopa etua, kun saattaa olla helpompaa esim. irtisanoa toinen ihminen, jos se ei herätä itsessä mitään tunteita (tai pystyy tehokkaasti työntämään ne tunteet piiloon) Vanhemmat ovat myös saattaneet antaa tunteisiin liittyen ristiriitaisia signaaleja. Esimerkiksi ilmaisemalla vihaa ja sitten saman tien kieltämällä sen. Minun äitini saattoi saada kovia raivokohtauksia ja sen jälkeen hyvitellä ja hokea kuinka hän rakastaa minua. Mutta noilta hänen rakkauden tunnustuksiltaan oli pohja pois, koska yhdistin ne siihen raivoamiseen ja vihaan. Opin siis yhdistämään rakkauden vihaan.

Viimeksi itkin, kun katsoin ohjelmaa, jossa isä yllätti tyttärensä tämän kihlajaisjuhlissa. Tytär rakasti alpakoita ja yllätykseksi isä oli järjestänyt juhliin paikalle tyttären lempialpakan. Tytär ei ollut täydellinen, päinvastoin hänellä oli tietty pitkäaikaissairaus. Mutta isä oli järjestänyt tämän yllätyksen vain siksi, että rakasti tytärtään. Vain siksi, että halusi nähdä yllättyneen ja ilahtuneen ilmeen tyttärensä kasvoilla. Ohjelmassa isä oli myös hyvin suojeleva tytärtään kohtaan. Mutta sellaisella viisaalla, ei tukahduttavalla tavalla. Itkin oikeastaan sitä, että olisin halunnut edes kerran elämässäni kokea saman kuin tuo tytär koki. Että olen täydellisen rakastettava juuri sellaisena kuin olen. Nyt minun on vain oltava tuo isä itselleni. Rakastettava itseäni ehdoitta juuri sellaisena kuin olen.

HARJOITUS 1: Perusta itsellesi fiilispäiväkirja, johon kirjaat esim. viikon ajan tunteitasi päivittäin. Riittää kun yrität siis tunnistaa mitä tunnetta tunnet ja kirjaat sen ylös. Joku sovellus toimii tässä tosiaan myös. Olisi hienoa myös, jos pystyisit jakamaan tunteitasi jonkun kanssa ja kertomaan niistä.

HARJOITUS 2: Reflektoi seuraavia kysymyksiä

1.       Mitä tunteita sait tuntea ja ilmaista lapsena?

2.       Mitä tunteita annat itsesi tuntea ja ilmaista tänä päivänä?

3.       Mitkä tunteet eivät olleet tervetulleita perheenjäsenillesi lapsuudessasi?

4.       Mitä tunteita osa sinussa yrittää olla huomaamatta, hiljentää tai piilottaa?

5.       Mitä nuo osat sinussa tarvitsivat, jotta voisit tuntea kaikki tunteesi?

Minun lapsuudenperheessäni oli sallittua tuntea vain iloisia tunteita. Viha ja suru olivat kiellettyjä. Varsinkin vihan olen oppinut kätkemään todella syvälle itseeni ja edelleenkin minulle tuottaa välillä vaikeuksia tuoda se esiin, myös sellaisissa tilanteissa, joissa tarvitsisin oikeutettua vihaa itseni puolustamiseen. Vain äidillä oli oikeus tuntea vihaa. Minussa tunteet yrittää piilottaa osa, joka pelkää eniten hylkäämistä. Jos sanon muille, miltä minusta oikeasti tuntuu ja pidän puoliani, on olemassa uhka, että toiset eivät pidäkään minusta, vaan hylkäävät minut. Tuo on lapsuudesta hyvin syvältä tuleva pelko. Nuo osat minussa tarvitsevat ehdotonta rakkautta, sellaista, joka kestää nähdä minut myös silloin, kun en halua miellyttää. Ihmisten miellyttämisen tarve kumpuaa pohjimmiltaan hylkäämisen pelosta.

Emotionaalisesti terveissä kodeissa lapsille annetaan tilaa tunteiden tuntemiseen. Tunteet voivat myös heillä vaihdella todella nopeasti yhdestä äärilaidasta toiseen. Myös me voimme päästä tähän samaan harjoittelemalla. Aina kun huomaat, että jollain sisäisen perheesi jäsenellä on jokin tunne, yritä nimetä tuo tunne hiljaa mielessäsi, esim. ”tämä on vihan tunnetta”. Tunteen nimeäminen voi vähentää sen intensiivisyyttä. Yritä myös tunnistaa, missä kohtaa vartaloa tuo tunne tuntuu. Minulla esimerkiksi viha tuntuu painona rintakehällä, tiiviinä ja ohuena hengityksenä, punoituksena poskilla. Suru ja itkun tunne taas tuntuu kuristavana tunteena kurkussa.

Joskus tunteiden purkamiseen voi käyttää myös liikettä. Joissain kaupungissa on myös esim. vihan purkamiseen erityisiä vihahuoneita, joissa voi purkaa tunteita turvallisesti: Vihahuone | Viihdekeskus Crazy, Tampere. Itsellä toimii myös kuntosalilla käynti sekä olen purkanut tunteita ihan vaan huutamalla autossa ääneen niin kovaa kuin ääntä lähtee (kannattaa ehkä hakeutua vähän syrjemmälle, ettei ulkopuoliset toimita sinua ensiapuun) Ja varmaan tässä voisi toimia ihan tyynyn lyöminen pesäpallomailalla tai muut perinteisemmät keinot.

Kun alamme tulla enemmän tietoiseksi tunteistamme, osa meistä voi pelätä sitä. Tämä käy järkeen, sillä tunteiden tunteminen ja näyttäminen rikkoo vanhaa sääntöä ”älä puhu, älä luota, älä tunne”. Kriittinen vanhempi ja sisäinen teini saattavat reagoida ja yrittää hiljentää sisäisen lapsen. Joka tapauksessa, on sisäisen rakastavan vanhempamme tehtävä auttaa sisäisiä perheenjäseniämme luottamaan siihen, että on turvallista jälleen tuntea. On myös hyödyllistä tuntea tunteet jonkun luotettavan henkilön seurassa, esim. ystävän, ryhmäläisen tai terapeutin. Koska ”älä puhu, älä luota, älä tunne” sääntö syntyi sosiaalisessa ryhmässä eli perheessä, myös tuon säännön purkamisessa voi auttaa sosiaalinen tilanne.

Toimintahäiriöisessä perheessä saatoimme oppia myös häpeämään tarpeitamme. Läheisriippuvuus saa alkunsa omien tarpeidemme mitätöimisestä tai siitä oletuksesta, että oletamme toisen henkilön täyttävän kaikki tarpeemme. Sisäinen lapsi saattaa tuntea, että ei ole okei omata tarpeita. Hän saattaa tuntea itsensä hyvin epämukavaksi joutuessaan pyytämään jotain mitä tarvitsee tai edes huomaamaan omia tarpeitaan. Sisäinen vanhempi voi auttaa sisäistä lasta kertomalla, että hänen tarpeensa ovat tärkeitä. Ihmisen perustarpeita ovat esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tarve, turvallisuuden tarve, rakkauden tarve. Tunteet ovat tärkeitä viestintuojia niiden alla olevista tarpeista.

Maslow’n mukaan ihmisen tarpeiden hierarkkinen järjestys on:

1. fysiologiset tarpeet (hengissä säilymisen fyysiset edellytykset, kuten ruoka, juoma, hengitysilma)
2. turvallisuuden tarpeet (suojautuminen erilaisilta vaaroilta)
3. yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (ystävyys, rakkaus, ryhmään kuuluminen)
4. arvonannon tarpeet (itsearvostus, kunnioituksen saaminen muilta)
5. itsensä toteuttamisen tarpeet (omien kykyjen saaminen täyteen käyttöön esimerkiksi työssä tai vanhemmuudessa).

Tämän takia esimerkiksi työpaikan menetys voi iskeä todella syvälle, koska se uhkaa ihan kaikkia perustarpeita. Jos ei saa työstä rahaa, ei voi ostaa ruokaa (fysiologiset tarpeet). Saattaa menettää kotinsa ja sen tuoman suojan erilaisilta vaaroilta (turvallisuuden tarve). Samalla menettää työyhteisön (yhteenkuuluvuuden tarve). Työpaikan menetys iskee useimmilla rajusti myös itsearvostukseen, sillä kertoohan se sinulle, että työpanostasi ei haluta eikä arvosteta, eikä sinulla anneta kunnioitusta toisten toimesta (arvonannon tarve). Tämä aiheuttaa häpeää. Hyvin monelle työ on myös keino ja väylä toteuttaa itseään. Jos ihmisellä ei ole työn lisäksi muita yhteisöjä, hän saattaa todella pudota tyhjän päälle.

Koska perustarpeitamme ei tyydytetty lapsuudessamme, saatoimme kehittää niiden tyydyttämiseen epäterveitä keinoja. Esimerkiksi jos emme saaneet rakkautta, saatoimme yrittää täyttää tuota tarvetta huomionhakuisella käytöksellä. Vaikka huomio jota saimme, ei välttämättä ollut positiivista, se oli kuitenkin tyhjää parempi. Minä yritin täyttää rakkauden tarvettani suorittamalla koulussa. Yritin saada niin hyviä arvosanoja kuin mahdollista, jotta saisin kehuja ja ”rakkautta”. Jos lapsi kasvaa vanhemman kanssa, joka jatkuvasti kritisoi häntä ja vaatii saamaan hyviä arvosanoja, lapsen kriittinen sisäinen vanhempi yrittää muovata hänestä täydellisen lapsen. Perfektionismi juontaa juurensa lapsuuden strategiasta jolla sisäinen lapsi yrittää täyttää turvallisuuden, hyväksynnän ja itsearvostuksen tarpeensa. Uudelleenvanhemmoinnin avulla voimme oppia parempia strategioita tarpeidemme täyttämiseen.

Emotionaalisesti ja joillain myös fyysisesti turvattomissa ympäristöissä joissa kasvoimme yritimme suojella itseämme ja löytää keinoja tuntea itsemme turvalliseksi. Ihmiset jotka olivat vastuussa turvallisuudestamme olivat myös suurimpien pelkojemme ja kipujemme lähteitä. Mielikuvituksemme avulla saatoimme tuntea enemmän kontrollia ja paeta kotimme hämmentäviä tapahtumia. Kehitimme vääristyneitä tapoja ajatella ja niistä tuli selviytymistrategioitamme. Kriittinen vanhempi syntyi pelosta. Saatoimme ajatella että jos vain pysyn valppaana ja skannaan jatkuvasti ympäristöäni vaaroilta, pysyn turvassa. Sillä tavalla pystyn ehkäisemään ongelmia. Tämä toimintamalli teki meistä pelokkaita aikuisia. Kasvoimme aikuisten kanssa, jotka eivät osanneet pitää huolta itsestään, tuoda esiin tai kunnioittaa omia tarpeitaan, asettaa rajoja tai suojella itseään, ja se oli pelottavaa. He eivät pystyneet opettamaan meille miten ajatella selkeästi tai hallita tunteitamme terveellä tavalla. Päinvastoin, he saattoivat häpäistä meitä. Ja kuitenkin rakkaus, leikki, turvallisuus, kunnioitus, nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi tuleminen ovat perustarpeitamme.

Voimme vapauttaa itsemme lapsuuden siteistä uskaltamalla tuntea tunteemme. Lapsuuden pelkomme olivat tavallaan järkeviä. Ne olivat varoitussignaaleja siitä, että ei ollut turvallista. Aikuisina pystymme erottamaan, mikä osa noista peloista tulee lapsuudesta ja mikä nykyisyydestä.

Esimerkkejä vääristyneestä ajattelusta:

1.       Kaikki tai ei mitään ajattelu. Asetamme ihmiset, kokemukset jne mustavalkoisesti joko hyviin tai pahoihin lokeroihin. Äärilaidoissa toimimista. Esimerkiksi laihduttaessa, jos syömme yhden keksin, ajattelemme että kaikki on pilalla ja voimme saman tien mättää herkkuja koko illan.

2.       Yleistäminen. Jos esimerkiksi joku ei vastaa soittoomme, saatamme ajatella; ihmiset eivät ikinä vastaa soittoihini…aina tämä tapahtuu minulle. Eli jos lauseessa on sanat ikinä tai aina on useimmiten kyse yleistämisestä.

3.       Vähättely. Saatamme vähätellä omia saavutuksiamme tai suorituksiamme.

4.       Suurentelu. Saatamme liioitella ongelmiamme ja puutteitamme.

5.       Tulevaisuuspelko. Saatamme etukäteen ajatella että kaikki menee pieleen ja mokaamme jonkin asian.

6.       Katastrofiajattelu. Odotamme aina pahinta tapahtuvaksi.

7.       Todellisuuden kieltäminen. Kiellämme sen mitä on tapahtunut tai uskomme että olisimme voineet jotenkin vaikuttaa lopputulokseen.

8.       Pitäisi lauseet.

9.       Henkilökohtaisuuksiin meneminen. Asioiden ottaminen henkilökohtaisesti.

10.   Syyttely. Toisten ihmisten syytteleminen omista ongelmistamme ja oman osuutemme ohittaminen.

11.   Feikki-positiivisuus. Yritämme väen vängällä vääntää negatiivisesta asiasta positiivista…aina voisi olla pahemmin.

12.   Huolehtiminen. Peloissa ja ongelmissa pyöriminen ajatuksissaan.

13.   Tuomitseva ajattelu. Omaan itseen tai toisiin kohdistuvat yli-kriittiset ajatukset

14.   Märehtiminen. Käydä päässään keskusteluja läpi, harjoitella tulevia keskusteluja varten, märehtiä ongelmia.

15.   Väärät uskomukset. Voisi esimerkiksi kuulua näin: En ole rakastettava. Nämä uskomukset ovat usein alitajuisia uskomuksia, jotka syntyivät, kun yritimme selittää itsellemme, miksi vanhemmat pahoinpitelivät meitä henkisesti tai fyysisesti. Koska vanhempi käyttäytyy noin, minussa täytyy olla jotain vikaa / ansaitsen sen.

16.   Harhainen ajattelu. Kuvitella esimerkiksi, että meidän päämme menoksi suunnitellaan jotain pahaa.

 

Minulla pahin oli pitkään tuo katastrofiajattelu. Sinänsä se oli ihan järkevääkin, koska lapsuuteni oli jossain vaiheessa yhtä jatkuvaa katastrofia. Jatkuvasti oli silloin sellainen tyyntä myrskyn edellä olo ja tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain kauheaa. Eihän se ihme ollutkaan, kun harva se päivä poliisit kävi setvimässä kaikenlaista pelottavaa draamaa jota vanhemmat aiheuttivat. Olen ollut myös kova tuomitsemaan varsinkin itseäni ja aivan mestarillinen huolissa ja murheissa pyöriskelijä. Lapsuudessani vanhempani ja varsinkin äitini vertaili meitä sisaruksia toisiinsa. Varsinkin ulkonäöllisesti. Arvosteluun ja vertailuun kannustaa nykyään myös sosiaalinen media. On helppoa nähdä, miten ”täydellistä” toisten elämä sosiaalisessa mediassa näyttää olevan. Nähdä toisten täydelliset parisuhteet, täydellisesti treenattu kroppa tai ihanat ulkomaan matkat. Huolehtimiseen mindfulness ja nykyhetkeen palaaminen ovat hyviä keinoja hallita ahdistusta. Sillä huolehtiminen johtuu yleensä siitä, että elää mielessään tulevaisuudessa ja luo siihen liittyviä pelkoja mielessään jo etukäteen.

Kaikista käyttäytymismalleista jotka sisäinen lapsemme kehitti selvitäkseen, kontrollointi saattaa olla syvimpään juurtunut. Me joko haluamme että meitä kontrolloidaan tai yritämme kontrolloida toisia. Tämä käytös perustuu ajatukseen että jos en ota ohjia käsiini, kaikki menee pieleen. Kontrollointi voi ilmetä esimerkiksi manipulointina, passiivis-aggressiivisena käytöksenä tai epäaitona kiltteytenä (ihmisten miellyttäminen) ihmisten oikaiseminen, halu saada aina viimeinen san, ja ylenmääräinen valmistautuminen voivat olla merkkejä kontrolloinnista. Voimme pikkuhiljaa oppia tunnistamaan kontrolloinnin tarpeen ja sen miten se kumpuaa sisäisen lapsemme peloista ja haavoista. Rakastava vanhempamme voi auttaa sisäisiä perheenjäseniämme luopumaan ylenmääräisestä kontrollista. 

Perfektionismi voi ilmetä sekä järjettömän korkeina standardeina että viivyttelynä ja totaalisena ”halvaantumisena”. Perfektionismi on reaktio häpeään perustuvaan ja kontrolloivaan kotiin. Lapsi uskoo, että hän voi välttää häpeän jos hän ajattelee ja käyttäytyy täydellisesti, mitä ikinä täydellinen nyt merkitseekään perheessä. Viivyttely on yksi perfektionismin muoto -ei uskalla toimia ennen kuin täydellisissä olosuhteissa.

Kun huomaamme sisäisen perheenjäsenen vääristyneen ajatuksen, voimme huomata sen esimerkiksi ajattelemalla hiljaa että tämä on kriittisen vanhemman ajatus. Jos pystymme nimeämään ja huomaamaan vääristynyttä ajattelua, sen teho pienenee ja saamme lisää aikaa suunnata huomiomme uudelleen ja käyttää jotain muita terveempiä työkaluja. Jos emme pysty hallitsemaan vääristynyttä ajattelua, voimme pyytää apua korkeimmalta voimalta. Voimme aina saada apua myös ACA.n kokouksista tai ACA:n tukihenkilöltä. Muista että et ole yksin!