Rajojen asettaminen

 

                                                        

Kun olet tunnistanut, että olet emotionaalisen pahoinpitelyn kohteena, on aika kohdata pahoinpitelijä. Keskustelun tavoitteena on päästä yhteisymmärrykseen ja ratkaisuun, ei aloittaa riitaa, joten ole jämäkkä mutta ystävällinen kun puhut hänelle. Ennen keskustelua, kertaa mielessäsi asiat, jotka koet emotionaaliseksi pahoinpitelyksi. Vaikka päättäisit lopettaa suhteen, pysy jämäkkänä päätöksessäsi ettet halua aiheuttaa riitaa, jossa he voisivat manipuloida sinua. Jos olet jo kohdannut pahoinpitelijäsi ja päättänyt pysyä yhdessä, mutta huomaat että sama käytös jatkuu edelleen, on aika kerrata rajojasi. Puhu hänelle uudelleen ja ole hyvin selvä sen suhteen, minkälaista käytöstä et siedä. 

Pahoinpitelijä saattaa yrittää vedota syyllisyydentuntoosi, mutta ole hyvin selvä siinä, että et tee mitään syyllisyydentunnosta. Vaikein osio pahoinpitelijän kohtaamisessa saattaa olla päätöksessä ja rajoissa pysymisessä. Kun olet kertonut rajasi, on elintärkeää, että seisot jämäkkänä päätöstesi takana. Kerro hänelle, mitkä seuraukset ovat ja sitten toteuta ne, jos pahoinpitely jatkuu. Älä anna itsesi pudota takaisin pahoinpitelyn sykliin. Tässä voisi olla apuna myös se, että sinulla olisi joku tukihenkilö. Kun joku tukihenkilö tietää tilanteesta, voi olla helpompaa pysyä päätöksessä, siinäkin tapauksessa, että päätät lähteä suhteesta. 

Monet pahoinpitelijät eivät tiedosta tekojaan. Entinen puolisoni ei tiedostanut omaa käytöstään ja vaikka kävimme pariterapiassa ja kerroin terapeutin läsnäollessa hänelle hänen käytöksestään, siihen ei tullut kuitenkaan muutosta. Lopulta tajusin, että ainoa ratkaisu minkä voin tehdä, oli lähteä suhteesta. Otoyan mukaan joskus terapia voi auttaa ja suhteet pahoinpitelijään voidaan pelastaa. Joissain tilanteissa on kuitenkin parempi vain lähteä. 

Kirjassaan Signs of Emotional Abuse: Finding the Line Between Acceptable Human Behaviour and Abuse (2018) Lana Otoya neuvoo pahoinpitelijän kohtaamisesta seuraavaa: 

·       - On ok yrittää selvittää asiat pahoinpitelijän kanssa

·      -  Henkinen pahoinpitelijä voi olla puoliso, vanhempi, sisarus, ystävä tai jopa työnantaja

·       - Joskus voit tarvita tilanteessa henkiseksi tueksi jonkun henkilön

·       - Jos et halua tukihenkilöä, voi olla joissain tilanteissa parempi hoitaa tilanne puhelimessa

·       - Valitse aika ja paikka jossa haluat tehdä kohtaamisen

·       - Harjoittele etukäteen pahoinpitelystä puhumista

·       - Yritä pysytellä ystävällisenä ja rauhallisena

·       - Tee selväksi, että heidän käytöksellään on seurauksia

·       - Pidä seurauksista kiinni, jos käytös jatkuu 

Kirjassaan The Better Boundaries Workbook: A CBT-Based Program to Help you Set Boundaries Sharon Martin kertoo että kommunikaatiossa on 3 perustyyppiä; passiivinen, aggressiivinen ja assertiivinen. Kun olemme passiivisia, emme kunnioita omia tunteitamme, koska emme puhu siitä mitä tarvitsemme tai emme ole rehellisiä siinä mitä tunnemme; minimoimme omat tarpeemme ja tunteemme miellyttääksemme toisia. Kun olemme aggressiivisia, emme kunnioita toisten ihmisten tarpeita ja tunteita, olemme kovia, totuudellisia, satuttavia ja vaativia, uskoen, että omat tarpeemme ja tunteemme menevät toisten tarpeiden ja tunteiden edelle. Kun olemme assertiivisia, välitämme tarpeemme ja tunteemme selkeästi ja suoraan, tavalla joka kunnioittaa itseämme ja toisia. Jos rajasi vaatii sitä että jonkun toisen on ryhdyttävä toimeen, kannattaa pyytää eikä vaatia. Vaatimukset luovat puolustautumisen tarvetta ja vastustusta enemmän kuin yhteistyötä. Käyttämällä minä-lauseita ja olemalla halukas kompromisseihin saa paljon enemmän aikaan.

On normaalia tuntea itsensä vihaiseksi tai turhautuneeksi kun tarpeesi eivät täyty. Monilla tämä johtaa syyttelyyn ja vaatimuksiin. Esimerkiksi saatat sanoa toiselle: lakkaa olemasta niin äänekäs! Ottaisit paremmin toiset huomioon! Tämä lähestymistapa ei johda yhteistyöhön tai ymmärrykseen, toinen vain menee puolustuskannalle. Minä-lauseilla sen sijaan voit kommunikoida miltä sinusta tuntuu ja mitä sinä haluat. Minä-lauseet toimivat hyvin, sillä kun keskityt siihen mitä sinä tunnet, on helpompi saavuttaa empatiaa kuulijassa. Joskus ihmiset eivät ole tietoisia siitä, miten heidän käytöksensä negatiivisesti vaikuttaa toisiin, mutta kun kerromme heille, että he satuttavat meitä, he saattavat olla halukkaampia muuttumaan tai tekemään kompromisseja.

Tässä on minä lauseen peruskaava:

·           - Minä tunnen että….

·           - Kun sinä…

·           - Haluaisin että sinä…

Esimerkki: Tunnen itseni turhautuneeksi kun sinä et kerro minulle että tulet myöhään kotiin ja haluaisin että esimerkiksi lähetät minulle tekstiviestin jos olet tulossa kotiin myöhemmin kuin 18.30. Voitko sinä tehdä niin?

Kun asetamme rajoja, meidän pitää olla johdonmukaisia ja tiukkoja, varsinkin niiden kanssa, jotka vastustavat rajojamme. Jotkut voivat yrittää puskea takaisin riitelemällä tai käyttämällä passiivis-aggressiivisia keinoja (esimerkiksi teeskentelemällä etteivät kuulleet sinua) siinä toivossa että perääntyisit. Saatat joutua toistamaan rajojasi useita kertoja ennen kuin jotkut ihmiset tajuavat, että olet tosissasi rajojesi kanssa ja että niiden rikkomisesta on seurauksia.

Myös sillä on merkitystä, miten kommunikoit. Esimerkiksi äänensävysi saattaa totaalisesti muuttaa viestisi sisällön. Kun asetat rajoja, tähtää miellyttävään, mutta jämäkkään äänensävyyn, joka välittää itseluottamusta ja vastaanottavaista asennetta. Huutaminen voi tuntua voimaannuttavalta tai jopa tarpeelliselta ihmisten kanssa jotka puhuvat päälle tai korottavat ääntään. Mutta edelleenkin, huutaminen ei kannusta kuuntelemiseen tai yhteistyöhön. Entisellä puolisollani oli usein tapana alkaa korottaa ääntään, jos asiat eivät sujuneet hänen toivomallaan tavalla. Lopulta opin sanomaan hänelle rauhallisesti, että jos korotat ääntäsi minulle, lopetetaan keskustelu tähän ja palataan siihen sitten kun olet rauhoittunut. Tämä ei ollut minulle todellakaan helppoa, sillä olin tottunut normaalisti tällaisissa tilanteissa vaikenemaan. Menin yleensä vain kerta kaikkiaan täysin lukkoon. Ja tämä sama malli on toistunut myös muissa tilanteissa, joissa minua vastaan on jollain tavalla hyökätty. Tämäkin tulee varmasti lapsuudesta, jossa äidin hyökätessä huutamalla oli paras vain olla hiljaa, niin kuin näin isänkin tekevän. Hätätilanteessa ihmisellä on tapana joko taistella, paeta tai lamaantua. Taistele, pakene tai lamaannu – Hädässä et voi valita miten reagoit | Yle

Kun olet kommunikoinut rajasi, on tärkeää myös pitää niistä kiinni. Ja jos rajojasi rikotaan, rikkomuksesta pitää olla seurauksia. Joskus kuitenkin, vaikka teemme kaiken oikein -käytämme assertiivisia kommunikaatio kykyjä, olemme selviä sen suhteen mitä haluamme ja teemme pyyntöjä, ei vaatimuksia, silti jotkut ihmiset eivät näytä kunnioittavan rajojamme. Kun näin käy, saatat olla tekemisissä haastavan persoonan kanssa.

Yleensä haastavilla persoonilla on seuraavia tuntomerkkejä:

·           - He käyttäytyvät etuoikeutetusti niin kuin normaalit säännöt eivät koskisi heitä

·           - He manipuloivat toisia saadakseen sen mitä haluavat

·           - He jatkuvasti ylittävät rajojasi

·           - He eivät ota toisten ihmisten tunteita tai tarpeita huomioon

·           - He syyttävät toisia, eivätkä ota vastuuta teoistaan

·           - He esittävät kohtuuttomia vaatimuksia

·          -  He kieltäytyvät kompromisseista

·            -  He kokevat aina olevansa oikeassa

·           - He huutavat, kiroilevat, kritisoivat ja nimittelevät jos asiat eivät mene heidän mielensä             mukaan

·          -  He saattavat olla arvaamattomia ja fyysisesti aggressiivisia

·           - He valehtelevat

·          -  He käyttävät passiivis- aggressivisia tekniikoita (esim. mykkäkoulu, unohtelu tai                 kritisoiminen verhottuna kohteliaisuuteen)

·          -  He juoruavat tai puhuvat pahaa ihmisistä heidän selkänsä takana

·           - He esittävät uhria

·           - He vähättelevät arvojasi, uskoasi ja valintojasi

·           - Heiltä puuttuu aito kiinnostus sinuun tai elämääsi

·           - Harvoin pyytävät anteeksi tai jos pyytävät, se kuulostaa epäaidolta

·           -Painiskelevat esim. erilaisten addiktioiden kanssa, mutta eivät halua muuttua

Kun olemme tekemisissä haastavien henkilöiden kanssa, pitää rajojen asettamisessa ottaa erilainen lähestymistapa kuin muiden ihmisten kanssa. Normaalit strategiat eivät silloin toimi. Silloin meidän on keskityttävä turvallisuuteen, välttää valtataisteluja ja keskittyä niihin asioihin joita voimme kontrolloida.

Haastavien henkilöiden kanssa rajoja asettaessa turvallisuuden pitää olla sinun ykkösprioriteettisi. Voit varmistaa sen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

·          -  Jos joku on ollut väkivaltainen, aggressiivinen tai uhannut sinua jollain tavalla, käy                    tällaiset keskustelut julkisella paikalla tai tukihenkilön läsnäollessa

·           - Jos et koe oloasi turvalliseksi hänen seurassaan, kommunikoi tekstiviesteillä,                         sähköpostilla tai puhelimitse.

·           - Hae tarvittaessa lähestymiskieltoa

·           - Luo turvallisuus-suunnitelma, joka sisältää turvallisen paikan johon voi tarvittessa                   mennä, tukihenkilöiden puhelinnumeroita jne…

Kukaan ei halua ajatella tarvitsevansa turvallisuussuunnitelmaa tai lähestymiskieltoa ja toivottavasti sinun ei tarvitsekaan, mutta kannattaa olla valmistautunut. Ehkä et ole tottunut laittamaan itseäsi etusijalle ja voi olla todella vaikeaa tehdä niin. Pääset sinne tekemällä pieniä muutoksia ja turvallisuuden priorisointi on ensimmäinen askel.

 

 

 

Emotionaalisen pahoinpitelyn tunnistaminen

 

Emotionaalinen pahoinpitely

Kaltoinkohtelua voi olla kuutta eri tyyppiä; fyysistä, verbaalista, emotionaalista, seksuaalista, taloudellista ja laiminlyömistä. Keskityn tässä blogitekstissä emotionaaliseen kaltoinkohteluun. Kirjassaan Signs of Emotional Abuse: Finding the Line Between Acceptable Human Behaviour and Abuse (2018) Lana Otoya kirjoittaa että emotionaaliset pahoinpitelijät käyttävät henkilön tunteita sekoittaakseen heidän päänsä ja saadakseen nämä taipumaan toiveisiinsa. Emotionaalista pahoinpitelyä ei usein tunnisteta alkuvaiheessa, joten sen pitkän aikavälin seuraukset uhrilleen ovat usein vakavat. Jos uhri tunnistaa emotionaalisen pahoinpitelyn, hän todennäköisemmin etsii apua tai lähtee tilanteesta. On tärkeää erottaa, mikä on emotionaalista pahoinpitelyä ja siihen vaikuttaa myös käytöksen toistuvuus.

Lana Otoyan mukaan jos puolisosi korottaa ääntään ja käyttäytyy vihaisesti kerran neljässä kuukaudessa, se ei ole pahoinpitelyä. Jos hän korottaa ääntään ja vihastuu kerran päivässä, se on kaltoinkohtelua. Pitää myös ottaa huomioon olosuhteet, jossa tämä tapahtuu. Jos puolisosi on esimerkiksi kokenut pahan elämäntapahtuman, esimerkiksi menettänyt työnsä ja hän tulee kotiin kohdistaen vihansa tavaroita paiskomalla, se ei ole kaltoinkohtelua. Jos hän sen sijaan rikkoo ja heittelee jatkuvasti tavaroita, se on kaltoinkohtelua. Lapsuudenperheessäni äidilläni oli tapana riidellessään isäni kanssa heitellä astioita ja muistan useita kertoja pimeässä huoneessani kuunnelleeni äitini riehumista. Oli todella pelottavaa tulla huoneesta, kun lattialla oli esimerkiksi hajonnut kukkaruukku ja mullat säpäleinä.

Emotionaaliseen kaltoinkohteluun voi kuulua nöyryyttäminen, manipulointi, uhkailu, verbaaliset hyökkäykset, joiden tarkoituksena on vähentää henkilön itsearvostusta, arvokkuutta ja identiteettiä. Pitkän aikavälin seuraukset emotionaalisesta kaltoinkohtelusta voivat olla esimerkiksi itsemurha-ajatukset tai käyttäytyminen, post-traumaattinen stressi (PTDS), masennus tai ahdistus. Emotionaalisen pahoinpitelyn merkkejä voivat Otoyan mukaan olla esimerkiksi:

·       Sinulle kerrotaan jatkuvasti, että et osaa tehdä mitään oikein

·       Äärimmäinen mustasukkaisuus jos puoliso on poissa vaikutuspiiristä

·       Eristäminen ystävistä ja perheestä

·       Sen kontrolloiminen mitä teet, minne menet ja ketä näet

·       Uhrin syyttäminen pahoinpitelystä

·       Gaslighting eli tekniikat joilla saadaan uhri kyseenalaistamaan itsensä

Parisuhteessamme oli useita noista yllä mainituista emotionaalisen pahoinpitelyn muodoista ja juuri siksi koska lapsuudenperheessäni oli esiintynyt myös emotionaalista pahoinpitelyä, minulta kesti pitkän aikaa ennen kuin tunnistin tämän pahoinpitelyksi. Suhteen alussa mustasukkaisuuskin tuntui vain imartelevalta, mutta lopulta se oli hyvin ahdistavaa. Mutta mistä tunnistaa emotionaalisen pahoinpitelyn? Yksi keino on kuunnella, miten puolisosi vastaa, jos avaudut hänelle siitä, miltä hänen käytöksensä saa sinut tuntemaan. Emotionaalisen pahoinpitelyn avainelementti on se, että pahoinpitelijä yrittää saada sinut tuntemaan olosi pahaksi tai syylliseksi, jos huomautat heidän käytöksestään. Minun puolisoni ei koskaan pyytänyt anteeksi. Ja jos huomautin jostain hänen käytöksessään, hän käänsi asian minuun syyttäen minua jostain toisesta asiasta. Tämä on iso punainen varoituslippu. Puolison jolla on paha päivä, pitäisi silti pystyä kommunikoimaan jos hän on tehnyt jotain väärää ilman että yrittää saada sinut vastuuseen siitä.  

Emotionaalisen pahoinpitelyn testi

Kirjassaan Signs of Emotional Abuse: Finding the Line Between Acceptable Human Behaviour and Abuse (2018) Lana Otoya on laatinut testin, jonka avulla voit selvittää, onko kokemasi kohtelu emotionaalista pahoinpitelyä. Mitä useampaan kohtaan vastaat kyllä, sitä suurempi on todennäköisyys, että kokemasi asiat ovat emotionaalista pahoinpitelyä

Pelkäätkö partneriasi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Vältteletkö tiettyjä aiheita, jotta et suututtaisi partneriasi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Tuntuuko sinusta, että et partnerisi mielestä osaa tehdä mitään oikein

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Uskotko, että ansaitset tulla huonosti kohdelluksi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Tuntuuko sinusta että olet tulossa hulluksi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Tunnetko itsesi emotionaalisesti turraksi tai avuttomaksi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Huutaako partnerisi sinulle tai nöyryyttää sinua

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

 Estääkö hän sinua näkemästä perhettä tai ystäviä

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

 Vähätteleekö partnerisi aikaansaannoksiasi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Syyttääkö hän sinua omasta pahoinpitelevästä käytöksestään

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Näkeekö hän sinut omaisuutenaan

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Onko hänellä arvaamaton temperamentti

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Uhkaako hän vahingoittaa tai tappaa sinut

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Uhkaako hän ottaa sinulta lapset pois

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Uhkaako hän itsemurhalla jos lähdet

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Painostaako hän sinua harrastamaan seksiä silloinkin kun et haluaisi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Käyttäytyykö hän mustasukkaisesti ja omistuksenhaluisesti rajoittaen keitä saat tavata

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Kontrolloiko hän mihin voit mennä ja mitä voi tehdä

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Eristääkö hän sinut perheestä ja ystävistäsi

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Rajoittaako hän pääsyäsi rahaan tai kulkuvälineisiin

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Tarkistaako hän koko ajan missä menet

·       Kyllä

·       Ei

·       Joskus

Ei pystyny hengittää

"Vaikka vietkin kaiken tilan

kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan
Niin oon tullu aina kun pyydetään
tullu peittelee kaikki jäljet
Olen oppinut valehtelemaan
jo pienenä tietenkin heiii Sai tuttuu kaavaa toistaa"                                

"Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystyny hengittää" Tämä lause ja yllä oleva otos Paula Vesalan biisistä Ei pystyny hengittää kuvaa hyvin olotilaa läheisriippuvaisessa parisuhteessa.  

Tess Norriksen kirjassa Trauma Bonding: How to Break Free from a Narcissistic Relationship  kuvailee, että läheisriippuvaisessa avioliitossa toinen partneri on yleensä liian kontrolloiva joka suhteessa ja toinen taas ottaa alistuvan roolin. Tyypillisessä läheisriippuvaisessa avioliitossa toinen puoliso yleensä jättää kaikki omat normaalit aktiviteettinsa ja keskittyy puolison tarpeisiin. Minä olin juurikin tuossa alistuvassa roolissa. Jätin lopulta liikunta- ja muutkin harrastukseni ja keskityin vain puolisooni, lapsiini ja kotiin. Oli vain helpompi tehdä niin, jotta hän pysyisi jollain lailla tyytyväisenä.

Tess Norriksen mukaan tässä on muutamia läheisriippuvan parisuhteen merkkejä:

-          Uhraat ja teet paljon kompromisseja jotta saisit avioliiton toimimaan

-          Annat puolison tehdä kaikki isot päätökset jotka koskeva perhettä

-          Hoidat puolison velvollisuuksia tehdäksesi hänet onnelliseksi

-          Keksit puolusteluja ja tekosyitä puolisosi vastuuttomalle käytökselle

-          Sisälläsi on piilossa olevaa kertynytta kaunaa, koska et voi tehdä avioliitossa                   kaikkea mitä haluaisit

-          Sinulla on syvä tarve kontrolloida partnerisi tekoja

-          Koet että avioliitto ei ole molemminpuolisesti tyydyttävä, koska sinun                                emotionaaliset ja psyykkiset tarpeesi eivät tyydyty

-          Kiellät avioliitossa olevat ongelmat

Tess Norriksen mukaan läheisriippuvaisessa avioliitossa toinen puoliso yleensä tekee kaikki perheen tärkeät päätökset. Terveessä avioliitossa päätöksenteon pitäisi olla tasapainoinen prosessi joka koskee molempia puolisoita ja jopa lapsia. Läheisriippuvaisessa liitossa toinen haluaa hoitaa esim. kaikki raha-asiat, koska ei usko että toisesta on hoitamaan yhtään mitään. Meillä oli juuri näin. Meillä oli yhteinen pankkitili, josta puolisoni hoiti laskut. Jos ja kun tein jotain ostoksia, hän yleensä kritisoi niitä. Hän kritisoi ja vähätteli muutenkin lähes kaikkea mitä tein. Hän halusi saada minut tuntemaan pieneksi ja mitättömäksi, jotta en uskaltaisi jättää häntä ja hän voisi pitää minut valtansa alla. Hänen lempisanontansa oli ” mitä sinä tekisitkään ilman minua”.

Hän arvosteli myös pukeutumistani jos se oli hänen mielestään yhtään liian paljastavaa ja oli erittäin mustasukkainen ja omistushaluinen. Ei tullut kuuloonkaan, että minulla olisi voinut olla miespuolisia ystäviä. Työpaikan tilaisuuksiin menemisestä tunsin aina suurta syyllisyyttä ja lopulta olikin helpompi vaan jäädä kotiin. Pikku hiljaa eristäydyin ystävistä, koska siinä välttyi monelta ongelmalta. Olimme aina vain kahdestaan ja tuntui, että suhteemme syö hapen ympäriltäni. Jos olin puhelimella, hän aina ajatteli että minulla on suhde ja salaan jotain. Lopulta nämä kaikki epäilykset aiheuttivat sen, että aina jos olin puhelimella ja hän tuli huoneeseen, laitoin puhelimen nopeasti pois ja hän tietysti sai siitä vain lisää epäilyksiä. Vähän sama juttu kuin jos poliisi tulee tiellä vastaan ja pelkästä poliisi näkemisestä tulee syyllinen olo vaikka ei olisi mitään tehnytkään. Lopulta poistin myös kaikki sosiaalisen median tilit, koska se oli vaan helpompaa niin. Tämä kaikki oli henkistä väkivaltaa. Mutta lapsuuden kokemusteni takia meni todella pitkään ennen kuin tajusin sen olevan sitä. Fyysistä väkivaltaa ei koskaan ollut, mutta henkinen väkivalta on jollain tavalla vielä hienovaraisempaa ja pahempaa.  Siitä on myös todella vaikeaa puhua kenellekään. Minä myös häpesin sitä, että annoin hänen kohdella itseäni noin. Miten voi koulutettu, työssäkäyvä ihminen antaa toisen kohdella itseään noin? Ja senkin takia oli todella vaikeaa puhua asiasta kenelläkään. Minä myös puolustelin häntä toisille ihmisille ja vähättelin hänen käytöstään. Edelleenkin minun on vaikeaa puhua hänestä pahasti, vaikka olemme eronneet.  

Hän liioitteli sitä isosti jos unohdin jotain ja kyseli ja tarkasteli kuin pieneltä lapselta että onko sinulla avaimet jne…alussa tämä hänen huolenpitonsa tuntui jopa ihanalta, kun omat vanhemmat eivät koskaan huolehtineet. En vaan ymmärtänyt, minkälainen vaikutus sillä oli itsetuntooni. Aloin jo itsekin uskoa, että en vaan pärjäisi ilman häntä. Olin vasta teini-ikäinen kun aloimme seurustelemaan. Hän oli jo yli 20-vuotias. Siirryin hänen hoteisiinsa suoraan lapsuuden kodistani. Lapsuuden kodista, jossa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, päihteitä ja mielenterveysongelmia. Oli ihanaa, kun hän aluksi nosti minut jalustalle. Olin hänen mukaansa todella kaunis ja ihana, hän kirjoitti minulle runoja ja osti ylenpalttisia lahjoja. Tätä kutsutaan rakkauspommitukseksi. Tämä oli suorastaan balsamia lapsuuden haavoilleni ja  huonolle itsetunnolleni ja arvottomuuden tunteelleni. Vihdoinkin joku rakasti minua todella! Sitten seuraavassa hetkessä hän kritisoi minua. Ja tätä vuoristorataa kestin melkein 30 vuotta. Välillä sain ihan ylenpalttisia lahjoja ja seuraavassa hetkessä minua kritisoitiin kaikesta mitä tein. Tähän henkiseen vuoristorataan voi tulla riippuvaiseksi. Voi tulla riippuvaiseksi kiihtymyksestä. Kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja se on pelottavaa. Sitä samaahan se oli lapsuuden kodissakin. Koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Tämä tuntui henkisesti tutulta. Tuttu helvetti tuntui turvallisemmalta kuin tuntematon taivas.

Entinen puolisoni myös väitti minulle, että en koskaan löytäisi yhtä hyvää miestä kuin hän. Joka rakastaisi minua niin kuin hän. Pysyin suhteessa, koska aloin tosiaan uskoa, että en voisi löytää ketään parempaa. Että en edes ansaitsisi ketään parempaa. Koska olinhan omasta mielestäni arvoton. Pelkäsin myös muutosta ja yksin olemista. Tuttu kurjuus oli turvallisempaa kuin tuntematon tulevaisuus. Lopulta tulin pisteeseen, jossa olin niin henkisesti väsynyt, että pelastaakseni itseni ja sen mitä minusta oli jäljellä, oli ainoa vaihtoehtoni lähteä. Jouduin kohtaamaan kaikki pahimmat pelkoni. Yksin.  Mutta minä selvisin siitä. Ja niin selviät sinäkin.

Älä puhu, älä tunne, älä luota

 

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff kertoo että yksi malli toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneilla on addiktio kaaokseen. Kun asiat ovat rauhallisesti ja on tyyntä, tuntuu tylsältä. Koska tahansa tämä rauha voi rikkoutua ja tapahtua jotain kauheaa. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet toimintahäiriöisissä perheissä eivät osaa nauttia rauhasta, koska he odottavat koko ajan että jotain pahaa tapahtuu. Tällaista minunkin lapsuuden perheessäni oli. Et voinut tietää, tuleeko isä tänään kännissä kotiin ja sammuu eteiseen. Ottaako hän liikaa lääkkeitä ja alkoholia ja joudutaan soittamaan ambulanssi tai saako äiti jonkin ihan aiheettoman raivokohtauksen. Kaikki oli täysin ennustamatonta ja turvatonta.

Zimberoffin mukaan toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneet pelkäävät myös läheisyyttä. Tai läheisyys tarkoitti lähinnä riitelyä ja yhteenottoja. Vain silloin oli intensiivistä kanssakäymistä toisen kanssa. Muulloin addikti tai mielenterveysongelmainen läheinen oli harjoittamassa addiktiotaan tai saamassa romahduksen ja muut keskittyivät siivoamaan sotkut, eli pelastamaan. Kukaan ei siis tuntenut mitään läheisyyttä toistaan kohtaan. Tämän vuoksi tällaisessa perheessä kasvaneet vetävät puoleensa ihmisiä, jotka tuovat elämään riitelyä ja kaaosta. Ja läheisyys alkaa tuntua kivulta, jota pitää välttää kaikin tavoin. Minun kokemukseni on myös se, että elin vähän kuin susilaumassa, jossa päti vahvimman laki. Omaa heikkoutta ja haavoittuvuutta ei saanut missään tapauksessa näyttää, tai muuten siitä joutui kärsimään. Jos ei pysty olemaan haavoittuva, ei ole myöskään läheisyyttä. Myöhemmin en voinut näyttää heikkoutta tai haavoittuvuutta myöskään entiselle puolisolleni. Minun oli aina oltava vahva ja iloinen, en saanut näyttää surua tai mielipahaa. Jos näytin noita tunteita, ne välittömästi tarttuivat häneen. Olin siis parisuhteessa edelleenkin tuo pelastaja ja toisen tunteiden kannattelija. Lopulta väsyin ja paloin loppuun tuohon rooliin.

Zimberhoffin mukaan elämä toimintahäiriöisessä perheessä on ennustamatonta; koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämän takia lapsi ei uskalla tuoda kavereitaan kotiin, koska milloinkaan ei voi tietää, makaako esim. isä juovuksissa lattialla tai nolaa hänet jollain muulla tavalla. Tämä aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuuden tunteita lapsessa. Toimintahäiriöisissä perheissä on myös paljon sääntöjä. Yksi niistä on älä puhu. Toinen sääntö on: älä luota. Älä luota ulkopuolisiin, älä luota naapuriin, älä luota opettajaan. Likapyykkiä ei puida julkisesti. Pahin seuraus tästä säännöstä on se, että lapset, jotka ovat kasvaneet tällaisessa perheessä, eivät luota itseensä. Nämä säännöt pätivät minunkin lapsuudenperheessäni. En kertonut perheolosuhteista kenellekään. Kouluterveydenhoitaja ehkä aavisti jotain ja yritti kysellä, mutta en koskaan paljastanut mitään. Nämä säännöt aiheuttavat minulle ongelmia tänäkin päivänä; en pysty luottamaan ihmisiin, en pysty kertomaan ongelmistani. Kun aloin tiedostaa näitä asioita, hakeuduin anonyymien läheisriippuvaisten kokouksiin. Kävin myös alkoholistien aikuisten lasten ryhmässä ja jossain vaiheessa jopa vedin yhtä ryhmää. Sieltä sain todella paljon vertaisapua ja ymmärrystä; joku toinen oli kokenut saman kuin minä ja tiesi mistä puhuin. Ryhmiin osallistuminen myös mursi säännöt älä puhu tai älä luota. Koska ryhmät ovat anonyymejä, on helppo puhua vaikeistakin asioista. Se hälvensi myös tuntemaani häpeää; en ollutkaan yksin ja ainoa, joka on kokenut sellaista. Suosittelen erittäin lämpimästi hakeutumista 12-askeleen ryhmiin. Näissä ryhmissä puhutaan paljon korkeammasta voimasta, mutta korkein voima oli juurikin se, joka on auttanut minua pääsemään yli ja eteenpäin näistä asioista.

Zimberhoffin mukaan yksi toimintahäiriöisen perheen säännöistä on älä ole oma itsesi. Toimintahäiriöisessä perheessä on salattu minä ja julkinen minä. Julkinen minä ylläpitää onnellista kulissia ja salattu minä taas piilottaa kaikki tunteet, pelot ja epävarmuudet. Yksi asia joka pitää tämän salatun minän niin salaisena on häpeä, koska kaikissa toimintahäiriöisissä perheissä on salattua häpeää. Lapsi identifioi itseensä perheen synkän salaisuuden siitä että perheessä on esim. mielenterveys- tai päihdeongelmia ja ajattelee, että hän on tehnyt jotain väärää tai että hänkin on jotenkin huono ja viallinen. Julkinen minä ja salattu minä vain eriytyvät entisestään, sillä lapsi piilottaa salatun minänsä, joka sisältää tämän häpeän ja yrittää tehdä osansa perheen kulissien ylläpidosta. Tähän samaistun myös omassa lapsuudenperheessäni. Muille ylläpidettiin kulissia eikä koskaan kerrottu, miten kotona oikeasti menee ja mitä siellä tapahtuu. Sama jatkui myös avioliitossani. Kaikki näytti ulkoisesti hyvältä, asiat yritettiin tehdä ulkoisesti täydellisesti, kaikki näytti tosi hyvältä, mutta sisältö oli mätää. Häpeä estää kertomasta todellisuutta kenellekään.

Zimberhoffin mukaan yksi toimintahäiriöisen perheen toimintamalli on se, että konflikteja ei ratkaista. Esimerkiksi Illalla saattaa olla vanhempien välillä kova riita ja aamulla ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos lapsi kysyy siitä jotain, hänelle sanotaan, että kaikki on hyvin. Vanhemmat menevät riidoissa nukkumaan ja heräävät aamulla hymyillen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lapsi vastaanottaa hyvin ristiriitaisia viestejä. Hän oppii, että ei voi luottaa omaan arvostelukykyynsä. Lasta pommitetaan viesteillä jotka sanovat: ”Älä luota toisiin ihmisiin. Älä puhu. Älä tunne. Älä näytä tunteitasi. Ole vain kuin tunteeton, iloinen robotti. Juuri tällaista oli minunkin lapsuusperheessäni ja sama toimintamalli oli myös parisuhteessamme. Jos entinen puolisoni näytti olevan huonolla tuulella ja kysyin häneltä mikä hänellä on, hän vastasi ”ei mikään”. Asioita ei puitu läpi, vaan ne lakaistiin maton alle. Tällä tavalla parisuhteeseen kertyi paljon hiljaista, pinnan alla kytevää kaunaa. Olin aikuisenakin kuin tunteeton, aina iloinen robotti. Olen aina ollut se, joka yrittää nostattaa tunnelmaa ja kannatella muiden tunteita. Minulla ei myöskään ollut mahdollisuutta näyttää tunteitani, koska entinen puolisoni ei kestänyt niitä. Tai sain kyllä näyttää positiiviset tunteet, mutta en negatiivisia. Eron jälkeen olen itkenyt valtavan paljon, koska vuosikymmenien aikana patoutuneet surun tunteet sekä lapsuuteni että avioliittoni takia ovat vihdoin päässeet purkautumaan. 

Roolit uhrikolmiossa -uhri, pelastaja ja vainoaja

 

Pelastaja on yleensä hyvin riippuvainen henkilö, jolla on suuri tarve olla tarvittu. Pelastajan persoonallisuus kehittyy toimintahäiriöisessä perheessä, jossa lapselle annetaan liian paljon velvollisuuksia ikäänsä nähden. On tärkeää tunnistaa ero oikean vastuun ja pelastamisen välillä. Oikea vastuu heijastaa sitä, että henkilö tuntee itsensä kykeneväksi ratkomaan omia ongelmiaan. Pelastaja yleensä tuntee voimattomuutta oman elämänsä muuttamiseksi ja etsii voimaa ottamalla muiden ongelmia ratkaistavakseen. Tämä on myös manipulaatiota, sillä silloin huomio kohdistuu toisten ongelmiin eikä pelastajan. Tunnistan tässä itseni, sillä olen aikuiselämässä kantanut vastuuta ja syyllisyyttä sellaisista asioista ja ongelmista, jotka eivät ole minun vastuullani ja jättänyt todelliset omat ongelmani kohtaamatta. Olen kääntänyt huomion muualle, kun minun olisi pitänyt kääntää se itseeni ja omiin ongelmiini.

Vainoaja oli usein itse lapsuudessaan uhri jota vainosi oma vanhempi tai sisarus. Eli hän oppi tekniikan purkaa vihansa ja turhautumisensa heikompiinsa. Vainoamista voi tapahtua monessa muodossa. Ihmiset voivat vainota henkisellä tai fyysisellä pahoinpitelyllä, seksuaalisella hyväksikäytöllä jne…he voivat vainota pidättäytymällä rakkaudenosoituksista, seksuaalisuudesta tai kontrolloimalla rahankäyttöä. Esimerkkinä vaikkapa mies saapuu kotiin perheensä luo, istuu ja vetäytyy lukemaan sanomalehteä. Joku kysyy, mikä sinulla on? Hän vastaa: ei mikään. Hän ei puhu tunteistaan, mutta jokainen kotona voi aistia hänen vihaisuutensa. Tämäkin on tapa vainota, tämä on passiivista aggressiivisuutta. Entinen puolisoni käytti tätä paljon. Jos en toiminut jossain asiassa niin kuin hän halusi, hän saattoi osoittaa mieltään päiväkausia. Kotona vallitsi todella ahdistava ja vihainen tunnelma, jonka myös lapset hyvin aistivat. Tällainen vainoaminen onkin siinä mielessä todella ikävää, että sitä on vaikeaa edes tunnistaa vainoamiseksi. Tällainen vainoaminen on niin hienovaraista ja sen voi lukea vain ahdistavista tunnelmista. Tätä on vaikeaa edes selittää ulkopuoliselle, miten ahdistavalta se tuntuu. Tätä samaa harrastettiin myös lapsuudenkodissani. Isäni ei koskaan puhunut tunteistaan, mutta hänestä näki, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän ei myöskään voinut puhua tunteistaan, koska äitini oli suuttuessaan erittäin paha vainoaja. Äitini ärsytti ja provosoi isääni mitä pahimmilla tavoilla, vain saadakseen tästä irti jonkinlaisen tunnereaktion. Äidilläni oli pahasti narsistisia piirteitä. Äitini ja isäni myös vuorottelivat uhrin ja vainoajan osissa uhrikolmion roolien mukaisesti. Äitini oli tavallaan skitsofrenian takia avuton ja toimintakyvytön, mutta hän osasti erittäin ilkeällä tavalla loukata toisia. Isäni oli uhri äidin kohtelulle, mutta käytti valtaa passiivis-aggressiivisesti.

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff kertoo että vainoaja-tyyppiset persoonallisuudet usein valitsevat valitsevat ammatin jossa voivat dominoida, vainota ja kontrolloida toisia ja saada siitä palkkaa. On syytä muistaa että vainoajan kovan ulkokuoren alla on uhri. Ja pelastajan joka näyttää siltä että hänellä on kaikki hanskassa sisältä löytyy myös uhri. Nämä roolit ovat yrityksiä saada voiman tunnetta toisen heikkouksista. Tämä on olennaista koko kuvion ymmärtämisessä. Kukin henkilö ruokkii heikkoutta toisissa. Toimintahäiriöisen perheen lapset yleensä omaksuvat jonkin näistä rooleista. Jos hän ottaa uhrin roolin, hän tulee kiusatuksi. Jos hän identifioituu vainoajaan perheessä, hän ottaa kiusaajan roolin. Jos lapsi identifioituu pelastajaan, hän kantaa kotiin hylättyjä eläimiä. Hän säälii niitä ja haluaa pelastaa ne pahalta maailmalta. Kun tällainen lapsi kasvaa, hänestä tulee sosiaalityöntekijä ja hän todennäköisesti sekoittaa säälin ja rakkauden. Minä olen eniten ollut pelastajan roolissa ja sekoittanut säälin ja rakkauden entisen puolisoni kanssa sekä lapsuudenperheeni kanssa. En voinut sanoa äidille niin kuin asiat on, koska hänellä oli mielenterveysongelmia. Puolisoni sai manipuloitua minua jäämään terveysongelmillaan.

Zimberhoffin mukaan epäselvät henkilökohtaiset rajat ovat yksi toimintahäiriöisen perheen piirteistä. Ihmiset eivät tiedä ketä ovat ja heidän identiteettinsä sekoittuvat toisiinsa. Henkilökohtaiset rajat hämärtyvät, koska henkilöt liikkuvat tässä uhriutumisen kolmiossa roolista toiseen. Joissain perheissä he hyppivät edestakaisin uhrin ja pelastajan roolin välillä. On yleistä, että lapset yrittävät näissä perheissä toimia pelastajan roolissa, yrittäen parantaa asioita. Henkilö voi myös itsekseen liikkua näitten eri roolien välillä, ilman että tarvitsee mukaan muita. Esimerkiksi, jos henkilö ei pysty hallitsemaan syömistään, hän on avuton uhri. Kun henkilö ryhtyy dieetille, hän toimii pelastajan roolissa. Kun se ei toimikaan, hän tulee vihaiseksi itselleen. Hän alkaa toimia vainoajan roolissa syyllistäen ja haukkuen itseään dieetin epäonnistumisesta. Kun hän on soimannut itseään tarpeeksi, hän siirtyy taas takaisin uhrin rooliin, tuntien itsensä entistäkin avuttomammaksi ja kontrolloimattomaksi. Uhriutumisen kolmiosta tulee addiktoivaa. Ihmiset, joilla on uhrimentaliteetti, vetävät puoleensa pelastajia ja vainoajia. 

Zimberhoffin mukaan läheisriippuvuus lähes aina johtaa addiktiiviseen käyttäytymiseen. Yleisin tunne jota uhri tuntee on se että asiat eivät ole hänen kontrollissaan ja hän tuntee itsensä voimattomaksi. Mitä voimakkaampi tämä tunne on, sitä enemmän läheisriippuvainen käyttää esimerkiksi ruokaa tai alkoholia voidakseen turruttaa kivun. Kun tunnet, että elämäsi ei ole sinun hallinnassasi, menetät myös hallinnan tapoihisi. Voimattomuus, jota tunnet ruuan, alkoholin tai muun riippuvuutta aiheuttavan asian suhteen on ilmenemä sisäisestä kontrollin puutteestasi. Riippuvuus voi ilmetä myös tuhlaamiseen, seksiin tai vaikkapa työntekoon. John Bradshawnin kirjassa Healing the Shame that Binds You hän kuvailee riippuvuuden olevan mielialaa muuttava tapahtuma, kokemus, ihmissuhde tai aine, joka välittömästi antaa sinulle eufoorisen tunteen ja jälkeen päin jättää sinut tuntemaan itsesi riippuvaiseksi, kontrolloimattomaksi ja avuttomaksi. Sen päämäärä on välttää tunteita. Ihminen voi tulla riippuvaiseksi myös läheisriippuvaisesta ihmissuhteesta ja uhriutumisen kolmiosta. Henkilö voi sanoa haluavansa erota toisesta, mutta palaa aina vain takaisin. Riippuvuus voi olla yhtä paha kuin huumeisiin. Minä elin juuri tällaisessa parisuhteessa. Yritin tosiaan lähteä suhteesta useita kertoja, mutta palasin aina takaisin ja vanha sykli välillämme toistui. Emme kyenneet muuttamaan suhteen dynamiikkaa, vaikka kävimme yhdessä pariterapiassakin. Sama sairas sykli toistui kerta toisensa jälkeen ja mikään ei todella muuttunut. Lopulta olin niin ahdistunut ja masentunut, että viimeisillä voimillani riuhtaisin itseni irti. Se oli todella pelottavaa, sillä minulla ei ollut lainkaan apuvoimia. Aikuiset lapseni olivat minulle vihaisia ratkaisustani ja uskoivat isäänsä, joka todella eläytyi uhrin rooliin. Ystäviin en ollut voinut pitää yhteyttä läheisriippuvaisen parisuhteen takia. Mutta minä pystyin siihen. Ja niin pystyt sinäkin.

Läheisriippuvuuden synty ja uhrikolmio

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberhoff esittelee uhrikolmion. Tämä kolmio on perustana läheisriippuvaisissa toimintahäiriöisissä perheissä ja myös riippuvuuksissa. Kolmion huipulla on uhri. Uhri on henkilö, joka tuntee avuttomuutta ja säälii itseään.  Hän usein myös syyttää muita ihmisiä ongelmistaan. Syyttämällä muita, hän samalla luopuu omasta vallastaan. Uhrikolmio kertoo henkilökohtaisen voiman menettämisestä. Kolmion pohjalla on pelastaja. Myös pelastajan sisällä on uhritietoisuus. Pelastaja on se, joka pitää huolta kaikista muista, esim. lapsi joka toimintahäiröisessä perheessä ajattelee, että on hänen vastuullaan ratkaista perheen ongelmia ja pitää huolta kaikista muista. Auttavaisen ulkokuorensa alla, pelastajat tuntevat itsensä uhriksi. He löytävät jonkun, joka on hiukan heikompi kuin hän, hieman tarvitsevampi. Tästä läheisriippuvuus syntyy. Jokainen jäsen tässä kolmiossa tulee riippuvaiseksi toisestaan ja siitä, että nämä täyttävät heidän emotionaaliset tarpeensa. Pelastaja on riippuvainen siitä, että uhri säilyy avuttomana. Uhri on riippuvainen siitä, että pelastaja pitää hänestä huolta. Tämä ei näy mitenkään ulospäin. Kolmion jäsenet tietävät, miten piilottaa uhri-identiteetti, koska he tulevat toimintahäiriöisistä perheistä, jossa heidät opetettiin pitämään menestyvän näköistä julkisivua yllä. Uhri ja pelastaja tulevat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Pelastaja yrittää ”korjata” uhria. Tämä taas aiheuttaa uhrissa kaunan tunteita. Tämä kauna tuo uhrissa esiin vainoajan. Sisällä alitajunnassa vainoaja kuitenkin tuntee itsensä myös uhriksi. 

Kirjassaan Breaking Free from the Victim Trap (2011) Diane Zimberoff kertoo, että jokaisessa toimintahäiriöisessä perheessä on henkilö, jolla on erityisiä tarpeita, uhri, joka monessa tapauksessa on alkoholisti, seksiaddikti tai huumeaddikti. Tämä henkilö voi olla myös henkisesti sairas tai jälkeenjäänyt tai hänellä on jokin muu muu ongelma, joka vaatii paljon huomiota. Joka tapauksessa tämä henkilö vie paljon aikaa ja energiaa perheenjäseniltä, jolloin heidän omat tarpeensa eivät yksinkertaisesti täyty. Lapset, jotka kasvavat toimintahäiriöisessä perheessä ja joutuvat pitämään huolta sairaasta, alkoholisoituneesta tai addiktoituneesta henkilöstä alkavat laittaa omat tarpeensa toiseksi tai kolmanneksi, olettaen, että heidän omilla tarpeillaan ei ole väliä. Itse asiassa, nämä lapset kasvavat niin että eivät edes tiedä, mitkä heidän tarpeensa ovat koska he ovat niin keskittyneet pitämään huolta perheestä ja toisesta ihmisestä.  Näin heistä tulee pelastajia. Minä olin lapsena juuri tällaisessa pelastajan roolissa. Äidilläni oli skitsofrenia, isälläni alkoholismi ja masennus, joten kaikki huomio kohdistui vanhempiin ja sekavan kodin pystyssä pitämiseen. Yritin organisoida siivousta, tehdä ruokaa ja leipoa, pestä pyykkiä, ajaa nurmikkoa ja lukea iltasatuja pienelle sisarelleni. Jouduin tukahduttamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja vielä aikuisenakaan en tunnistanut omia tunteitani. Yritin myös ansaita äidin ja isän hyväksyntää ja rakkautta suorittamalla, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja tätä samaa strategiaa sovelsin myös koulussa ja myöhemmin työelämässä, itseni totaalisesti uuvuttaen. Parisuhteessa olin myös se, joka teki ja suoritti aivan liikaa. Krystal Mazzola kirjassaan The Codependency Recovery Plan kuvailee että läheisriippuvuus on toisten tarpeiden, odotuksien ja ongelmien priorisointia oman mentaalisen ja fyysisen terveyden edelle.  Läheisriippuvuudessa henkilön itsearvostus tulee muista enemmänkin kuin itsestä. Läheisriippuvaiset eivät usko omaan sisäiseen arvoonsa ja siksi he tarvitsevat ulkoista vahvistusta omanarvontunnolleen. 

Zimberoffin mukaan tällainen toimintahäiriöinen perhe kävelee koko ajan kuin munankuorilla ja jokainen yrittää olla suututtamatta uhria. Esimerkiksi uhri perheessä voi olla isä, jolla on äkkipikainen luonne. Toinen yleinen ilmiö toimintahäiriöisessä perheessä on se, että perheenjäsenet tulevat riippuvaiseksi kaaoksesta ja draamasta. Jos olet kasvanut tällaisessa toimintahäiriöisessä perheessä, voit huomata että tunnet vetoa ihmissuhteisiin, joissa tarpeesi eivät täyty. Ihmisillä on suuri tarve uudelleen luoda malleja, joita he kokivat lapsuudessaan. Minun kokemukseni tästä on se, että koska äidilläni oli skitsofrenia, hän oli täysin arvaamaton, myös väkivaltainen ja hänen kanssaan piti koko ajan olla tuntosarvet pystyssä. Lopulta valitsin myös puolisokseni henkilön, jonka kanssa jouduin kävelemään munankuorilla koko ajan, koska milloinkaan en osannut ennustaa, teenkö jotain hänen mielestään väärin. Toteutatko sinä jotain näistä rooleista omassa elämässäsi?