Management by perkele edelleen voimissaan

 

                                                    

Tämän blogikirjoituksen pontimena on uutinen, johon tänään (valitettavasti) törmäsin HS: Uusia tietoja taitoluisteluvalmentaja Mirjami Penttisestä - Ilta-Sanomat. Ilta-Sanomat tiivistää asiaa näin:

”Helsinkiläisen taitoluisteluseuran päävalmentaja Mirjami Penttinen on jatkanut epäasiallista käyttäytymistä alaikäisiä luistelijoita kohtaan, kertoo Helsingin Sanomat. Penttinen sai vuonna 2020 Taitoluisteluliiton kurinpitolautakunnalta vuoden toimitsijakiellon huutamisesta ja nöyryyttämisestä.Neljän urheilijan mukaan Penttinen on käyttänyt toimitsijakiellon jälkeenkin rajua kieltä ja haukkunut nuoria muun muassa aivottomiksi, HS kertoo.”

Jutun kruunaa lause, jossa Penttinen itse totetaa näin: ”Penttinen toteaa HS:lle olevansa syvästi pahoillaan, jos on loukannut valmennettaviaan. Hän sanoo käyneensä työnantajansa kanssa vuoropuhelua toiminta- ja kommunikaatiotapojensa parantamisesta ja yleisestä palautteenantokulttuurista.”

Tämä kuulostaa melko ontuvalta anteeksipyynnöltä, jossa ei oikeasti oteta vastuuta omista teoista: olen pahoillani jos olen loukannut…no siis jos kutsut henkilöitä aivottomiksi ja aspergereiksi, on ihan 100% varmaa että olet loukannut. Ketä tällainen nyt ei muka loukkaisi? Tämä on vaan tapa siirtää vastuu omista teoista uhreille. Oikeammin olisi sanoa, olen syvästi pahoillani, kun olen loukannut…tämä kuulostaisi enemmän siltä, että hän todella on pahoillaan ja ottaa käytöksestään täyden vastuun.

Pahinta tässä on kuitenkin se, että osa vanhemmista tukee tällaista käytöstä: HS: Muodostelmaluisteluvalmentaja Mirjami Penttinen on jatkanut epäasiallista käytöstään | Urheilu | Etelä-Suomen Sanomat

Etelä-Suomen sanomat kirjoittaa että:

Osa luistelijoista ja vanhemmista tukee Penttistä

HS:n haastattelemien luistelijoiden mukaan "joukkueessa on vuodesta toiseen luistelijoita, jotka saavat osakseen valmentajan epäasiallista käytöstä enemmän kuin toiset. Luistelijoiden mukaan Penttinen käyttäytyy kuitenkin välillä myös lämminsydämisesti ja antaa palautetta asiallisesti. Penttisen käytös jakaakin luistelijoita ja vanhempia, sillä osa tukee päävalmentajaa vahvasti. HS kertoo saaneensa 15 vanhemman allekirjoittaman viestin, jonka mukaan kokemus valmennuksesta on päinvastainen kuin "esitetyt väitteet epäasiallisesta käytöksestä valmentajan taholta".

Haasteellisesti käyttäytyvillä henkilöillä saattaa joskus olla oma hovinsa. Hänellä saattaa olla yleensä tietyt suosikit, jotka saavat parempaa kohtelua ja sitten on ne inhokit, jotka saavat päälleen kaiken kiusaamisen ja kuran. Hänellä on kahdet kasvot, joita hän käyttää sen mukaan kenen kanssa on tekemisissä. Hän saattaa esiintyä niin erilaisena eri ihmisille, että he eivät edes tunnista puhuvansa samasta ihmisestä. Pointti on kuitenkin se, että hän osaa halutessaan käyttäytyä paremmin. Halutessaan.

Kyseessä on kuitenkin alaikäiset lapset, joiden itsetuntoon tällaisella voi olla suuri vaikutus. Penttinen on jutun mukaan mm. syyllistänyt luistelijoita kaatumisista ja puuttunut heidän vapaa-aikaansa. Se, että vanhemmat hyväksyvät tällaisen valmennustyylin, kertoo myös aika paljon alla piilevistä kovista asenteista. Se kertoo siitä, että tuloksia on saavutettava hinnalla millä hyvänsä ja että lapsen hyvinvointi ja itsetunto on vain sivuseikka vanhempien menestyksen nälän jaloissa. Eli management by Perkele voi edelleen Suomen kulttuurissa ihan mainiosti!

Sama meininki tietenkin jatkuu sitten yrityselämässä. Ei tarvitse ihmetellä, miksi työpaikkakiusaaminen on edelleen ongelma, koska kiusaaminenhan aloitetaan jo lapsuudessa. Ajatuksena, että vahvimmat kestää ja heikot karsiutuu pois jos ei kestä henkistä painetta. Toteutetaan Darwinin lakia jonka mukaan heikompi aines karsiutuu. 

Onhan tämä valmentaja kyllä saavuttanut tuloksiakin, ei sitä käy kieltäminen. Mutta millä hinnalla? Jos lopputulos on se, että nuori joutuu hakemaan psyykkiseen oireiluun apua, koska on ollut hänen valmennettavanaan, ei voida olla oikealla tiellä. Ei tarvitse ihmetellä, miksi suomessa lapset ja nuoret oireilevat niin paljon psyykkisesti, jos toimintakulttuuri on tämä. Mielestäni lasten kanssa toimiessa pitäisi ehdottomasti mennä positiivisuuden kautta ja valmentavan johtajuuden keinoin. Totta kai palautetta pitää antaa, sillä ei voi kehittyä, jos ei tiedä missä on parannettavaa. Mutta sen palautteen voi antaa niin monella tavalla ja rakentavammin.Sellainen menetelmä, jossa lapselle / nuorelle huudetaan ja kiroillaan tai häntä haukutaan halventavilla nimityksillä, ei ole missään tapauksessa hyväksyttävää. Se on henkistä väkivaltaa ja lapsen itsetunnon nujertamista. Ja vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan sellaiselta, eikä altistaa heitä sille. Onneksi jotkut vanhemmat ovat näin tehneetkin ja puuttuneet tähän käytökseen.

Urbaani sanakirja määrittelee Management by Perkele näin: ”Autoritäärinen johtamistyyli, johon kuuluu yleensä vastaväitteiden kieltäminen (vaikka väitteet aiheellisia olisivatkin), äänen korottaminen ja tekeminen ennen ajattelemista.”  ja näin: ”Management by perkele on alunperin ruotsalainen käsite, joka viittaa suomalaiseen johtamistapaan, jossa päätöksenteko on nopeaa eikä konsensusta haeta samalla tavalla kuin ruotsalaisessa johtamistavassa. Suomessa termiä käytetään alkuperäisestä poiketen autoritäärisen johtamistyylin synonyyminä.”  Löytyipä tällainenkin uutinen, jossa asiaa on tutkittu ja Tutkimus: ”Management by perkele” hyödyttää pomoa hetkellisesti, mutta kostautuu - Ilta-Sanomat sen mukaan tämä johtamistyyli on johtajalle hetken helpotus, mutta kostautuu pitkällä tähtäimellä.  Eli tämän tutkimuksen mukaan tällainen käytös olisi siis johtajan keino helpottaa omaa oloa!

On kyllä ihmeellistä, että edelleen elää tämä käsitys, että ihmisten johtaminen onnistuu parhaiten tällaisella tyylillä ja käytöksellä. On outo ajatus, että ihminen antaisi parhaansa silloin kun hän pelkää. Kuinka suuri osa hänen energiastaan menee siihen, että hän pelkää tekevänsä virheitä tai pelkää että hänen suorituksensa ei ole riittävä? Kun sen saman energian voisi käyttää siinä suorituksessa onnistumiseen. Pelko saa ihmisen vain menemään taistele tai pakene tilaan, jolloin energiaa kuluu ihan vääriin asioihin, pelkkään selviytymiseen. Tähän kaikkeen liittyy myös käsite psykologisesta turvallisuudesta, joka on sitä, että ihmisellä on mahdollisuus yrittää ja myös erehtyä ilman että häntä tuomitaan virheistään.

Great Place to Work sivustolla psykologinen turvallisuus määritellään näin Psykologinen turvallisuus työyhteisössä - Great Place To Work Suomi: ”Psykologinen turvallisuus on kokemus siitä, ettei ideoiden, kysymysten, huolenaiheiden tai virheiden esiintuominen johda eristämiseen, rankaisemiseen tai nolaamiseen työyhteisössä. Kokemus ulottuu työntekijän mahdollisuuksiin kehittää toimintaa, tuoda esiin epäkohtia ja esittää muutosideoita. Yksilölle tämä näyttäytyy stressin vähentymisenä, työtyytyväisyyden lisääntymisenä ja vahvistuneena itseluottamuksena.” Lyhyesti, psykologinen turvallisuus lisää hyvinvointia ja tuottavuutta työyhteisössä.” Psykologinen turvallisuus ja luottamus kulkevat käsi kädessä. Jos työntekijän, työtovereiden ja johdon välillä ei ole luottamusta, työntekijän on mahdotonta kokea turvallisuutta millään tasolla. Ilman luottamusta työntekijä saattaa uskoa, että pelkkä väärä kommentti voi tuhota työuran. Ilman luottamusta työntekijä, jolla olisi tuore idea tai innovaatio, kuten asiakkaalle tarjottava uusi palvelu, jättää helposti ajatuksen kertomatta seuraamusten pelossa tai siitä syystä, ettei hän ole sitoutunut. Luottamuksen puute tappaa innovatiivisuuden ja pienentää yrityksen käyttöön saamaa osuutta työntekijöidensä potentiaalista. Sekä yrityksen että yksilön kehittyminen ja kehittäminen hidastuvat merkittävästi.”

Jos joku haukkuu sinua aivottomaksi ja aspergeriksi, luoko se luottamusta? Entä psykologista turvallisuutta? Luoko se halun antaa koko potentiaalinsa ja venyä vielä vähän pidemmälle?  Olen sitä mieltä, että ei. Päinvastoin, se murentaa sekä luottamuksen että turvallisuuden tunteen ja estää henkilöä ottamasta koko potentiaaliaan käyttöön ja hyödyntämästä sitä. Eli lyhyellä tähtäimellä saatetaan saada jostain yksilöstä hyötyjä enemmän irti management by perkeleen avulla, mutta ihminen ei varmastikaan halua tai edes pysty antamaan ihan kaikkea jos hän pelkää.

Nyt kun taloudessa menee huonosti ja ihmisiä irtisanotaan, on oikea management by perkeleen kultakausi. Hyvinä aikoina on helppoa sanoa, että meillä työntekijöitä arvostetaan ja työhyvinvointi on ykkösasia, mutta puheet punnitaan siinä kohtaa kun katetta ei tule tarpeeksi eikä viivan alle jää riittävästi euroja. Siinä kohtaa palkataan sitten se management by perkele johtaja joka uskaltaa huutaa ja räyhätä ja irtisanoa ihmisiä ilman tunnontuskia. Pitäisi kuitenkin muistaa, että kun se hyvä kausi sitten alkaa, työntekijöistä voi olla myös pulaa. Ja se huono kello kyllä kuuluu myös kauas. Firma, jossa ihmisiä kohdellaan huonosti, ei pysty houkuttelemaan parhaita osaajia. Juhlapuheissa ja mainoksissa saatetaan sanoa yhtä, mutta teot puhuu ihan toista. Ja ihmiset kyllä noteeraavat ne teot. Sitä paitsi myös huonoina aikoina asiat voi hoitaa empaattisella ja ihmislähtöisellä tavalla. Tämä vaatii vaan ajatustavan ja asenteiden muutosta. Ja se muutos lähtee jo sieltä lasten kohtelusta.  

Suomi on pieni maa, jonka väestö vanhenee vauhdilla. Meillä ei ole varaa kohdella meidän tulevaisuuden toivoja eli lapsia huonosti. Eikä ole varaa huonoon johtamiseen. Jotta pienenä maana voidaan menestyä, siihen tarvitaan kaikkien panosta ja yhteishenkeä. Jota ei voida saavuttaa hyväksymällä kiusaaminen ja epäasiallinen kohtelu. Se mistä vaikenet, sen myös hiljaa hyväksyt. 

 

 

Häpeä

 

Valitsin tämän blogin kuvaksi näkymättömän lapsen, koska se kuvaa niin hyvin sitä, mitä häpeä aiheuttaa. Kun ihminen häpeää, hän haluaisi kadota näkymättömiin. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että maasta aukeaisi luukku, johon pudota, kun esim. päästää jonkin sammakon suustaan.  Tai jos vahingossa kaatuu, ensimmäisenä katsoo ympärilleen, että ei kai kukaan nähnyt? Häpeä liittyy siis vahvasti siihen, miten toiset katsovat sinua. Voiko häpeää edes olla ilman yhteyttä toisiin ihmisiin? Tai oikeammin sen yhteyden puutetta? Katja Myllyviita kertoo kirjassaan Häpeän hoito (2021)  että Paul Gilbert jaottelee häpeäkokemukset sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoinen häpeä on sosiaalisesti vahvistunutta. Muiden ihmisten katseilla ja arvioinneilla on ulkoisessa häpeässä merkittävä rooli. Sosiaalista eli ulkoista häpeää kokeva yksilö on alttiimpi myös sisäiselle häpeälle, joka on häpeän yleistynyt muoto. Jos henkilö joutuu toistuvasti häpäistyksi, mitätöidyksi tai ohitetuksi, hän oppii arvioimaan itseään samaan tapaan tuomitsevasti, mitätöivästi tai omiaan tarpeitaan ohittavasti. Hän alkaa uskoa olevansa viallinen, vääränlainen tai arvoton yksilö. Tuolloin häpeän tunne aktivoituu ilman sosiaalisia vahvisteitakin. Toistuvat häpäisykokemukset voivat näin ollen johtaa häpeän yliherkistymiseen, jolloin yksilö kokee jatkuvasti häpeää ja alkaa tulkita tilanteita vinoutuneesti, häpeän ohjaamana.

Tove Janssonin näkymätön lapsi kertoo Ninnistä, joka jouduttuaan negatiivisen ja kriittisen sukulaistätinsä hoiviin katoaa vähitellen kokonaan näkyvistä ja muuttuu näkymättömäksi. Hän on myös menettänyt kokonaan äänensä. Hänen vastakohtansa on Pikku Myy, joka on räväkkä, äkkipikainen ja äänekäs. Vasta muumiperheen rakkaus ja huolenpito saa hänet vähitellen tulemaan takaisin näkyviin ja saamaan äänensä takaisin. Ja kokonaan hän muuttuu näkyväksi, kun uskaltaa ilmaista myös vihan ja kiukun tunteita toisille. Häpeä on siis yhteyden ja  rakkauden puutetta. Kun ihmistä ei rakasteta ehdoitta sellaisena kuin hän on, hän alkaa häpeämään itseään ja ajattelee, että hänessä on jotain vikaa.

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen aiheuttaa häpeää ja miten siitä häpeästä lopulta tulee sisäistettyä häpeää. Katja Myllyviita  kirjoittaa että synnymme riippuvaisina olentoina ja kohtalomme on ensimmäisten vuosien ajan täysin toisten ihmisten käsissä. Olemme biologisesti ohjelmoituja etsimään tunteiden säätelyä läheisiltämme. Ensimmäisten elinvuosien aikana opimme, onko yhteys toiseen ihmiseen mahdollinen vai pitääkö ihmisten läheltä vetäytyä ja heitä vastaan puolustautua. Kun tarpeemme liittyä ei tule nähdyksi, syntyy häpeä ja kokemus omasta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Lapsuudessa yritin tosiaan ansaita vanhempien ja muiden ihmisten hyväksyntää ja rakkautta suorittamalla esimerkiksi koulussa hyviä arvosanoja. En siis tullut nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ilman että tavallaan ”ostin” sen hyväksynnän jollain suorituksella. Vanhemmat eivät ilahtuneet vain pelkästään nähdessään minut, vaan minun piti aina jollain "tempuilla" saada heidät iloisiksi ja tyytyväisiksi. Entinen puolisoni saattoi myös ostaa minulle lahjoa tai tehdä asioita hyväkseni, mutta yleensä hänellä oli aina jokin taka-ajatus, että jos hän tekee näin minun hyväkseni, hän odottaa itse saavansa takaisin tämän asian. Eli hän ei antanut lahjoja ainoastaan siitä syystä, että olisi halunnut nähdä minun ilahtuvan niistä. Myllyviita kirjoittaa, että vain yhteydessä toisiin, meille tarjoutuu mahdollisuus saada hyväksyntää ja arvostusta, jota tarvitsemme irtautuaksemme häpeän vallasta. Eli parantuakseen tarvitsee ehdotonta rakkautta. Ei ihme, että ihmiset rakastaa koiriaan ja muita lemmikkieläimiään niin paljon. Niiltä saa aina ehdotonta ja hyväksyvää rakkautta, joka ei antaessaan vaadi jotain itselleen takaisin. 

Narsismi liittyy myös häpeään ja on tietyllä tapaa se kolikon toinen puoli. Myllyvita myös kuvaa narsismin syntyä seuraavasti: Häpeää vastaan kehitetyt suojamekanismit eivät poista häpeään liittyvää traumamuistoa. Näin ollen kaikki tilanteet, jotka herättävät yksilössä häpeää, nostavat pintaan myös aiemmat häpeäkokemukset, jolloin yksilö joutuu käyttämään yhä voimakkaampia suojelumekanismeja torjuakseen häpeäkokemukset tietoisuudestaan. Kun kaikista häpeäkokemuksista tulee vähitellen sietämättömiä niiden nostaessa pintaan vanhat häpeäkokemukset, häpeästä muodostuu sokea piste, joka laajenee ja laajenee. Tilanne voi johtaa kokonaisvaltaiseen häpeämättömyyteen ja kyvyttömyyteen ottaa enää huomioon muita ihmisiä. Suuruudenhulluus, narsismi, ylimielisyys ja hybristinen ylpeys ovat tällaisen kehityksen päätepisteitä. Kaiken kattava itsekkyys, joka syntyy kykenemättömyydestä kokea enää häpeän sukuisia tunteita, estää empatian ja myötätunnon muita ihmisiä kohtaan.

Yksi keinoista, joilla ihminen voi yrittää välttää häpeää on itsekriittisyys. Tämä on käytännössä sen sisäisen kriittisen vanhemman toimintaa, jolla hän yrittää suojella sisäistä lasta. Myös Myllyviidan mukaan itsekriittisyyden ohjaamaa käyttäytymistä voidaan ajatella turvakäyttäytymisenä. Ihminen tekee aina parhaansa säädelläkseen omaa toimintaansa psykologista kipua tuottavissa tilanteissa, kohdatessaan kivuliaita muistoja ja sietämättömiä tunteita. Jos häpeäaltis ihminen on vakuuttunut siitä, että hänessä on jotain perustavanlaatuisesti väärin ja että hän on lähtökohtaisesti kykenemätön samoihin asioihin, joihin muut ihmisen kykenevät, kyseessä on defenssi, puolustusmekanismi, joka on auttanut häntä aiemmin selviytymään hankalissa tilanteissa.

Itsekriittisyys voi kehittyä turvastrategiaksi, jos ympäristö:

-          on vaatinut yksilöltä enemmän kuin mihin tämä olisi ollut kehityksellisesti valmis

-          ei ole huomannut, eikä vahvistanut hänen käyttäytymistään silloin, kun hän on          onnistunut jossain

-          ei ole kannustanut häntä kokeilemaan uusia taitoja uusissa ympäristöissä

-          ei ole vahvistanut hänen itsenäisiä pyrkimyksiään

-          ei ole tunnistanut hänen tunteitaan ja tarpeitaan vastaamalla niihin.

Minun turvastrategioitani lapsuudessa olivat erityisesti nämä:

-     Keskityin muiden ihmisten uhkakeskeiseen ja ei-kielelliseen kommunikaatioon (eli tarkkailin ihmisten ilmeitä, eleitä, asentoja ja äänenpainoja) Huomaan, että käytän tätä turvakeinoa edelleenkin, sillä tarkkailen paljon muita ja aistin ihmisten mielentiloja. Minulla on ikään kuin jatkuvasti näkymättömät tuntosarvet ja astuessani huoneeseen tiedän välittömästä minkälainen ilmapiiri siinä vallitsee ja minkälaista ihmisten välinen vuorovaikutus on.  Tämä turvakeino kehittyi kun piti olla jatkuvasti varuillaan epävakaan äidin lähellä. Tällainen varuillaan oleminen on vaan hirmu kuluttavaa, ei pysty rentoutumaan ihmisten läheisyydessä. 

    Oma tunneilmaisuni on hyvin niukkaa ja varsinkin vihan ilmaiset on tukahdutettu. Joskus olen saanut tästä kommenttiakin, että miten voin reagoida niin ilmeettömästi. Tietyissä tilanteissa tästä tavasta toimia voi tietenkin olla etuakin, mutta yleisesti ottaen se vaan pitää muut kaukana.

-    Toisten miellyttäminen ja toisten tarpeisiin sopeutuminen. Jotta selvisi, piti kohdistaa huomio toisiin ja unohtaa omat tarpeet. Toisten miellyttämisen taustalla on hylätyksi tulemisen pelko. Tämä pelko saa myös välttelemään konflikteja kaikin keinoin.

-    Eristäytyminen. Kodin sekavasti käyttäytyvät aikuiset ja epäsiisteys sai minut eristäytymään kavereista

Myllyviidan mukaan turvakäyttäytymisen avulla yksilö oppii suojautumaan ulkosilta hyökkäyksiltä tai välttämään sisäistä hälytystilaa, johon liittyy sietämättömiä tunteita, jotka itsessään voivat herättää häpeää. Luotaantyöntävien kokemusten, kuten traumamuistojen suojaksi yksilö voi kehittää erilaisia välttelystrategioita, kuten dissosiaatio, päihteiden käyttö, viiltely, mielen sisäinen muistuttelu omista puutteista ja virheistä sekä erilaiset yritykset päästä eroon ”pahoista puolista” itsessä.

Tämä nelikenttä Myllyviidan kirjassa selventää mielestäni erittäin hyvin keinoja, joilla yksilö yrittää suojautua häpeältä:

Tästä näkee hyvin sen, miten häpeä voi kääntyä itsevihaksi tai vihaksi muita kohtaan, mutta ydin on silti sama. Ja kuinka narsismi on vain yksi keino vältellä häpeää. Minulla keinoina on ollut lähinnä omien tarpeiden ohittaminen, eristäytyminen, perfektionismi ja itsekriittisyys.

Myllyvita kirjoittaa, että rakkauden ja hyväksynnän menettäminen on voimakas ja sietämätön kokemus sekä lapsille että aikuisille. Ryhmään kuuluminen ja osallisuuden tarve sekä häpeän sietämättömyys selittävät, miksi ihminen on niin riippuvainen muiden hyväksynnästä. Kun tulemme hyväksytyiksi, koemme olevamme turvassa. Ilman ryhmän hyväksyntää koemme olomme haavoitetuiksi ja uhatuksi. Kaikki ihmiset kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää voidakseen kokea olevansa turvassa. Osallisuus on merkityksellistä, koska siitä on riippunut aiempi henkiinjäämisemme. Kun jäämme ryhmän ulkopuolelle ja tulemme syrjityiksi ja ohitetuiksi, evolutiivisesti ”vanhat aivomme” tulkitsevat tilanteen hengenvaaralliseksi. Ulkopuolelle jääminen voi aiheuttaa ihan fyysistä tuskaa. Esimerkiksi työpaikkakiusaaminen tai irtisanominen voi herättää tuskallisia pelon ja uhan tunteita. Varsinkin jos kiusaaja on esihenkilö, silloin hän tavallaan edustaa koko ryhmää antaessaan ymmärtää, että kiusattu henkilö on jotenkin huonompi eikä ole hyväksytty. Tuollainen ryhmän ulkopuolelle jättäminen voi aiheuttaa ihan fyysistä kipua. Ja on ajanut jotkut ihmiset jopa itsemurhaan asti. Niin ihmiset kuin eläimet haluavat tuntea yhteenkuuluvuutta ja se on myös eläimille elinehto. Tässä vielä Punch apina, joka joutui emonsa hylkäämäksi ja jonka myös koko lauma sen myötä hylkäsi. Se haki turvaa pehmolelusta:

Tässä tarinassa oli onnellinen loppu, sillä Punch hyväksyttiin myöhemmin myös lauman jäseneksi. Tässä lisää Punchista: IKEA donates stuffed animals to Punch the monkey. Get one for for $20. Tästä on tullut ilmiö netissä ja onhan Punch toki hurmu suloinen. Hieman kyynisesti voi myös todeta, että Ikea saa tästä hyvää mainosta ja toivoisi, että myös tämän maailman hylätyt ja emojensa kaltoinkohtelemat ihmislapset saisivat nauttia yhtä suurta huomiota ja hyväntekeväisyyttä. Mutta hyvä toki suloiselle Punchille!

Ystävyydestä

 

Ystävänpäivän kunniaksi postaus ystävyydestä. Suomessahan tämä ystävänpäivä on enemmänkin tosiaan ystävyyteen kuin romanttiseen rakkauteen liittyvä juhlapäivä. Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle ystävyys saattaa olla haasteellista, koska älä puhu, älä tunne ja älä luota sääntö estää ystävystymisen. Kirjoitin tästä postauksessani: Lennän minne haluan: Älä puhu, älä tunne, älä luota. Koska lapsuudenkotini oli tosiaan niin kaoottinen, opin jo varhain sen, että en voinut tuoda kavereita kotiin. Koska vanhemmillani oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, heillä oli ihan perus elämänhallinta hukassa. Meillä oli hyvin epäsiistiä ja esimerkiksi ruokatarvikkeet saattoivat olla tosi pitkiä aikoja pöydässä lämpimässä. Pyykkikori tursusi pyykkejä, eteinen oli ihan kaaos, johon vaan heitettiin kengät ja vaatteet sikin sokin. Keittiön lavuaari oli aina täynnä likaisia tiskejä. Ja sitten tosiaan koskaan ei voinut tietää, miten vanhemmat käyttäytyisivät ja joutuisiko heitä häpeämään. Lapset osaavat olla tosi julmia. Jos erehdyin tuomaan jonkun luokkakaverin kotiini ja he näkivät minkälaista meillä oli, he alkoivat ilkkua siitä. Aika nopeasti opin sitten, että ei tosiaan kannata tuoda niitä kavereita kotiin. Monestihan lapset tykkäävät käydä toistensa luona yökyläilemässä jne. Minä en voinut tuoda kavereita yökylään. Vanhemmat ei pitäneet muutenkaan meidän lasten vaatteista tms. asioista huolta ja meillä ei ollut esimerkiksi asianmukaisia välineitä urheilussa. Minä olin myös se lapsi, jolla oli maanantai aamuisin hirmuinen nälkä, koska kotona ei tehty mitään kunnollista ruokaa. Rakastin kouluruokaa, koska se oli pelastus.

Tämä kaikki aiheutti häpeää. Tunteen siitä, että olin jotenkin huonompi kuin muut. Ja pikku hiljaa tuosta häpeästä tuli sellaista sisäistettyä häpeää. Koska perheeni ja kotini oli huono, myös minun täytyy olla huono. Näin lapsi ajattelee. Vaikka eihän se hänen syynsä ole, minkälaisia hänen vanhempansa ovat. Huomasin myös, että kavereitteni vanhemmat jollain tasolla tiesivät minkälaista meillä on. No, kait se tulee selväksi kun milloin pihassa pyörii ambulanssi ja milloin poliisiauto. Joka tapauksessa tuo vaikutti kavereitteni vanhempien käytökseen. He kohtelivat minua myös siten, kuin olisin ollut jotenkin huonompi kuin muut. Olinhan siitä huonosta perheestä lähtöisin. Vaikka en ollut yhtään mitään tehnyt aiheuttaakseni tuon kohtelun. Olin vain sattunut syntymään tuohon perheeseen. Mutta niinhän se on, että isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen tai neljänteen polveen...Miettikää kaksi kertaa, miten kohtelette lapsia, jotka tulevat toimintahäiriöisistä perheistä. He eivät ole syypäitä vanhempiensa toimintaan. Muistan, kun olin jo muuttanut pois kotoa ja asuin omassa asunnossani. Yksi paikallinen yrittäjä oli jostain saanut tietää missä asun ja tuli soittamaan ovikelloa ja vaatimaan maksua äitini veloista! Ihan kuin minä olisin niistä 18-vuotiaana nuorena vastuussa! Tai ihan kuin minulla olisi ollut sellaisia rahoja! Mutta pienellä kylällä kaikki kyllä tietävät, kuka on kenenkin lapsi ja missä hän asuu. Isien synnit tosiaan kostetaan lapsille.

Tunsin koko lapsuuden ajan, että olen jotenkin erilainen kuin muut. Että en kuulu joukkoon. Lapsi näkee kavereiden kotona minkälaista heillä on ja tajuaa pian, että omassa kodissa ei ole kaikki kunnossa. Kavereille järjestettiin tosi hienoja synttärijuhlia ja minut kyllä kutsuttiin niihin. Minulla ei vaan koskaan ollut kunnollista lahjaa, koska vanhemmat ei tietenkään huolehtineet sellaisista asioista. Joten saatoin ottaa kotoa jonkun käytetyn esineen ja viedä sen lahjaksi. Ja taas olin jotenkin outo ja erilainen. Lisää häpeää. Kun halusin vaan niin kovasti kuulua joukkoon ja osallistua. Minulle ei tietenkään järjestetty hienoja kaverisynttäreitä. Ja taas tunsin olevani huonompi kuin muut tai että en ole sen arvoinen. Omille lapsilleni olenkin sitten järjestänyt niin yökyläilyt kuin hienot kaverisynttäritkin. Ja tajuan nyt, että tavallaan omien lasteni kautta olen paikannut sitä, mistä olen itse jäänyt paitsi. Olen myös hukuttanut lapseni yltäkylläisiin synttäri, ym. lahjoihin. Koska olen halunnut antaa lapsilleni kaiken sen, mistä itse olen jäänyt paitsi. 

Paras lapsuuden ystäväni oli myös päihdeperheestä. Hän oli ainoa, joka tiesi minkälaista meillä oli. Minä pidin hänen perhesalaisuutensa ja hän minun.  Tässä ystävässä roikuinkin kiinni oikeastaan koko aikuisikäni. Vaikka minun olisi pitänyt päästää hänestä irti jo paljon aiemmin. Sillä hän ei oikeasti arvostanut meidän ystävyyttä tai minua. Tosi useasti olin se, joka pitää yhteyttä. Tosi monta kertaa sovittiin myös tapaaminen, mutta hän perui sen viime hetkellä selvästi jollain verukkeella, koska hänelle tuli ilmeisesti jotain mielenkiintoisempaa. Ja taas tunsin itseni hylätyksi. Jo pienenä hän oli kova valehtelemaan. Hän myös kertoi joitakin luottamuksellisia asioita eteenpäin. Joten en lopulta ihan täysin pystynyt koskaan luottamaan häneen. Päätin lopulta, että enää en tuhlaa aikaani yksipuoliseen ystävyyteen, josta saan vain pettymyksiä ja hylätyksi tulemisen kokemuksia. Olen alkanut panostaa sellaisiin ystäviin, joiden kanssa ystävyys on vastavuoroista. Ja saanut ihan uusia ystäviä. Olen myös päättänyt panostaa emotionaalisesti rehellisiin ihmissuhteisiin. Läheisriippuvaisena on vaan vaikeaa päästää siitä huonostakin ystävästä irti. Sitä vaan vimmatusti roikkuu tuollaisessa huonossakin ystävyyssuhteessa kiinni. Siinäkin ajattelee, että kun on niin paljon yhteistä historiaa, siitä suhteesta ei vaan voi luopua. Mutta kaikkien ihmissuhteiden ei ole tarkoitettu kestävän koko elämän ajan. 

Uusien ystävyyssuhteiden luominen aikuisena ei ole kovin helppoa. Kun on lapsena oppinut sen, että ei päästä ketään lähelleen, se on edelleen vaikeaa. Ystävyys kuitenkin edellyttäisi sitä, että näyttäisi oman haavoittuvuutensa. Haasteita aiheuttaa uusissa ystävyyssuhteissa myös se, että miten sen haavoittuvuuden näyttää ja missä vaiheessa jakaa itsestään arkaluonteisia asioita. Olen joskus jakanut itsestäni asioita liikaa liian varhaisessa vaiheessa ja se on aiheuttanut jälkikäteen häpeää ja kauhean katumuksen että miksi menin avautumaan. Tuntuu että, ns. normaalissa perheessä kasvaneelle nuo asiat ovat niin luontevia ja helppoja. Koska luottamus tuntemattomiin ihmisiin ja yleensä perusluottamus elämään on heikko, toiset ihmiset näkee enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Sitä kasvattaa melko paksun suojakuoren ja sen kuoren taakse kenenkään on vaikea päästä näkemään. Se aiheuttaa myös sen, että oma elekieli on melko sulkeutunutta ja varautunutta. Kun on pienenä oppinut siihen, että toisten läheisyys saattaa olla jopa vaarallista tai ainakin hyvin epäjohdonmukaista, sitä on vähän varuillaan koko ajan ja varsinkin uusien ihmisten kanssa. Saattaa tulla hyvin helposti sellainen torjuva kuva. Ja tämä vaikeuttaa uusien ystävien saamista.  Kun taas ihmiset, jotka ovat lapsena kasvaneet siihen, että toiset ihmiset ovat hyviä ja luotettavia, halailevat helposti, hymyilevät usein ja ovat elekieleltään paljon vastaanottavaisempia. Kun kävin laitattamassa itselleni kynnet, huomasin miten varautunut tosiaan olen uusien ihmisten kanssa ja miten vaikeaa minun on päästää ketään fyysisesti lähelle. Tämä kynsihoitaja osasi selvästi lukea ihmisiä ja sanoi minulle ihan suoraan, että näytät tosi jännittyneeltä, että ihan rauhassa vaan. Surullista tosiaan on, että lapsuus on opettanut minulle sen, että toisen ihmisen läheisyys on pelottavaa, eikä rauhoittavaa. Toimintahäiriöinen lapsuus opettaa myös sen, että omia murheita ei saa jakaa toisten kanssa, mutta ei myöskään iloja. Vaikka toisten ihmisten tuki voisi saada murheet pienemään ja ilot vastaavasti suurenemaan.

Toimintahäiriöisessä perheessä kasvaminen voi myös aiheuttaa sen, että ei osaa eikä pysty pyytämään toisilta apua. Se johtuu siitä, kun pienenä on pyytänyt apua, eikä ole sitä saanut. Sitten vaan ajattelee, että ok, minun on selviydyttävä tästä itse. Ja yrittää kaikin voimin tehdä asioita, jotka eivät edes olisi siinä ikätasossa sopivia asioita lapsen hoitaa. Ja kun itsetunto on huono ja on tottunut näkemään arvoa vain muissa ja kohdistamaan huomion aina muiden tunteisiin ja tarpeisiin, ei edes koe olevansa sen avun arvoinen. Tänä ystävän päivänä aionkin kerrankin olla hyvä ystävä itselleni ja sisäiselle lapselleni. Kysyn häneltä, mitä hän tänään tarvitsee ja annan sen hänelle. Hemmottelen itseäni. Ja katson, että kriittinen sisäinen vanhempi pitää turpansa tukossa. Tai ainakin jos tulee aiheettoman ilkeitä kommentteja, annan rakastavan vanhemman kumota ne lempeästi. Minkälainen ystävä sinä olet itsellesi? Miten sinä puhut itsellesi? Kritisoitko sitä, kuinka lihava olet tuosta ja tuosta kohtaa, vai katsotko kehoasi lempein, rakastavan vanhemman silmin? Vihaatko itseäsi ja soimaat kaikista tekemistäsi virheistä, vai kiedotko kätesi ympärillesi ja sanot että kaikki tekevät virheitä. Ja että tästäkin päästään yli. Mitä jos tänä ystävänpäivänä kohtelisit itseäsi samalla tavalla tai vielä paremmin, kuin kohtelet parasta ystävääsi? En nyt sano, että ne ystävät pitää unohtaa ja itsekkäästi vaan keskittyä omaan napaan, mutta noin yleisesti ajatuksena kannattaisiko myös antaa sitä rakkautta itselleen samalla tavalla kuin muille?

Minulla on lasten harrastusten kautta kerran ollut sellainen iso joukko samanhenkisiä naisia, joiden kanssa kokoonnuttiin säännöllisesti ja pidettiin hauskaa. Mutta sitten muutettiin pois paikkakunnalta ja yhteydenpito heihin raukesi. Uskon, että jokainen nainen kaipaa ja tarvitsee tuollaista ystävyyttä. Pitäisi olla naisia, joiden kanssa pitää tyttöjen iltoja ja joiden kanssa voi puhua kipeätkin asiat halki. Uskon, että toisten naisten seurassa oleminen myös vahvistaa naisen feminiinistä energiaa. Nainen, jolla ei ole ystäviä, on myös helppo uhri narsistiselle tai kontrolloivalle miehelle. Yksinäinen nainen on helppo eristää muista ihmisistä ja sukulaisistaankin. Minä annoin tuon tapahtua elämässäni. Hylkäsin opiskeluaikaiset ystävät, lakkasin käymästä tyttöjen kanssa ulkona. Keskityin vain mieheen ja lapsiin. Koska se oli helpompaa. Koska ei tarvinnut kestää toisen mökötystä ja mustasukkaisuutta. Nyt kuitenkin ymmärrän paremmin. Enkä anna tuon enää ikinä tapahtua itselleni. Totta kai rakastavaisten olisi syytä olla myös toistensa parhaat ystävät. Mutta ei ainoat ystävät. Yksi ihminen ei voi antaa sinulle kaikkea mitä tarvitset. Jos teet yhdestä ihmisestä koko elämäsi keskipisteen, siltä keskipisteeltä ja koko suhteesta loppuu ajan myötä happi. Minä ajattelen niin, että todellinen rakkaus voi elää vain vapaudessa. Se ei anna myöskään lapsille kovin tervettä mallia, jos vanhemmilla on vain toisensa, eikä ketään muita ystäviä. Mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän arvostan ystävyyttä ja ystäviä. Toivon, että teillä kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä elämässänne. Ja toivotan oikein hyvää ystävänpäivää!

Rajat työelämässä

 

Olen jo aiemmissa postauksissa kirjoittanut uhriminästä, joka läheisriippuvaisella ja toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneella ihmisellä on. Tuo uhriminä vaikeuttaa ihmissuhteita, mutta se vaikuttaa myös työelämässä toimimiseen. Meillä saattaakin olla useita piirteitä ACA:n pyykkilistalta: Pyykkilista | jotka vaikuttavat työelämässäkin toimimiseen, kuten esimerkiksi auktoriteettien pelko, hyväksynnän hakeminen ja ylikehittynyt vastuuntunto. Lisäksi tuomitsemme itsemme ankarasti ja meillä on alhainen omanarvontunto.

Ihminen, joka haluaa miellyttää ja jolla on ylikehittynyt vastuuntunto on hyvin hyödyllinen työelämässä, koska hän ei osaa sanoa ei ja hän hoitaa kaikki ne hommat, joita kukaan muu ei suostu hoitamaan. Hän on juurikin se kuuluisa ”joku muu” joka tulee aina pelastamaan tilanteet vaatimatta kuitenkaan itselleen siitä sen suurempaa korvausta. Häntä on myös helppo manipuloida ja painostaa, koska alhaisen omanarvontunteensa vuoksi hän ei useinkaan osaa puolustaa itseään. Saattaa käydä niin, että kun hän alkaa opetella näistä piirteistä pois, vaaka heilahtaakin sinne toiseen ääripäähän, koska hänellä ei ole riittävästi harjoitusta siitä, miten itseään voi puolustaa assertiivisesti, mutta ei liian aggressiivisesti työelämässä. Tämä saattaa sitten myös kostautua monin tavoin, esimerkiksi työpaikkakiusaamisena. Olen jo aiemmin kirjoittanut toisten miellyttämisestä itsensä kustannuksilla postauksissani: Lennän minne haluan: Kiltit tytöt pääsee taivaaseen osa 1 ja Lennän minne haluan: Kiltit tytöt pääsee taivaaseen osa 2 , mutta tämä postaus on nyt nimenomaan työelämän näkökulmasta.

Joskus voi käydä myös niin, että uhriminuus vetää kiusaajaa puoleensa myös työelämässä. Kaikki erimielisyydet työelämässä eivät kuitenkaan ole kiusaamista. Cooper, C., Einarsen, S., Hoel, H., Zapf, D. (2011) kirjan The Consept od Bullying and Harassment at Work: The European Tradition kuvailee että työpaikkakiusaaminen on häirintää, loukkaamista, sosiaalista eristämistä ja negatiivista vaikuttamista toisen työhön. Jotta toiminta voidaan luokitella kiusaamiseksi, sen keston pitäisi olla viikottain tapahtuvaa ja kestää pidemmän aikaa (vähintään puoli vuotta). Työpaikkakiusaaminen on paheneva prosessi, jossa kiusattu joutuu negatiivisten tekojen kohteeksi ja alistettuun asemaan. Konfliktia ei voi nimittää kiusaamiseksi, jos on kyseessä yksittäinen tapahtuma ja konfliktin osapuolet ovat voimasuhteiltaan saman vahvuisia, eli toisella ei esimerkiksi ole esimiesasemaa toiseen nähden. Pehrman, T. (2011) kirjassa Paremmin puhumalla: Restoratiivinen sovittelu työyhteisössä henkisellä väkivallalla tarkoitetaan työpaikan tilannetta, jossa ihmistä kohtaan käyttäydytään pitkään epäoikeudenmukaisesti, ilkeästi tai jollain tavoin väärin. Henkisen väkivallan ohella puhutaan myös työpaikkaterrorista, savustamisesta, syrjinnästä ja simputuksesta. Henkinen väkivalta on toistuvaa, säännöllistä ja pitkään jatkuvaa kiusaamista, sortamista ja epäoikeudenmukaista kohtelua, jonka kohde on puolustuskyvytön ja jonka seuraukset sen kohteeksi joutuneelle ovat kielteisiä. Yksi henkisen väkivallan tilanteita usein leimaava piirre on sen kohteeksi joutuneen puolustuskyvyttömyys. Kyseessä eivät ole kahden tasavertaisen ihmisen mielipide-erot, vaan toinen osapuoli käyttää esimerkiksi asemansa kautta saamaansa valtaa tai henkistä voimaansa ja estää toisen osapuolen tarpeita ja pyrkimyksiä. Henkisen väkivallan kohde ei voi tai ei osaa puolustaa itseään kiusaajaa vastaan. Yleistä henkisessä väkivallassa on myös se, että kohteeksi joutunutta kohtaan käyttäydytään epäoikeudenmukaisesti tavalla, jonka syitä tai perusteita hän ei ymmärrä tai jotka eivät kiusaamisen kohden mielestä ole hyväksyttäviä.

Kohut, Margaretin kirjassa(2007) The Complete Guide to Understan ding, Controlling and Stopping Bullies and Bullying at Work: A Guide for Managers, Supervisors and Employees kerrotaan että työpaikkakiusaajat käyttävät auktoriteettiaan pelotellen ja aliarvioiden ihmistä, saaden kiusatun tuntemaan itsensä pelokkaaksi, voimattomaksi, epäpäteväksi ja häpeissään olevaksi. Kiusatulle saatetaan antaa ylisuuri määrä töitä ja sitten arvostella häntä siitä, ettei saa kaikkea tehdyksi aikataulussa tai sitten työmäärä vähennetään minimiin tai annetaan merkityksettömiä tai epäpalkitsevia tehtäviä. Tai kiusattua valvotaan korostetusti ja esitetään perusteettomia arvosteluja kiusatun suoriutumisesta. Kiusaaminen voi olla myös kiusatun sulkemista pois tärkeistä kokouksista, tärkeiden tietojen pimittämistä, yhtä-äkkisiä aikataulujen muutoksia, pienien, merkityksettömien yksityiskohtien vahtimista, työssä tarvittavan koulutuksen kieltämistä, normaalien vapaiden kieltämistä tai puheluihin tai sähköposteihin vastaamatta jättämistä. Kiusaajat keskittyvät kiusatun pieniinkin vikoihin, mutta eivät koskaan anna positiivista palautetta. 

Juuti, P. & Salmi, P. (2014) kirjassaan Tunteet ja työ. Uupumuksesta iloon. kertoo, että  työpaikkakiusaamista tapahtuu usein työpaikoilla, joissa oli paljon epävarmuutta ja muutoksia. Jos työpaikalla oli myös työttömyyden tai lomautusten uhkaa, se lisäsi kiusaamisen todennäköisyyttä. Kiusaamisen todennäköisyyttä lisää myös, se jos työpaikalla ei ole totuttu käsittelemään konflikteja. Joka toisessa kiusaamistapauksessa kiusaajana on esimies, joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Keashly, L., Jagatic, K. (2011) North American Perspectives on Hostile Behaviors and Bullying at Work. mukaan joissain kulttuureissa kiusaaminen on osa johtamiskulttuuria ja johto uskoo, että työntekijät toimivat tehokkaammin ahdisteltuina ja painostettuina. Sellainen johtaminen voikin hetkellisesti nostaa työtehoa, koska työn tekijät haluavat ahdistelevan johtajan pois kimpustaan, mutta se hyöty joka tuosta saadaan häviää, kun ihmiset lähtevät organisaatiosta.

Einarsenin ja Zaptin (2011) mukaan esimies, joka tuntee itsensä uhatuksi alaisen suunnalta voi alkaa kiusaamaan. Tutkimusten mukaan kiusaaja on useammin mies kuin nainen, kiusaaja on myös useammin esimies kuin kollega. Väkivalta kumpuaa tutkimuksen mukaan siitä, että henkilö kokee oman ylemmyytensä olevan uhattuna. Henkilöt, joilla on epävakaa itsetunto, reagoivat voimakkaammin itsetuntoon kohdistuvaan uhkaan. Narsismissa henkilöllä on korkea itsetunto ja pyrkimys alentaa muita. Kiusaamista esiintyi eniten henkilöillä, jotka olivat narsistisia ja kärsivät epävakaasta itsetunnosta. Tällaisen henkilön piti tasapainottaa korkeaa mutta epävakaata itsetuntoaan kohtelemalla muita negatiivisesti. Useasti kiusaamisen taustalla on myös kateus, kun toisella henkilöllä on jotain mitä itsekin haluaisi omata ja tämä voi saada kiusaajan tuntemaan itsensä vähemmän arvokkaaksi. Kohutin (2007) mukaan kiusaajat eivät ymmärrä harmia jonka heidän käytöksensä aiheuttaa sekä heille itselleen että kiusatulle. Kiusaajilta puuttuu tunneälyä ja he eivät osaa vastata sosiaaliseen ympäristöönsä. Kiusaajat eivät pysty ratkaisemaan ongelmia tai konflikteja provosoitumatta itse. Kaski, S., Nevalainen, V. (2017) kirjassa Jo riittää. Irti kiusaamisesta ja kiusaajista todetaan että  ainoa kiusaajia yhdistävä tekijä näyttää olevan se, että heillä on jonkinlaisia vaikeuksia oman empatia- eli myötäelämisen kykynsä kanssa. Ilkeät ihmiset nauttivat toisen avuttomuudesta tai hädästä, se suorastaan lisää halua kiusata.

Kiusaamisen kohde on useasti eettisesti toimiva, väärinkäytöksistä raportoiva tyyppi. Namie, G. & Namie, Ruth. (2011). The Bullyfree Workplace. Stop Jerks, Weasels and Snakes from killing your Organization kirjassa todetaan, että työntekijät, jotka ovat uhka esimiehelle, häädetään. Useimmiten syynä oli kiusaamisen kohteen itsenäisyys ja haluttomuus alistua. Seuraavaksi yleisimmät syyt olivat liika pätevyys ja se että kiusattu oli pidetympi asiakkaitten ja työtovereiden keskuudessa. Neljänneksi yleisin syy oli eettisyys, rehellisyys ja halukkuus paljastaa petokset. Namien (2011) mukaan kiusaamisen kohde välttelee konflikteja, eikä vastaa aggressioon aggressiolla. Kohde on hyvin avoin ja näkee itsensä rehellisenä ihmisenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Kiusaaja taas näkee hänet helppona saaliina. Kohteen persoonallisuus on optimistinen ja hän uskoo maailman olevan hyväntahtoinen paikka. Kasken ja Nevalaisen (2017) mukaan empaattinen ihminen on yleensä pidetty ja hyvä ihminen. Valitettavasti usein käy niin, että juuri hänestä tulee se jota kiusataan.

Valitettavasti olen joutunut todistamaan työelämässä kiusaamista useita kertoja, eri työpaikoilla. Näissä tapauksissa kiusaaja on ollut esimies. Kiusaamisella voi olla vakavia ja pitkäkestoisia seurauksia sen kohteelle ja koko työyhteisölle. Einarsen, S., Nielsen, M., Notelaers, G. kertovat kirjassaan Measuring Exposure to Workplace Bullying (2015) että työpaikkakiusaamisen ja masennuksen välinen yhteys on erityisen vahva ja masennusoireet kiusatulle saattoivat jatkua jopa 5 vuotta kiusaamisen jälkeen. Nielsenin ym. mukaan työpaikkakiusaaminen on yhdistetty itsemurha-aikeisiin vielä 2-5 vuoden päästä kiusaamisen loppumisesta.  Boudrias, V., Salin, D. (2020) Article in Aggression and Violent Behavior.Emdadin ym. (2013) mukaan henkilöillä, jotka joutuivat todistamaan kiusaamista työyhteisössä, ilmeni masennusoireita yli 18 kk jälkeen. Kiusaamisella voi olla vakavia vaikutuksia henkilön ammatilliseen itsetuntoon. 

On uskomatonta, että työpaikkakiusaamista tapahtuu edelleen niin paljon, vaikka pitäisi olla itsestään selvää, kuinka vakavat seuraukset sillä on. Ei pelkästään yksilölle ja työyhteisölle, mutta myös itse yritys kärsii varmasti kiusaamisen seurauksista esimerkiksi sairauspoissaoloista aiheutuvina kustannuksina, työtehon laskusta aiheutuvina kustannuksina ja mainehaittana (sana huonoista esihenkilöistä kiirii kyllä kaikkien korviin). Lisäksi kiusaamistapausten selvittelyyn kuluu paljon sellaista aikaa, jonka voisi käyttää johonkin tuottavampaan toimintaan. Mutta edelleen vaan tätä ilmiötä esiintyy ja taloudellisesti heikot ajat ovat vain omiaan vahvistamaan sen esiintymistä. Hyvinä aikoina panostetaan enemmän työntekijöiden työhyvinvointiin ja yrityskulttuuriin.

Miten siis kannattaa toimia, jos koet tulevasi kiusatuksi työpaikalla?

1.       Työnantajalla on selvitysvelvollisuus

Työturvallisuuslain 18 § mukaan työntekijän on vältettävä muihin työntekijöihin kohdistuvaa häirintää ja epäasiallista kohtelua. Työnantajan selvitysvelvollisuus alkaa siitä, kun työnantaja on saanut tiedon kiusaamisesta. Työturvallisuuslain 28 § velvoittaa työnantajaa tutkimaan tapaus viipymättä ja lain 8 § mukaan on estettävä häirinnän jatkuminen. Kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja siitä ilmoittamisesta ei saa koitua ilmoittajalle negatiivisia seuraamuksia. Ilmoitus on käsiteltävä puolueettomasti ja tasapuolisesti sekä oletetun kiusaajan että kiusaamisen kohteen kannalta.

2.       Toimi näin

Ilmoita kiusaajalle heti, että et hyväksy hänen toimintaansa. Pidä kirjaa tilanteista ja säilytä mahdolliset sähköpostit ym. kirjallinen materiaali. Jos kiusaaminen vain edelleen jatkuu, ota yhteyttä esimieheen. Jos kiusaaja on esimies, ota yhteyttä esimiehen esimieheen. Voit myös ottaa yhteyttä työsuojelupäällikköön tai henkilöstöjohtajaan. Pyydä ilmoituksen vastaanottajalta kirjallinen kuittaus ilmoituksen vastaanottamisesta.

3.       Selvityksen käynnistäminen

IImoituksen saatuaan työnantaja nimeää tapaukselle selvittäjän. Selvittäjä voi olla esimerkiksi esimies itse, työsuojeluvaltuutettu tai organisaation ulkopuolinen sovittelija. Ilmoituksen tekijän on osallistuttava tapauksen käsittelyyn. Selvitys on aloitettava viimeistään 14 vrk:n kuluttua ilmoituksen saapumisesta.

4.       Selvittelyn eteneminen

Tapauksen selvittäjä haastattelee erikseen ensin kiusaamisen kohdetta ja tämän jälkeen kiusaajaksi syytettyä. Asianosaisilla on oikeus tuoda tapaamisiin itselleen tukihenkilö. Selvittäjä tutkii tapauksesta kerätyn aineiston ja ottaa tarpeen mukaan myös työterveyteen yhteyttä. Jos mahdollista, järjestetään myös toinen istunto, johon osallistuvat sekä kiusaamisen kohde että kiusaajaksi esitetty. Toisessa istunnossa sovitaan, miten edetään jatkossa ja varmistetaan työrauha. Istunnoista kirjoitetaan raportit, joihin otetaan sekä kiusaamisen kohteen että kiusatun allekirjoitukset. Jos todetaan kiusaamista tapahtuneen, sovitaan seuraamuksista ja myös tapauksen jatkoseurannasta.

5.       Jatkotoimenpiteet

Jos kiusaaja on esimies, tutkitaan, onko hänellä edellytyksiä jatkaa enää esimiestehtävissä. Esimies ohjataan myös tarvittavaan koulutukseen. Jos epäasiallinen toiminta jatkuu selvittelyn jälkeen, seurauksena voi olla kirjallinen varoitus ja jopa työsuhteen päättäminen. Kiusaamisen kohteelle voidaan tarvittaessa järjestää keskusteluapua esimerkiksi työterveyshuollon kautta. Lopuksi informoidaan työyhteisöä kiusaamistapauksen käsittelystä ja sen seurauksista asianosaisten oikeusturva huomioiden.

Tärkeää tosiaan on, että pysyt rauhallisena ja dokumentoit kaikki mahdollisimman hyvin. Tilanne on kiusatulle hyvin henkisesti kuormittava myös sen vuoksi, että kiusaaja usein pyrkii eristämään kiusatun muusta työyhteisöstä. Esimerkiksi narsistisilla kiusaajilla on usein työyhteisössä ns. ”hovi”, eli jotkut työntekijät ovat hänen suosikkejaan, joita ylistetään ja joille annetaan etuuksia ja jotkut taas ovat inhokkeja, jotka joutuvat kärsimään. Tavoitteena voikin olla saattaa työntekijät myös keskenään eripuraan, eli käyttää ns. ”hajoita ja hallitse”-tekniikkaa.

 Kuten kohdassa 2 kerrotaan, pyydä sinulle esitetyt väitteet tai syytteet kirjallisena ja vastaa niihin kirjallisesti, niin että sinulle jää todistusaineistoa, jos asia etenee myöhemmin esimerkiksi oikeuskäsittelyyn. Jos työsuoritustasi aiheettomasti moititaan, pyydä kirjallisesti selvitys ja tarkennus väitteisiin. Vaikka tilanne on henkisesti raskas ja kuormittava, yritä pitää omasta jaksamisestasi mahdollisimman hyvää huolta. Syö terveellisesti, liiku edes jollain tavalla miten vaan jaksat ja yritä saada nukuttua. Ota voimaa ja tukea läheisistäsi ja rakkaista harrastuksista. Jos mahdollista, pura mieltäsi esimerkiksi jollekin henkilölle, jolla on vaitiolovelvollisuus, jotta läheiset eivät kuormitu liiaksi. Ei kuitenkaan kannata antaa aiheelle liikaa tilaa mielessään, vaan yrittää suunnata huomio mahdollisuuksien mukaan johonkin positiiviseen ainakin silloin kun on vapaata. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä tällainen ikävä tilanne varmasti pyörii mielessä kaiken aikaa. Mutta jos sitä koko ajan mielessään pyörittelee ja siitä puhuu, antaa silloin valtaa ja voimaa kiusaajalleen. Yritä muistaa, että vaikka arvostelijasi olisi esihenkilösi, hän ei määritä sinun arvoasi, kyse on vain yhden ihmisen mielipiteestä.  

Repsikka-prinsessa vai oman elämänsä kuski?

Eron jälkeen minulla on ollut aikaa miettiä omaa naiseuttani. Parisuhteessa sitä ei niin paljon tullut pohdittua eikä sellaiseen pohtimiseen ole oikeastaan ollut minulla koskaan ollut aikaakaan työn, lastenhoidon ja arjen pyörittämisen ohella. Olen myös alkanut seurata somessa sivuja, joissa pureudutaan feminiiniseen ja maskuliiniseen energiaan ja siihen, miten maskuliininen mies tuntee vetoa naiselliseen naiseen. Ja millainen naisen pitäisi olla, että maskuliinien mies hänestä kiinnostuu. Tässä samassa yhteydessä olen törmännyt myös ajatukseen ns. provider (eli elättäjä)-kulttuurista, jossa ajatuksena on, että naiselle riittää että hän vain on olemassa ja kaunis katsella. Miehen rooli on elättää naista, käydä töissä ja hoitaa kaikki käytännön asiat. Naisen tehtävä on tosiaan vain näyttää kauniilta ja keskittyä siihen ja miehen ilahduttamiseen kauniilla olemuksellaan ja energiallaan.

50-luvullahan tämä kuului suomessakin normaaleihin sukupuolirooli käsityksiin: Näin vaimo palveli 50-luvulla – lue uskomattomat neuvot! | MTV Uutiset Mies lähti puku päällä aamulla töihin, nainen jäi päiväksi kotiin hoitamaan kotia ja lapsia. Ja kun mies tuli illalla töistä, nainen odotti hiukset kammattuna, nätisti meikattuna miehen tohvelit ja päivän lehti kädessä valmiina ojentamaan ne hänelle rentouttavan drinkin kera. Ja tietysti kaunis hymy kasvoillaan.  Sitten nainen tarjoili miehelle valmistamansa herkullisen lounaan. Naisen valtakuntaa olivat koti ja lapset, miehen työ. Miehen rooli lasten kasvatuksessa oli lähinnä toimia jonkinlaisena pelotteena johon vedottiin silloin kun äidin auktoriteetti ei enää riittänyt. Naisella ei oletettu olevan mitään kovin järkeviä ajatuksia päässään, hänen ei tarvinnut ymmärtää yhteiskunnallisia asioita tai politiikkaa. Nykyajan päivitetty versio tästä 50-luvun mallista taitaa olla hieman erilainen; naisen pitää vetää puoleensa mies jolla on niin paljon rahaa, että hänen ei tarvitse tehdä kaikkia kotihommia itse. Mies, joka maksaa hänen kauneudenhoitonsa ja muut mielenkiinnon kohteensa. Mies, joka pystyy palkkaamaan lapsille hoitajan, jotta lapsenhoito ei naista liikaa rasita. Ja kotiin siivoojan. Naisen rooli on siis edelleenkin vain näyttää kauniilta ja miestä miellyttävältä. Ja ajatellaan, että nainen on niin hento ja hauras olento, että hän ei kestä eikä jaksa työelämän stressiä ja jo pelkästään se, että hänellä on kuukautiset on niin suuri rasite, että se oikeuttaa siihen, että ei tarvitse tehdä mitään.

 Minulle tähän malliin astuminen aiheuttaisi kyllä suuria vaikeuksia. Olen aina lukenut, niin sanomalehtiä kuin kirjojakin ja lehdestä luen yleensä taloussivut. En ole koskaan tilannut yhtäkään ”naistenlehteä” enkä tiedä (enkä välitä) miltä täydellisen kodin pitäisi näyttää kun valmistaudutaan jouluun. Olen kouluttautunut ja tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä lähes koko työurani. Olen sen verran energinen ja aktiivinen, että jos minulla ei olisi työtä, turhautuisin. En silti väheksy naista, joka ei halua olla yhteiskunnallisesti tietoinen tai kouluttautua. Jos hän on onnellinen sillä tavoin, hienoa ja hyvä juttu hänelle. Minulle se ei vaan sovi. Ja mehän ollaan kaikki erilaisia. Mutta ihan yleisellä tasollakin, tässä 50-luvun mallissa on aika paljon muitakin epäkohtia. Jotta mies voisi kustantaa naiselle kaiken, hänen pitäisi olla todella varakas ja hyvissä töissä. No, kaikille miehille ei riitä paikkoja siellä nokkimisjärjestyksen yläpäässä. Tai entä jos mies haluaa hakeutua hoitoalalle, jossa tunnetusti palkkataso ei ole  samaa tasoa esimerkiksi teollisuuden palkkojen kanssa. Miten provider-miehenä toimiminen siinä kohtaa onnistuu? Entä sitten jos perus-Pirjo ei ole riittävän kaunis ja viehättävä toimimaan repsikka-prinsessana? Mihin Pirjo sitten elämänsä perustaa ja miten hän tulee toimeen? 

Tämä malli toimii siis vain niiden kohdalla, jotka ovat riittävän rikkaita ja/tai riittävän kauniita. Eli toisin sanoen keski-ikäinen mies joka on jo raivannut tiensä johtajan paikalle ja nuori nainen. Entä sitten kun tämä nuori nainen väistämättä vanhenee ja hänen viehätysvoimansa hupenee? Ja jos tämä hänen puolisonsa vaikka kuolee ennen aikaisesti. Mistä hän hankkii uuden providerin nelikymppisenä? Tai viisikymppisenä? Jos ei siis se provideri ole jo häntä siinä vaiheessa vaihtanut nuorempaan. Entäs eläkkeen kertyminen?  Pahimmassa tapauksessa nainen putoaa täysin tyhjän päälle kouluttamattomana, ilman työtä ja rahaa. Ja jos mies on narsistinen, tämä on todennäköisesti myös eristänyt naisen tukiverkoista, joten hänellä ei edes ole ketään, kenen puoleen kääntyä apua hakemaan. Narsistia voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä narsisti ei todellakaan paljasta todellista itseään, ennen kuin on saanut toisen jollain lailla ”nalkkiin” Naisen voi olla vaikeaa ja jopa mahdotonta lähteä tuollaisesta suhteesta, jos hänellä ei ole koulutusta, työkokemusta ja jos mies käyttää suhteessa taloudellista valtaa ja kontrollia. Kyllä naisen kannattaisi jollain lailla varmistaa sellainen perälauta, että pystyy tarvittaessa lähtemään. Ja toki tämä tilanne voi olla toisinkin päin, eli suhteen narsisti ja vallankäyttäjä onkin nainen.

Tietyllä tavalla tuo perinteisempi 50-luvun roolijako voi olla myös naisen kannalta reilumpi, sillä naisen ollessa vaativassa työssä, siitä huolimatta yleensä myös suurempi vastuu kotitöistä kaatuu hänelle. Eli pitkän työpäivän jälkeen hän tekee enemmän kotitöitä kuin mies ja hänelle kasautuu paljon myös kaikenlaista ns. metatyötä ja arjen suunnittelua. On suunniteltava lasten hoitoaikatauluja ja kaverisynttäreiden ja sukulaisten lahjaostokset, harrastuksiin kuskaaminen ym. Jos nainen olisi "vain" kotiäiti ja vaimo, silloin tämä ei olisi niin kuormittavaa. Mutta jos nainen käy myös töissä ja tämä kaikki muu on sen lisäksi enimmäkseen hänen vastuullaan, siitä voi tulla lopulta liian raskasta. Tasapuolisempaa olisikin se, että myös nainen saisi omaa aikaa harrastuksiinsa ja sosiaaliseen elämään, niin että mies hoitaa lapsia tai hankitaan yhdessä hoitaja. Jos perheessä on riittävästi rahaa, olisi myös reilumpaa hankkia kotisiivooja. Nykyajan malli naiselle saattaakin perheessä olla se, että naisen oletetaan sekä hoitavan menestyksekkäästi työnsä, että hoitavan kodin ja lapset ja vielä lisäksi maksavan puolet laskuista. Onko ihme, jos naiset tämän kaiken alla uupuvat? Ja lopen uupuneena on aika vaikeaa olla viehättävän feminiininen. Miehelle tämä taas on hirmu hyvä diili, sillä hän pystyy ongelmitta toteuttamaan itseään työelämässä, kun nainen hoitaa kaiken kotona aina siivoamisesta sairaiden lasten hoitamiseen.

Näissä naisellisen energian haltuunotto-ohjeistuksissa ohjeistetaan myös että naisen pitäisi antautua miehen johdettavaksi kaikissa tilanteissa, olla tosiaan se passenger princess eli repsikka prinsessa, jonka ei tarvitse tehdä mitään. Kuulostaa ihanan rentouttavalta sinänsä, mutta entäs jos se mies ei osaa johtaa? Eikä kaikki miehet osaa johtaa edes itseään saati toisia vain sen takia että ovat miehiä. Olen elämäni aikana törmännyt tasan yhteen mieheen, jonka johtamiseen luotin niin paljon, että saatoin oikeasti päästää irti kontrollista ja vain olla siinä feminiinisessä energiassa. Ja se tuntui kyllä ihanalta oikeasti. Kun mietin deittailun aloittamista, luin Feinin, Ellenin Schneiderin ja Sherrien kirjaa The Rules: Time-tested Secrets for Capturing the Heart of Mr. Right.  Omista deittailuajoista kun oli aikaa vuosikymmeniä. Ja minä kun tykkään tutustua asioiden teoreettiseen viitekehykseen ennen käytännön toteusta😊Nähdäkseni tuon kirjan päätavoitteena on opettaa naiselle, miten pyydystää mies avioliittoon. No, en todellakaan ole pyydystämässä ketään avioliittoon, kun olen todella haasteellisesta avioliitosta edelleen toipumassa, mutta ihan viihdyttävä kirja tuo oli sinänsä.

Tässä muutamia poimintoja kirjasta:

1.        ”Miehet ovat erilaisia kuin naiset. Naiset jotka soittavat miehelle, pyytävät heitä ulos tai tarjoavat seksiä ensimmäisillä treffeillä tuhoavat miehisen metsästyksen halun ja eläimellisen vietin. Miehet on luotu vastaamaan haasteeseen. Ota haaste pois ja heidän kiinnostuksensa vähenee.” Eli toisin sanoen nainen ei saa olla liian innokas, vaan vähän semmoinen kylmänviileä. Mutta samaan aikaan pitäisi kuitenkin tietyllä lailla viestittää olevansa kiinnostunut sillä lailla hyvin hienovaraistesti. Haastavaa, eikö?

2.       ”Ymmärrämme miksi modernit, työ- ja uraorientoituneet naiset vastustavat näitä ajatuksia. Heillä on MBA tutkinto joka opettaa miten asiat saadaan tapahtumaan ja pannaan hösseliksi ja he osaavat johtaa uraansa. Kuitenkin suhde mieheen on erilainen. Siinä miehen on otettava ohjat käsiinsä. Hänen pitää tehdä aloite. Miehen pitää kosia. Me emme keksi tätä, koska se on vaan biologinen tosiasia naisesta ja miehestä. Vaikka oltaisiin työkavereita, nainen ei saa ehdottaa lounastreffejä tai tehdä itseään tykö jollain tekosyyllä miehelle. Miehen on tehtävä aloite.” Okei, ymmärrän tämän ajatuksen, nainen ei saa toimia kuin mies, koska se on miehelle luotaantyöntävää. Mutta esim. Tinderin miehet ei kyllä toimi tällä tavalla. Mätsejä tulee paljon, mutta sitten iso osa miehistä ei tee mitään. Vaan odottavat, että nainen lähettäisi viestiä. Aika monen miehen profiilissa myös lukee, että jos olet kiinnostunut, lähetä viesti. Todella harvoin olen myös törmännyt mieheen, joka oikeasti suunnittelisi treffejä ja ottaisi ohjat käteensä. Jotkut olisivat täysin tyytyväisiä viikkokausien viestittelyyn siitä mitä söivät tänään päivälliseksi ja kuinka laittoivat pesukoneen pyörimään. Hieman tulee sellainen ajatus, että ne tosimiehet ei taida olla siellä Tinderissä, vaan siellä on aika feminiinisiä miehiä. Ja ne menestyneet provider-tyyppiset miehet ei edes siellä Tinderissä pyöri, koska niiden tielle heittäytyy jo muutenkin kauniita naisia sen kummemmin suurempia yrittämättäkin.

3.       ”Nainen ei saa soittaa ensin miehelle. Puhelut miehen kanssa täytyy pitää lyhyinä ja pitää huoli siitä, että aina lopettaa puhelun ensin. Kirjassa jopa kehotettiin laittamaan ajastin soimaan kymmeneksi minuutiksi, jotta ei puhu liian kauaa. Nainen ei saa pyytää miestä tanssimaan. Miehen pitää suunnitella treffit. Miehen pitää hakea nainen ja nainen ei saa treffeillä tulla miestä puolimatkaan vastaan. Naisen tehtävänä on vain olla. Naisen pitää lopettaa treffit ensimmäisenä. Viikonlopun treffit pitää sopia viimeistään keskiviikkona, jos mies pyytää sen jälkeen, ei saa suostua vaan vaikka teeskennellä että on jotain parempaa tekemistä”.

4.       ”Käyttäydy treffeillä hiljaisesti ja varautuneesti, sillä monet miehet pitävät puheliaita naisia ärsyttävinä. Sinun ei tarvitse olla erityisen viihdyttävä tai sinulla ei tarvi olla tärkeää ja kiinnostavaa sanottavaa koko ajan. Muista, miehet rakastuvat olemukseesi ja energiaasi. Naiset rakastavat puhumista. Ja heidän suurin virheensä on puhua miehille niin kuin he olisivat heidän tyttöystäviään tai terapeuttejaan. Muista olla vähän mysteerimäinen. Paras tapa välttää emotionaalista kipua on pysyä vähän emotionaalisesti etäisenä. Älä maksa mitään ensimmäisillä kolmilla treffeillä.”

5.       Tämän neuvon allekirjoitan täysin: ”Kuulemme uudestaan ja uudestaan naisista, jotka kutistuvat tavattuaan herra oikean. Kun tapaat herra oikean, se on juuri oikea aika aloittaa tennis, MBA:n opiskelua tai lähteä sille matkalle ystäviesi kanssa.” Eli et saa unohtaa muuta elämääsi ja antaa elämäsi pyöriä vain miehen ympärillä. 

Vähän teennäisiltä nuo kirjan ohjeet minusta kyllä tuntui. Koko ajan pitäisi varoa mitä puhuu, ettei vaan kuulosta liian älykkäältä tai hauskalta. Pitäisi siis vetää jotain epäaitoa roolia. Mutta eihän tuollaista teeskentelyä kukaan kauaa jaksa ja kyllähän se oikea persoonallisuus sieltä kuitenkin paljastuu. Joten ehkäpä on vaan kuitenkin parempi nättinä omana itsenään pitää kädet sen oman elämänsä auton ratissa tiukasti kiinni kuin ihmetellä nättinä mutta passiivisena repsikka-prinsessana että mihinkäs tämä kyyti nyt oikein mahtaakaan olla menossa.

 

Rajojen asettaminen itselle eli itsekuri

Kirjoitin jo aiemmassa postauksessa rajojen asettamisesta toisille: Lennän minne haluan: Rajojen asettaminen toisille mutta nyt kun kuntosalit alkuvuodesta pullistelevat ihmisiä jotka yrittävät toteuttaa uuden vuoden lupauksiaan, on ehkä ajankohtaista kirjoittaa rajojen asettamisesta itselle. Eli vanha kunnon itsekuri. Söisikö hampurilaisaterian vai valmistaisiko itse terveellisen salaatin. Nukkuisiko pitkään vai heräisikö klo 5 tekemään jotain hyödyllistä ennen töihin menoa? Jatkaisiko yrittämistä siitä huolimatta että tulee useita kertoja torjutuksi, vai luovuttaisiko? Väärän valinnan tekeminen kestää vain muutaman sekunteja, mutta sen seuraukset voivat olla todella pitkäkestoisia. Vaikka yksi hampurilainen silloin tällöin ei ehkä tuhoa painonpudotusyrityksiäsi, mutta jos se toistuu usein, sillä on vaikutusta. Minulle oikeiden valintojen tekeminen on vaikeinta silloin, kun tunnen itseni väsyneeksi tai tunteet on pinnassa. Esimerkiksi loppuviikosta, kun jääkaappi alkaa olla tyhjä ja työviikon väsymys kulminoituu, tulee paljon helpommin sorruttua siihen, että hakee Hesburgerin kaistalta jotain pikaratkaisua nälkäänsä. Tässä kohtaa pitäisi yrittää suunnitella paremmin, mitä tekee sitten kun tuollainen tilanne tulee eteen.

Itsekuri on kytköksissä kykyysi tuntea empatiaa tulevaa itseäsi kohtaan. Jos pystyt kuvittelemaan tulevan itsesi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän, mieti ovatko nykyiset valintasi sellaisia, joista tuleva itsesi olisi onnellinen? Jos olet nyt jo ylipainoinen ja jaksamisessa on toivomisen varaa, olisiko tuleva sinä iloinen kymmenen vuoden sisällä kertyvistä lisäkiloista? Siinä hetkessä kun on se herkku nenän edessä on ehkä vaikeaa visualisoida sitä tulevaa minää, mutta pitäisi yrittää. Jos vain voisi ottaa pienen tuumaustauon ennen kuin toteuttaa sen mieliteon ja jos sitten tulisikin toisiin ajatuksiin. Olen esimerkiksi ottanut tuekseni vanhan valokuvan, jossa olen ihannepainossani ja muutenkin hyvin onnellisen näköinen. Kun houkutus tulee, yritän katsoa tuota kuvaa ja miettiä, haluanko olla sellainen?

Parasta tietenkin olisi, jos niitä herkkuja ei olisi kotona ollenkaan. Tai jos nyt esimerkiksi lasten jämäkarkkeja löytyy kaapista, yrittäisi kuitenkin niiden sijaan valita jonkun terveellisemmän vaihtoehdon. Olen nyt itse yrittänyt kasvattaa itsekuria ja eräänä iltana hävisin taistelun. Oli huono ja väsyttävä päivä ja söin illalla lapsen karkkeja. Seurauksena oli se, että heräsin yöllä yhden aikaan siihen, että oli todella huono olo ja oksetti. Sitten meni yöunet ja siinähän sitä oli sitten aikaa miettiä että kannattiko? No ei todellakaan kannattanut. Mietin vaan, että miten olisin siinä hetkessä pystynyt kieltämään itseltäni tuon? Jotenkin siinä houkutuksen edessä menee sellaiseen tilaan, että ei enää ajattele. Tuntee vaan jo kielellään miltä se herkku maistuu ja jos erehtyy sitä vielä haistamaan niin se on menoa…sitten pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki tai ei mitään ajattelu ottaa vallan ja antaa saman tien mennä piloille koko päivä. Ja sitten se jatkuu seuraavana päivänä….ja sitä seuraavana…Mutta jos vain pystyisi tuossa kohtaa ottamaan sen tuumaustauon ennen kuin toteuttaa sen kiusauksen. Aion tosiaan ottaa tästä opikseni, sillä tuleva minäni ei halua olla kymmenen vuoden päästä ylipainoinen ja pettynyt itseeni.

Itsekurilla on aika paljon tekemistä itsekunnioituksen kanssa. Jos pettää itsensä ja itselle antamansa lupaukset, tuntee pettymystä ja epäonnistumisen tunnetta. Jos toistuvasti pettää itsensä, ei enää pysty luottamaan itseensä. Ja kun ei luota itseensä, muutkaan eivät luota. Itseluottamus ja tunne siitä, että omissa nahoissa on hyvä olla on todella tärkeä asia! Nykymaailmassa myös valitettavasti arvostellaan ihmisiä ennen kaikkea ulkonäon kautta ja ylipainoisesta ihmisestä vedetään se johtopäätös, että koska hänellä ei ole itsekuria, hän ei kunnioita itseään. Jolloin muidenkaan ei tarvitse kunnioittaa. Ihmiset kohtelevat sinua niin kuin itse kohtelet itseäsi.  Monesti ajatellaan myös, että itsekuri on itsen pakottamista tekemään asioita (on se tietysti sitäkin) mutta se on myös oman hermoston rauhoittamista. Aivot kaipaavat ennustettavuutta, rakennetta ja luottamusta itseen. Kun sinulla ei ole itsekuria, sinulla ei ole mitään noista. Kun et pidä lupauksia itsellesi, hermostosi ei tunne oloaan turvalliseksi. Samalla tavalla olet varpaillasi henkilöiden kanssa, joihin et luota. Tässä joudut olemaan varpaillasi itsesi kanssa. Itsekuri kertoo aivoillesi, että homma on hallussa ja se rauhoittaa hermoston. Tämä vaikuttaa myös siihen, että muutkin vaistoavat tuon sinusta. Kyllähän se niin, on että ihmiset jotka tekevät mitä sanovat, ovat luotettavampia ja puoleensavetävämpiä.

Itsekuri on tärkeää myös sisäisen lapsen turvallisuuden tunteen kannalta. Vanhemmat, jotka pitävät lupauksensa lapselle, luovat luottamusta. Jos sinun rakastava vanhempasi lupaa sinun sisäiselle lapsellesi, että teet jotain tärkeää (vaikka nyt että lähdet siitä emotionaalisesti pahoinpitelevästä parisuhteesta jossa voit huonosti) Niin jos et pidäkään tuota lupausta, vaan palaat takaisin, petät sisäisen lapsen luottamuksen siihen, että rakastava vanhempi pystyy hoitamaan hommat. Samalla sisäinen kriittinen vanhempi saattaa alkaa sättimään sinua siitä kuinka aina epäonnistut. Ja sisäinen teini taas lyö kaiken lekkeriksi ja mättää niitä herkkuja kaksin käsin, koska kaikki menee kuitenkin pieleen. Eli itsekuri on myös välittämistä sisäisestä lapsestasi. Tämä asennemuutos on tärkeää, koska yleensä itsekuri nähdään jonain vaikeana asiana ja pakottamisena. Toki se tavallaan sitä onkin, koska tehdään asioita välittämättä siitä, miltä tuntuu. Esimerkiksi jos aina noudattaisi sitä mitä haluaa tehdä, ei varmaan nousisi koskaan aamulla töihin. Mutta töihin on mentävä, tuntui sisällä miltä tahansa, koska tarvii rahaa.  Itsekuri voidaan siis kokea sekä negatiivisena että positiivisena asiana. Itse yritän nyt muuttaa asennetta siihen, että se on positiivinen asia. Olen niin monta kertaa aiemmin hylännyt sisäisen lapseni ja sillä on ollut vaikutusta itsetuntooni ja itseluottamukseeni. Sisäisestä lapsesta lisää aiemmissa postauksissani:Lennän minne haluan: Sisäinen lapsi, Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi - OSA 1 perustan luominen, Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi OSA 2 - taitojen syventäminen

Monesti kun lähdetään vuoden vaihteessa sille dietille, lähdetään liikkeelle ihan epärealistisilla tavoitteilla. Mennään ihan kammottavilla kalorivajeilla ja rääkätään itseään liikunnalla. Ja odotetaan että tuloksia pitäisi olla nähtävissä jo parin viikon päästä. Mutta eihän se ole kestävä tapa. Vähän aikaa tuota ehkä jaksaa, mutta sitten kaiken rääkkäämisen jälkeen joko sairastuu tai repsahtaa. Sitten alkaa syyttämään itseään epäonnistumisesta ja lyö hanskat tiskiin. Jos se ylipaino on kertynyt vuosien tai vuosikymmenten aikana, ei ole realistista ajatella että se lähtee kahdessa viikossa tai välttämättä kolmessa kuukaudessakaan. Pitäisi sen sijaan miettiä mikä on pitkän tähtäimen tavoite ja vielä jakaa se osatavoitteisiin.

Itsekuria tarvitaan itse asiassa kaikkien elämän tavoitteiden saavuttamisessa. Itsekuri on oikeastaan häiriötekijöiden poistamista. Työelämässä yksi suuri häiriötekijä on sosiaalinen media. Esimerkiksi jos olet tekemässä jotain keskittymistä vaativaa tehtävää ja avaat kännykkäsi joka kerta kun siihen tulee jokin ilmoitus saapuneesta viestistä tms. sinun keskittymisesi romahtaa. Jotta saat tehtävän tehtyä, sinun on päätettävä että et vilkuile muita juttuja vaikka kuinka tekisi mieli. Tai ehkä kannattaa työpäivän ajaksi poistaa some sovellukset kokonaan puhelimesta. Häiriötekijä voi myös olla muut ihmiset. Jos palataan siihen diettiin, toiset ihmiset saattavat painostaa sinua kovastikin syömään herkkuja. Lähipiirissäsi voi olla jopa henkilöitä, joille onnistumisesi saattaa olla uhka. He eivät edes halua sinun muuttuvan ja kehittyvän, vaan pysyvän samana kuin ennen. Koska se tuntuu turvalliselta HEILLE. Mutta ajattelevatko he silloin sinun parastasi, vai omaa parastaan?

Esimerkiksi sinulla saattaa olla joku ystävä, jonka kanssa säännöllisesti päivittelette epäonnistumistanne dietissä ja puhutte siitä kuinka hankalaa dietissä pysyminen on (minulla on tuollainen ystävä, johon olen kyllä alkanut ottaa etäisyyttä) Ehkä muutenkin puheet saattavat pyöriä valittamisen ja negatiivisuuden ympärillä. Ehkä teidän koko ihmissuhde saattaa perustua negatiiviseen itsesäälissä pyöriskelyyn. Jos sinä alatkin muuttua, tuo ystävä ei välttämättä pidä siitä. Koska sinä onnistut ja hän ei. Silloin voi miettiä, onko tuo ihmissuhde hyväksi sinulle? Pitäisi yrittää löytää ihmisiä, jotka auttavat sinua onnistumaan ja tulemaan paremmaksi.

Ylipäätään valittaminen on yksi paha tapa, johon itsekin syyllistyn. Koska uskon, että sanat luo todellisuutta ja se, mistä puhut, tulee todeksi sinulle. Jos jatkuvasti puhut sairaudesta tai epäonnistumisesta, olet pian sairas ja epäonnistunut. Jos puhut positiivisesti ja mahdollisuuksista, luot niitä elämääsi. Nyt ehkä saatat ajatella että ei elämä ole mitään feikkipositiivista huttua vaan p***a osuu tuulettimeen säännöllisesti. Näin varmasti on ja jokaisella ihmisellä on oma osansa siitä. Siinä  pyöriminen ei kuitenkaan jalosta mitään. Tulee vaan entistä huonompi olo. Pitää yrittää mennä ratkaisukeskeisesti eteenpäin ja ainakin yrittää olla valittamatta. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty! Ne valitukset vaan kaiken aikaa soljuu helposti suusta…kuinka on huono sää ja kolottaa selkää ja oli kauhea ruuhka ja….sitä ei oikeastaan enää hetken päästä edes itse tiedosta, kuinka paljon valittaa. Mutta jos kokeilisi ensin vaikka yrittää olla vaikka yhden päivän valittamatta?

Itsekuri vaikuttaa tosiaan hirmu laajasti moneen eri elämän osa-alueeseen. Esimerkiksi rahankäyttö ja säästäminen on yksi sellainen. Jos haluaa saada rahaa säästöön, se vaatii itsekuria. On niin helppoa vaan ostella sitä tai tätä ja hups, yhtä-äkkiä huomaa että eipä se säästö mitä suunnitteli sitten toteutunutkaan. Tässä autan itseäni niin, että minulla on yksi tili josta maksan ruuan, yksi tili josta maksan asumisen ja laskut ja yksi tili jonne säästän. Kun palkka tulee, siirrän ruokatilille sen rahasumman, jonka olen suunnitellut ruokaan käyttää, säästötilille siirrän myös rahaa ja käyttötilille jätän se mitä ajattelen laskuihin menevän. Tämä auttaa siihen, että on pieni kynnys siirtää säästötililtä käyttötilille rahaa takaisin. Kirjaan myös erilliseen sovellukseen kaikki tulot ja menot reaaliaikaisesti. Lisäksi olen laatinut budjetin excelillä ja kirjaan sinne joka kuukausi toteumat tuolta sovelluksesta. Säästämisessä itsekuria kyllä todella tarvitaan. On vaan tärkeää, että olisi jonkinlainen vararahasto elämän yllätyksiä vastaan. Tietäjät sanoo, että pitäisi olla 3-6 kk kuluja vastaava summa säästössä kaiken aikaa elämän ei-niin-mukavia yllätyksiä varten.

Yksi asia jossa minun on vaikeaa asettaa itselleni rajoja on kahvinjuonti. Rakastan kahvia. Harmi vaan, että kahvi vaikuttaa kortisolitasoihin. Niihin vaikuttaa myös stressi. Ja jos on vaikeuksia pudottaa painoa, syy voi piileskellä myös kortisolissa, sillä liika kortisoli vaikeuttaa painonpudotusta. Kahvi ja kortisoli vaikuttaa myös yöuneen. Huono yöuni taas vaikuttaa myös painonpudotukseen sitä kautta että väsyneenä tekee mieli herkkuja enemmän. Tässä olen yrittänyt tehdä ihan pienen pieniä muutoksia. Esimerkiksi heti heräämisestä noin tunnin verran ei kannattaisi juoda kahvia, sillä herätessä kortisoli on luontaisesti koholla. Joten olen vaihtanut kahvin vihreään teehen tuon kahvin sijaan. Juon sitten nautinnolla kahvin tunnin päästä. Ensin tuo tuntui ihan mahdottomalta mutta otan tämän siltä kantilta, että tässä opettelen myös nautinnon viivästyttämistä elikkäs impulssikontrollia. Kaikkea ei tarvi saada heti. Aina ei tosiaan niiden muutosten tarvi olla hirmu suuria ja kokonaisvaltaisia, vaan pienillä asioilla voi saada paljon muutosta aikaiseksi.

Tästä kirjoituksesta tuli melkoisen polveilevaa ajatuksenjuoksua, mutta ehkä sen ydin voisi olla, että itsekuria ei ehkä kannata ajatella jonain inhottavana pakkona, vaan mahdollisuutena vaikuttaa johonkin, johon loppujen lopuksi vain sinä voit vaikuttaa; itseesi. Mahdollisuutena toimia rakastavana vanhempana sisäiselle lapsellesi tuoden turvaa ja mahdollisuutena jatkuvasti lisätä omaa itseluottamustasi, niin että rakastaisit ja arvostaisit sitä peilistä katsovaa henkilöä, sinua! 

 

Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi OSA 2 - taitojen syventäminen

 

Tässä on nyt lupaamaani jatkoa edelliselle postaukselle, jossa keskityttiin sisäisen lapsen uudelleen vanhemmoinnin perustan rakentamiseen:Lennän minne haluan: Sisäisen lapsen uudelleenvanhemmointi - OSA 1 perustan luominen

Tunteminen on paranemista

Jotta paranemme, pitää antaa itsellemme lupa tuntea kaikki tunteet, myös ne ei niin mukavat. Pitää antaa sisäisen lapsen tuntea ne tunteet, jotka hän joutui tukahduttamaan, koska se sattui niin paljon. Sisäinen rakastava vanhempamme sallii sisäisen lapsemme tuntea, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tämä palauttaa kykymme tuntea ja ilmaista tunteitamme. Minun sisäinen lapseni on joutunut piilottamaan tunteensa oikeastaan koko elämäni ajan. Vasta ero toi tunteet pintaan ja annoin itselleni luvan surra ja luvan itkeä. Ja kyllä sitä itkua sitten riittikin. Tunteiden voima vähän säikäyttikin. Olen myös huomannut sen, että tunteet on ihan yleisesti nykyään enemmän pinnassa. Liikutun paljon helpommin niin iloisista kuin surullisista asioista. Tunteiden tunteminen edellyttää myös niihin liittyvän kivun sietämistä, ilman että yrittää turruttaa sitä esimerkiksi päihteillä, ruualla, seksillä tms.

Tunteiden tukahduttaminen alkaa aikaisin. Tämä on yksi toimintahäiriöisen perheen tunnusmerkeistä. Olisimme tarvineet empatiaa, ymmärrystä, huolenpitoa, arvostusta ja rakkautta. Emotionaalinen hylkääminen joka on yleistä toimintahäiriöisissä perheissä, johtaa häpeään jota sisäinen lapsi kantaa tänäkin päivänä. Hänestä tuntuu, että hän ei ole tarpeeksi arvokas vastaanottomaan rakkautta. Opin lapsena tukahduttamaan tunteeni niin täydellisesti, että minun on ollut vaikeaa aikuisena erottaa, mitä tunnetta tunnen. Tämän takia latasin itselleni puhelimeen sovelluksen joka on ihan suunniteltu sitä varten ja aloin päivän mittaan kirjaamaan siihen, mitä tunteita tunnen. Samalla huomasin, kuinka monta kertaa viikossa / kuukaudessa olen esimerkiksi surullinen tai masentunut. Sama sovellus toimi myös päiväkirjana ja aloin kirjoittaa vähintään iltaisin päiväkirjaa päivän tapahtumista ja tunteista joita ne ovat herättäneet.

Toimintahäiriöiset perheet ja samoin monet kulttuurit harvoin keskittyvät tunteisiin. Sen sijaan meidät opetetaan keskittymään ajatuksiimme. Siksi ei ole ihme, että monelle tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi olla vaikeaa, vaikka ei olisikaan kasvanut toimintahäiriöisessä perheessä. Varsinkin miehet opetetaan keskittymään faktoihin, tavoitteiden saavuttamiseen ja tietynlaisesta tunnekylmyydestä voi olla työelämässä jopa etua, kun saattaa olla helpompaa esim. irtisanoa toinen ihminen, jos se ei herätä itsessä mitään tunteita (tai pystyy tehokkaasti työntämään ne tunteet piiloon) Vanhemmat ovat myös saattaneet antaa tunteisiin liittyen ristiriitaisia signaaleja. Esimerkiksi ilmaisemalla vihaa ja sitten saman tien kieltämällä sen. Minun äitini saattoi saada kovia raivokohtauksia ja sen jälkeen hyvitellä ja hokea kuinka hän rakastaa minua. Mutta noilta hänen rakkauden tunnustuksiltaan oli pohja pois, koska yhdistin ne siihen raivoamiseen ja vihaan. Opin siis yhdistämään rakkauden vihaan.

Viimeksi itkin, kun katsoin ohjelmaa, jossa isä yllätti tyttärensä tämän kihlajaisjuhlissa. Tytär rakasti alpakoita ja yllätykseksi isä oli järjestänyt juhliin paikalle tyttären lempialpakan. Tytär ei ollut täydellinen, päinvastoin hänellä oli tietty pitkäaikaissairaus. Mutta isä oli järjestänyt tämän yllätyksen vain siksi, että rakasti tytärtään. Vain siksi, että halusi nähdä yllättyneen ja ilahtuneen ilmeen tyttärensä kasvoilla. Ohjelmassa isä oli myös hyvin suojeleva tytärtään kohtaan. Mutta sellaisella viisaalla, ei tukahduttavalla tavalla. Itkin oikeastaan sitä, että olisin halunnut edes kerran elämässäni kokea saman kuin tuo tytär koki. Että olen täydellisen rakastettava juuri sellaisena kuin olen. Nyt minun on vain oltava tuo isä itselleni. Rakastettava itseäni ehdoitta juuri sellaisena kuin olen.

HARJOITUS 1: Perusta itsellesi fiilispäiväkirja, johon kirjaat esim. viikon ajan tunteitasi päivittäin. Riittää kun yrität siis tunnistaa mitä tunnetta tunnet ja kirjaat sen ylös. Joku sovellus toimii tässä tosiaan myös. Olisi hienoa myös, jos pystyisit jakamaan tunteitasi jonkun kanssa ja kertomaan niistä.

HARJOITUS 2: Reflektoi seuraavia kysymyksiä

1.       Mitä tunteita sait tuntea ja ilmaista lapsena?

2.       Mitä tunteita annat itsesi tuntea ja ilmaista tänä päivänä?

3.       Mitkä tunteet eivät olleet tervetulleita perheenjäsenillesi lapsuudessasi?

4.       Mitä tunteita osa sinussa yrittää olla huomaamatta, hiljentää tai piilottaa?

5.       Mitä nuo osat sinussa tarvitsivat, jotta voisit tuntea kaikki tunteesi?

Minun lapsuudenperheessäni oli sallittua tuntea vain iloisia tunteita. Viha ja suru olivat kiellettyjä. Varsinkin vihan olen oppinut kätkemään todella syvälle itseeni ja edelleenkin minulle tuottaa välillä vaikeuksia tuoda se esiin, myös sellaisissa tilanteissa, joissa tarvitsisin oikeutettua vihaa itseni puolustamiseen. Vain äidillä oli oikeus tuntea vihaa. Minussa tunteet yrittää piilottaa osa, joka pelkää eniten hylkäämistä. Jos sanon muille, miltä minusta oikeasti tuntuu ja pidän puoliani, on olemassa uhka, että toiset eivät pidäkään minusta, vaan hylkäävät minut. Tuo on lapsuudesta hyvin syvältä tuleva pelko. Nuo osat minussa tarvitsevat ehdotonta rakkautta, sellaista, joka kestää nähdä minut myös silloin, kun en halua miellyttää. Ihmisten miellyttämisen tarve kumpuaa pohjimmiltaan hylkäämisen pelosta.

Emotionaalisesti terveissä kodeissa lapsille annetaan tilaa tunteiden tuntemiseen. Tunteet voivat myös heillä vaihdella todella nopeasti yhdestä äärilaidasta toiseen. Myös me voimme päästä tähän samaan harjoittelemalla. Aina kun huomaat, että jollain sisäisen perheesi jäsenellä on jokin tunne, yritä nimetä tuo tunne hiljaa mielessäsi, esim. ”tämä on vihan tunnetta”. Tunteen nimeäminen voi vähentää sen intensiivisyyttä. Yritä myös tunnistaa, missä kohtaa vartaloa tuo tunne tuntuu. Minulla esimerkiksi viha tuntuu painona rintakehällä, tiiviinä ja ohuena hengityksenä, punoituksena poskilla. Suru ja itkun tunne taas tuntuu kuristavana tunteena kurkussa.

Joskus tunteiden purkamiseen voi käyttää myös liikettä. Joissain kaupungissa on myös esim. vihan purkamiseen erityisiä vihahuoneita, joissa voi purkaa tunteita turvallisesti: Vihahuone | Viihdekeskus Crazy, Tampere. Itsellä toimii myös kuntosalilla käynti sekä olen purkanut tunteita ihan vaan huutamalla autossa ääneen niin kovaa kuin ääntä lähtee (kannattaa ehkä hakeutua vähän syrjemmälle, ettei ulkopuoliset toimita sinua ensiapuun) Ja varmaan tässä voisi toimia ihan tyynyn lyöminen pesäpallomailalla tai muut perinteisemmät keinot.

Kun alamme tulla enemmän tietoiseksi tunteistamme, osa meistä voi pelätä sitä. Tämä käy järkeen, sillä tunteiden tunteminen ja näyttäminen rikkoo vanhaa sääntöä ”älä puhu, älä luota, älä tunne”. Kriittinen vanhempi ja sisäinen teini saattavat reagoida ja yrittää hiljentää sisäisen lapsen. Joka tapauksessa, on sisäisen rakastavan vanhempamme tehtävä auttaa sisäisiä perheenjäseniämme luottamaan siihen, että on turvallista jälleen tuntea. On myös hyödyllistä tuntea tunteet jonkun luotettavan henkilön seurassa, esim. ystävän, ryhmäläisen tai terapeutin. Koska ”älä puhu, älä luota, älä tunne” sääntö syntyi sosiaalisessa ryhmässä eli perheessä, myös tuon säännön purkamisessa voi auttaa sosiaalinen tilanne.

Toimintahäiriöisessä perheessä saatoimme oppia myös häpeämään tarpeitamme. Läheisriippuvuus saa alkunsa omien tarpeidemme mitätöimisestä tai siitä oletuksesta, että oletamme toisen henkilön täyttävän kaikki tarpeemme. Sisäinen lapsi saattaa tuntea, että ei ole okei omata tarpeita. Hän saattaa tuntea itsensä hyvin epämukavaksi joutuessaan pyytämään jotain mitä tarvitsee tai edes huomaamaan omia tarpeitaan. Sisäinen vanhempi voi auttaa sisäistä lasta kertomalla, että hänen tarpeensa ovat tärkeitä. Ihmisen perustarpeita ovat esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tarve, turvallisuuden tarve, rakkauden tarve. Tunteet ovat tärkeitä viestintuojia niiden alla olevista tarpeista.

Maslow’n mukaan ihmisen tarpeiden hierarkkinen järjestys on:

1. fysiologiset tarpeet (hengissä säilymisen fyysiset edellytykset, kuten ruoka, juoma, hengitysilma)
2. turvallisuuden tarpeet (suojautuminen erilaisilta vaaroilta)
3. yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (ystävyys, rakkaus, ryhmään kuuluminen)
4. arvonannon tarpeet (itsearvostus, kunnioituksen saaminen muilta)
5. itsensä toteuttamisen tarpeet (omien kykyjen saaminen täyteen käyttöön esimerkiksi työssä tai vanhemmuudessa).

Tämän takia esimerkiksi työpaikan menetys voi iskeä todella syvälle, koska se uhkaa ihan kaikkia perustarpeita. Jos ei saa työstä rahaa, ei voi ostaa ruokaa (fysiologiset tarpeet). Saattaa menettää kotinsa ja sen tuoman suojan erilaisilta vaaroilta (turvallisuuden tarve). Samalla menettää työyhteisön (yhteenkuuluvuuden tarve). Työpaikan menetys iskee useimmilla rajusti myös itsearvostukseen, sillä kertoohan se sinulle, että työpanostasi ei haluta eikä arvosteta, eikä sinulla anneta kunnioitusta toisten toimesta (arvonannon tarve). Tämä aiheuttaa häpeää. Hyvin monelle työ on myös keino ja väylä toteuttaa itseään. Jos ihmisellä ei ole työn lisäksi muita yhteisöjä, hän saattaa todella pudota tyhjän päälle.

Koska perustarpeitamme ei tyydytetty lapsuudessamme, saatoimme kehittää niiden tyydyttämiseen epäterveitä keinoja. Esimerkiksi jos emme saaneet rakkautta, saatoimme yrittää täyttää tuota tarvetta huomionhakuisella käytöksellä. Vaikka huomio jota saimme, ei välttämättä ollut positiivista, se oli kuitenkin tyhjää parempi. Minä yritin täyttää rakkauden tarvettani suorittamalla koulussa. Yritin saada niin hyviä arvosanoja kuin mahdollista, jotta saisin kehuja ja ”rakkautta”. Jos lapsi kasvaa vanhemman kanssa, joka jatkuvasti kritisoi häntä ja vaatii saamaan hyviä arvosanoja, lapsen kriittinen sisäinen vanhempi yrittää muovata hänestä täydellisen lapsen. Perfektionismi juontaa juurensa lapsuuden strategiasta jolla sisäinen lapsi yrittää täyttää turvallisuuden, hyväksynnän ja itsearvostuksen tarpeensa. Uudelleenvanhemmoinnin avulla voimme oppia parempia strategioita tarpeidemme täyttämiseen.

Emotionaalisesti ja joillain myös fyysisesti turvattomissa ympäristöissä joissa kasvoimme yritimme suojella itseämme ja löytää keinoja tuntea itsemme turvalliseksi. Ihmiset jotka olivat vastuussa turvallisuudestamme olivat myös suurimpien pelkojemme ja kipujemme lähteitä. Mielikuvituksemme avulla saatoimme tuntea enemmän kontrollia ja paeta kotimme hämmentäviä tapahtumia. Kehitimme vääristyneitä tapoja ajatella ja niistä tuli selviytymistrategioitamme. Kriittinen vanhempi syntyi pelosta. Saatoimme ajatella että jos vain pysyn valppaana ja skannaan jatkuvasti ympäristöäni vaaroilta, pysyn turvassa. Sillä tavalla pystyn ehkäisemään ongelmia. Tämä toimintamalli teki meistä pelokkaita aikuisia. Kasvoimme aikuisten kanssa, jotka eivät osanneet pitää huolta itsestään, tuoda esiin tai kunnioittaa omia tarpeitaan, asettaa rajoja tai suojella itseään, ja se oli pelottavaa. He eivät pystyneet opettamaan meille miten ajatella selkeästi tai hallita tunteitamme terveellä tavalla. Päinvastoin, he saattoivat häpäistä meitä. Ja kuitenkin rakkaus, leikki, turvallisuus, kunnioitus, nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi tuleminen ovat perustarpeitamme.

Voimme vapauttaa itsemme lapsuuden siteistä uskaltamalla tuntea tunteemme. Lapsuuden pelkomme olivat tavallaan järkeviä. Ne olivat varoitussignaaleja siitä, että ei ollut turvallista. Aikuisina pystymme erottamaan, mikä osa noista peloista tulee lapsuudesta ja mikä nykyisyydestä.

Esimerkkejä vääristyneestä ajattelusta:

1.       Kaikki tai ei mitään ajattelu. Asetamme ihmiset, kokemukset jne mustavalkoisesti joko hyviin tai pahoihin lokeroihin. Äärilaidoissa toimimista. Esimerkiksi laihduttaessa, jos syömme yhden keksin, ajattelemme että kaikki on pilalla ja voimme saman tien mättää herkkuja koko illan.

2.       Yleistäminen. Jos esimerkiksi joku ei vastaa soittoomme, saatamme ajatella; ihmiset eivät ikinä vastaa soittoihini…aina tämä tapahtuu minulle. Eli jos lauseessa on sanat ikinä tai aina on useimmiten kyse yleistämisestä.

3.       Vähättely. Saatamme vähätellä omia saavutuksiamme tai suorituksiamme.

4.       Suurentelu. Saatamme liioitella ongelmiamme ja puutteitamme.

5.       Tulevaisuuspelko. Saatamme etukäteen ajatella että kaikki menee pieleen ja mokaamme jonkin asian.

6.       Katastrofiajattelu. Odotamme aina pahinta tapahtuvaksi.

7.       Todellisuuden kieltäminen. Kiellämme sen mitä on tapahtunut tai uskomme että olisimme voineet jotenkin vaikuttaa lopputulokseen.

8.       Pitäisi lauseet.

9.       Henkilökohtaisuuksiin meneminen. Asioiden ottaminen henkilökohtaisesti.

10.   Syyttely. Toisten ihmisten syytteleminen omista ongelmistamme ja oman osuutemme ohittaminen.

11.   Feikki-positiivisuus. Yritämme väen vängällä vääntää negatiivisesta asiasta positiivista…aina voisi olla pahemmin.

12.   Huolehtiminen. Peloissa ja ongelmissa pyöriminen ajatuksissaan.

13.   Tuomitseva ajattelu. Omaan itseen tai toisiin kohdistuvat yli-kriittiset ajatukset

14.   Märehtiminen. Käydä päässään keskusteluja läpi, harjoitella tulevia keskusteluja varten, märehtiä ongelmia.

15.   Väärät uskomukset. Voisi esimerkiksi kuulua näin: En ole rakastettava. Nämä uskomukset ovat usein alitajuisia uskomuksia, jotka syntyivät, kun yritimme selittää itsellemme, miksi vanhemmat pahoinpitelivät meitä henkisesti tai fyysisesti. Koska vanhempi käyttäytyy noin, minussa täytyy olla jotain vikaa / ansaitsen sen.

16.   Harhainen ajattelu. Kuvitella esimerkiksi, että meidän päämme menoksi suunnitellaan jotain pahaa.

 

Minulla pahin oli pitkään tuo katastrofiajattelu. Sinänsä se oli ihan järkevääkin, koska lapsuuteni oli jossain vaiheessa yhtä jatkuvaa katastrofia. Jatkuvasti oli silloin sellainen tyyntä myrskyn edellä olo ja tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain kauheaa. Eihän se ihme ollutkaan, kun harva se päivä poliisit kävi setvimässä kaikenlaista pelottavaa draamaa jota vanhemmat aiheuttivat. Olen ollut myös kova tuomitsemaan varsinkin itseäni ja aivan mestarillinen huolissa ja murheissa pyöriskelijä. Lapsuudessani vanhempani ja varsinkin äitini vertaili meitä sisaruksia toisiinsa. Varsinkin ulkonäöllisesti. Arvosteluun ja vertailuun kannustaa nykyään myös sosiaalinen media. On helppoa nähdä, miten ”täydellistä” toisten elämä sosiaalisessa mediassa näyttää olevan. Nähdä toisten täydelliset parisuhteet, täydellisesti treenattu kroppa tai ihanat ulkomaan matkat. Huolehtimiseen mindfulness ja nykyhetkeen palaaminen ovat hyviä keinoja hallita ahdistusta. Sillä huolehtiminen johtuu yleensä siitä, että elää mielessään tulevaisuudessa ja luo siihen liittyviä pelkoja mielessään jo etukäteen.

Kaikista käyttäytymismalleista jotka sisäinen lapsemme kehitti selvitäkseen, kontrollointi saattaa olla syvimpään juurtunut. Me joko haluamme että meitä kontrolloidaan tai yritämme kontrolloida toisia. Tämä käytös perustuu ajatukseen että jos en ota ohjia käsiini, kaikki menee pieleen. Kontrollointi voi ilmetä esimerkiksi manipulointina, passiivis-aggressiivisena käytöksenä tai epäaitona kiltteytenä (ihmisten miellyttäminen) ihmisten oikaiseminen, halu saada aina viimeinen san, ja ylenmääräinen valmistautuminen voivat olla merkkejä kontrolloinnista. Voimme pikkuhiljaa oppia tunnistamaan kontrolloinnin tarpeen ja sen miten se kumpuaa sisäisen lapsemme peloista ja haavoista. Rakastava vanhempamme voi auttaa sisäisiä perheenjäseniämme luopumaan ylenmääräisestä kontrollista. 

Perfektionismi voi ilmetä sekä järjettömän korkeina standardeina että viivyttelynä ja totaalisena ”halvaantumisena”. Perfektionismi on reaktio häpeään perustuvaan ja kontrolloivaan kotiin. Lapsi uskoo, että hän voi välttää häpeän jos hän ajattelee ja käyttäytyy täydellisesti, mitä ikinä täydellinen nyt merkitseekään perheessä. Viivyttely on yksi perfektionismin muoto -ei uskalla toimia ennen kuin täydellisissä olosuhteissa.

Kun huomaamme sisäisen perheenjäsenen vääristyneen ajatuksen, voimme huomata sen esimerkiksi ajattelemalla hiljaa että tämä on kriittisen vanhemman ajatus. Jos pystymme nimeämään ja huomaamaan vääristynyttä ajattelua, sen teho pienenee ja saamme lisää aikaa suunnata huomiomme uudelleen ja käyttää jotain muita terveempiä työkaluja. Jos emme pysty hallitsemaan vääristynyttä ajattelua, voimme pyytää apua korkeimmalta voimalta. Voimme aina saada apua myös ACA.n kokouksista tai ACA:n tukihenkilöltä. Muista että et ole yksin!